Mehiläishoito: Tarhamehiläisten ylläpito hunajaa varten

Suomessa on noin 4 000 mehiläishoitajaa.

 

Mehiläisten hyödyntämistä kuvaavia luolamaalauksia on löydetty hyvinkin vanhoja. Aluksi hunajaa kerättiin villimehiläisten pesistä, mutta myöhemmin opittiin rakentamaan keinotekoisia mehiläispesiä mm. ontoista puunrungoista, oljesta ja saviruukuista. Egyptissä mehiläishoito tunnettiin jo varhain ja useiden faaraoiden, esimerkiksi Tutankhamonin, haudoista on löydetty sinetöityjä hunaja-astioita.

Useat antiikin Rooman ajan kirjailijat, esimerkiksi Vergilius ja Aristoteles ovat dokumentoineet mehiläishoitoa teoksissaan. Erityisen laaja todisteaineisto varhaisesta mehiläishoitokulttuurista on löydetty Rehovista, nykyisen Israelin alueelta.

Suomeen ensimmäisen mehiläispesän toi vuonna 1760 Turun piispa Mennander, mutta varsinaisesti mehiläistarhauksen yleistyminen Suomessa alkoi vasta hieman myöhemmin professori Pietari Kalmin myötävaikutuksella.

 

Nykyisin mehiläisille rakennetaan irtokehäisiä pesiä, joissa vahakakut riippuvat irrallaan tukien varassa. Mehiläispesät koostuvat osastoista, jotka on asetettu päällekkäin torniksi. Pesälaatikon koosta riippuen irtokehiä on 7–11 vierekkäin. Osastojen lukumäärä riippuu mehiläisten ja hunajan määrästä; osastoja lisätään kesällä ja vähennetään syksyllä.

Hunajasato korjataan heinä-elokuussa. Samalla huolehditaan mehiläisten talviruokinnasta; pesään laitetaan sokeriliuosta.

Mehiläisten menestyksekäs hoito vaatii tietoa mehiläisten elämästä ja vuosikierrosta, jotta hoitotoimenpiteet tulisivat suoritetuiksi parhaaseen mahdolliseen aikaan. Se on tärkeää sekä mehiläisten hyvinvoinnin että hunajasadon määrän ja laadun kannalta.

Mehiläisten hoidossa käytetään suojavarusteita, jotka suojaavat mehiläisten pistoilta. Suojavarusteisiin kuuluvat mm. suojaverkolla varustettu hattu, paksut, mielellään vaaleat, vaatteet ja usein kernistä valmistetut käsineet.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mehiläishoito Wiki Commonsissa