Sota: Järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti

Sodan vastakohta on rauha, jota pidetään sodan poissaolona (niin sanottu negatiivinen rauha) tai mahdollisesti sotaan johtavien rakenteellisten tekijöiden puuttumisena (niin sanottu positiivinen rauha). Sodankäynti on sodan toteuttamista käytännössä. Nykyisin sitä säätelevät sekä kansainväliset sopimukset (Geneven sopimukset) että kansainvälinen humanitaarinen tapaoikeus. Sodan etiikkaa käsittelee moraalifilosofian osa-alue (sodan etiikka).

Yleisesti sotaa tutkitaan ja määritellään joko yhteiskunnallisena tai oikeustieteellisenä ilmiönä. Ensimmäinen antaa sijaa tieteelliselle tutkimukselle, kun jälkimmäinen on tärkeä käytännöllisistä syistä. Ensimmäisen näkökulman mukaan sota voi tapahtua vain kahden tai useamman hallinnollisesti järjestäytyneen (heimon, kaupunkivaltion, kansallisvaltion, valtakunnan) osapuolen välillä, kun oikeustieteellisestä näkökulmasta sota on laillinen olotila, joka tasa-arvoisesti mahdollistaa kahden tai useamman ryhmän välisen aseellisesti käydyn konfliktin. Myös juridisesti asiaa lähestyvät painottavat hallinnollisuuden merkitystä, sillä kamppailu voidaan katsoa sodaksi vain jos sen osapuolia johdetaan poliittisesti järjestäytyneinä yksiköinä.

Sosio-poliittinen määrittely

 

Preussilaisen 1800-luvun sotateoreetikon Carl von Clausewitzin mukaan sota on osapuolten käymän poliittisen vuorovaikutuksen jatkamista toisin keinoin. Näin ollen osapuolten välinen rauha ja rauhanomainen kanssakäynti keskeytyy ja muuttuu sodaksi sitä luovan politiikan vuoksi. Clausewitzin mukaan sota itsessään on kuin suuri kaksintaistelu, jossa ”käytetään väkivaltaa vastustajan pakottamiseksi noudattamaan meidän tahtoamme”. Sodankäynti puolestaan on dynaamista, luonnostaan epävakaata vuorovaikutusta toisilleen vihamielisten joukkojen, sattuman ja järkiperäisen laskelmoinnin välillä.

Yksi vanhimmista määritelmistä Hugo Grotiuksen mukaan on Ciceron luonnehdinta, jonka mukaan sota on ”valtioiden, tai valtioiden osien kamppailu, jossa käytetään väkivaltaa”. Nykynäkemyksen mukaan sota ei kuitenkaan aina ole pelkästään valtioiden välillä käytävä kamppailu, sillä sodan osapuolina voivat olla myös uskonnollisesti, etnisesti, ideologisesti tai kulttuurisesti toisistaan poikkeavat ryhmät. Sotia on käyty ainakin 10 000 vuotta.

1600-luvun filosofin Thomas Hobbesin mukaan jokainen valtio on jatkuvasti potentiaalisesti sodassa muita valtioita vastaan, koska ”kaikkien sota kaikkia vastaan” on luonnontila, ja rauha puolestaan päämäärä, joka perustuu järkeen. Hobbesin mukaan ihminen pelastui luonnontilasta vain järjestäytymällä yhteiskunniksi, valtioiksi. Rousseau taas omasi idyllisen käsityksen metsästäjä-keräilijöistä, jotka hänen mukaansa elivät rauhanomaisesti ja harmonisessa yhteydessä luontoon ja sen sijaan sotia alkoi esiintyä vasta valtioiden syntymisen jälkeen. Hobbesin näkemys luonnontilasta vastaa Johan Galtungin käsitettä negatiivisesta rauhasta, jonka mukaan rauha on pelkästään sotien välinen tila. Galtungin vastakäsite positiivinen rauha sisältää puolestaan Hobbesin ajatuksen päämäärästä, eli yhteiskuntien potentiaalisen kyvyn säilyttää rauha ja edistää sen jatkuvuutta kaupankäynnin ja yhteistyön sekä järkeen perustuvan diplomatian keinoin.

Sosiologi Trutz von Trothan mukaan sota on ”organisoitua ja kollektiivista materiaalin vahingoittamisen, tappamisen ja tuhoamiseen tarkoitetun teknologian, erityisesti aseiden käyttämistä”. Lisäksi osapuolten jäsenten on sodan aikana alistuttava kärsimyksiin, kuolemaan sekä oltava valmiit tappamaan.

Melvin Smallin ja J. David Singerin sekä Karl W. Deutschin ja Dieter Senghaasin määritelmän mukaan sota on mikä tahansa tapahtumien sarja, joka täyttää seuraavat ehdot:

1) Laajuus: yli 1 000 ihmistä tapetaan vuodessa sotatoimista johtuvista syistä.
2) Suunnitelmallisuus: mikäli konflikti on etukäteen valmisteltu, tai sitä ylläpitävät suuret järjestäytyneet yhteisöt
3) Laillisuus: konflikti on vakiintuneiden hallinnollisesti tai näennäisen hallinnollisesti järjestäytyneiden yhteisöjen laillistama, jolloin suurimittaista tappamista ei pidetä rikoksena vaan velvollisuutena.

Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén on huomauttanut, että sota on politisoitunut termi: asiaintilaa voidaan kutsua sodaksi, jos näin on yleisesti alettu tehdä. Niinpä esimerkiksi Korean sotaa ja Vietnamin sotaa kutsutaan yleisesti sodiksi, vaikka aikoinaan niitä kutsuttiin virallisesti poliisitoimiksi tai konflikteiksi.

Oikeustieteellinen määrittely

Lainsäädännöllisesti valtioiden välisissä sodissa ja aseellisissa selkkauksissa vastapuoli kieltää valtion suvereniteetin julkisen vallan käyttöön valtion alueella. Tällöin kyseisten osapuolten alueet tulevat sotatoimialueeksi, jotka käsittävät valtioiden maa-, meri- ja ilmatila-alueet, lukuun ottamatta demilitarisoituja alueita. Sodan osapuolet saavat harjoittaa sodankäyntiä vain sotatoimialueella laillisten sotatoimien mahdollistamin keinoin.

 

Nykyaikaisen kansainvälisen lainsäädännön pohjan loi hollantilainen 1600-luvun oikeusfilosofi ja lakimies Hugo Grotius teoksessaan De Jure Belli ac Pacis (”Sodan ja rauhan laeista”). Grotiuksen teos perustuu luonnonoikeuteen ja se sisältää muun muassa Ciceron, Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen teorioita sodan etiikasta ja sodan oikeutuksesta.

Grotiuksen mukaan sota on oikeutettu, jos se täyttää seuraavat ehdot yhtäaikaisesti:

• Oikeutetun osapuolen on tullut kärsiä vahinkoja hyökkäyksestä, jotta itsepuolustusta voidaan pitää oikeutettuna. Grotiuksen perustelun mukaan ihminen elää olosuhteissa, joissa täydellistä turvallisuutta ei koskaan voida taata, joten pelkkä pelko uhan olemassaolosta ei riitä oikeutetun sodan syyksi.
• Sodan aiheuttamat kulut ja tappiot pysyvät suhteellisina.
• Vastarinnalla on realistiset mahdollisuudet onnistua.
• Kansakunnat ovat julistaneet sodan julkisesti.
• Sodan voi julistaa vain lailliseksi katsottu taho.
• Sota on aloitettu viimeisenä keinona sen jälkeen kun kaikki muut keinot sodan välttämiseksi on käytetty.

Grotiuksen teos toimi perustana vuosina 1899 ja 1907 laadituille kansainvälisille Haagin sopimuksille, jotka käsittelevät laillisia ja laittomia sodankäynnintapoja. Haagin sopimukset johtivat Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseen 1998.

Sotien käymisen uskottiin pitkään rajoittuvan pelkästään ihmiskuntaan. 1960-luvun puolivälissä Jane Goodall aloitti pitkän tutkimustyönsä simpanssien parissa. Hänen tutkimuksensa kumosi aiemman käsityksen ja samalla simpansseista eläneen myytin, jonka mukaan ne olivat reviireistä piittaamattomia lempeitä ja leikkisiä kasvissyöjiä. Goodall huomasi, että simpanssit metsästävät ja syövät lihaa, ovat mustasukkaisia, reviiritietoisia ja riitaisia. Simpanssit tekevät yhteistyötä saalistaessaan pieniä nisäkkäitä ja toisia apinoita. Urokset partioivat laumansa reviirin raja-alueita ja hyökkäävät raivokkaasti tunkeutujan kimppuun. Lisäksi Goodall dokumentoi vuosia kestäneen sodan kahden saman lajin simpanssiryhmän välillä. Lauman urokset tekivät iskuja naapurilauman alueelle tappaen yksitellen ensin urokset ja myöhemmin muut jäsenet, lukuun ottamatta siihen liittyneitä naaraita. Kun toinen lauma oli tuhottu, voittajaosapuoli liitti sen alueen omaansa.

Tiedekirjailija Robert Ardrey päätteli, että sotaisuus liittyy lihansyöntiin ja pyrki paleontologi Raymond Dartin kanssa luomaan kuvaa ihmisen ja apinan linkkinä tuolloin pidetystä Australopithecuksesta ”lihansyöjä-tappaja-apinana”. Etologi Konrad Lorenz huomautti, että kasvissyöjälajien sisäinen taistelu on joskus jopa lihansyöjälajeja raaempaa ja jatkuvampaa. Lisäksi lihansyöjälajien sisäinen taistelu erosi sekä rituaalinomaisilta tavoiltaan että syiltään pelkästä saalistaja-saalis-suhteesta, jossa tappaminen on tarkoituksenmukaista pelkästään ruoan vuoksi. Sen sijaan molempien lihan- ja kasvissyöjälajien motiivit ovat samankaltaisia kun kyseessä on lajin sisäinen kamppailu: syynä ovat resurssit (vesi, ruoka ja elintila) sekä naaraiden tavoittelu. Lorenz huomautti tosin, että useimpien lajien kohdalla lajikumppanin tappamista vältetään. Ihmisen ohella vain simpanssiuroksilla on todettu olevan toisiaan muistuttava kyky liittoutua ja tehdä organisoitua yhteistyötä, ja tämän vuoksi jotkut pitävät ihmiskunnan sotaisuutta evolutiivisena perintönä.

 

Joidenkin käsitysten mukaan sotaisuus kuuluu ihmislajin biologiaan. Ensimmäisiin esimerkkeihin kuului Herbert Spencerin aikoinaan suosittu sosiaalidarvinistinen teoria sodankäynnistä luonnonvalinnan välineenä, joka karsii joukosta heikoimmat yksilöt ja lisää näin lajin laadullista elinvoimaisuutta. Vaikka Darwin itse oli varoittanut yrityksistä siirtää primitiivisen kulttuurin analysoimiseen soveltuvaa sosiaalidarvinismia moderniin yhteiskuntaan, teoria sai kannatusta muun muassa kansallissosialistisessa Saksassa. Nämä ajatukset edustavat samalla jatkumoa Hobbesin kuvailemalle ”luonnontilalle”. Tätä vastaan asettuivat varsinkin 1940-luvulta lähtien "rousseaulaiset" antropologit, joiden keskuudessa ajatus heimoyhteisöjen rauhanomaisuudesta sai sijaa, koska maailmansotien ja holokaustin kaltaisten koettelemusten vuoksi Hobbesin ajatus sivilisaatiosta järjen edustajana ei vaikuttanut uskottavalta. Vuonna 1940 julkaistussa ja runsaasti huomiota keränneessä artikkelissaan ”Sota on vain keksintö - ei biologinen välttämättömyys” antropologi Margaret Mead ilmensi vahvasti Rousseaun ajatuksia, vaikka totesi itsekin, että joissakin heimoyhteisöissä esiintyi sotaa. Monet myöhemmät antropologit jatkoivat tätä pyrkien tutkimuksissaan primitiivisistä heimoyhteisöistä unohtamaan sodankäynnin olemassaolon lähes kokonaan.

Vuonna 1996 antropologian professori ja arkeologi Lawrence Keeley julkaisi kiistellyn tutkimuksen War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage. Keeley katsoi, että sodankäyntiä esiintyi hyvin laajasti ja yleisesti suurimmassa osassa primitiivisiä yhteisöjä ennen valtioiden kaltaisten yhteisöjen syntymistä. Yksi yleisistä ”rousseaulaisten” antropologien väittämistä on ollut Amerikan mantereen metsästäjä-keräilijäkulttuurien ja yksinkertaisten maanviljelijäkulttuurien rauhanomaisuus ennen eurooppalaisten saapumista. Vastoin tätä oletusta Keeleyn aineisto osoittaa, että mantereelta on löytynyt lukuisia todisteita sodista, linnoittautumisista, aseista ja joukkomurhista ennen eurooppalaisten tuloa myös näiden kulttuurien keskuudessa. Vahvistavia tutkimuksia on ilmestynyt sen jälkeen eri alojen tutkijoilta, kuten arkeologi Steven E. Blancilta. On laskettu, että 1900-luvulla kuoli noin 100 miljoonaa ihmistä sotien uhrina. Keeleyn mukaan tyypillinen heimoyhteiskunta menetti keskimäärin noin 0,5 prosenttia väkiluvustaan taisteluissa joka vuosi. Jos sama suhteutetaan 1900-luvun väestöihin, se vastaisi 2 miljardia sodissa kuollutta. Toisaalta Keeleyn esittämiä arvioita heimoyhteiskunnille tyypillisestä väkivaltaisesta kuolleisuudesta on myös kyseenalaistettu.

 

Keeleyn tutkimus pohjasi laajaan arkeologiseen todistusaineistoon, jota on sodankäynnistä puhuttaessa olemassa noin 10 000 vuoden ajalta. Ihminen oli kuitenkin jo kehittynyt suhteellisesti eikä arkeologinen näyttö siksi pysty vastaamaan tyhjentävästi kysymykseen sodankäynnin yleisyydestä sitä edeltävältä ajalta eli paleoliittiselta kaudelta, joka ulottuu noin kahden miljoonan vuoden päähän ja jonka aikana suurin osa ihmisen evoluutiollisesta kehityksestä tapahtui. Varhaisin todiste ihmisten välisestä väkivallasta on noin 50 000 vuoden takainen neandertalinihminen, joka oli kuollut oikeakätisen vastustajan aiheuttamaan pistohaavaan rinnassa. Ihminen otti hautaamisen käyttöön vasta myöhäispaleoliittisella kaudella, ja sen vuoksi varhaisia todisteita sotimisesta ja joukkomurhista löytyy kauden haudoista.

Nykytutkijoista muun muassa Brian Ferguson pitää Keeleyn ja muiden esittämiä arkeologisia todisteita myöhäispaleoliittisesta sodankäynnistä suurelta osin kyseenalaisina. Antropologi Douglas P. Fry on tutkimuksessaan The Human Potential For Peace pyrkinyt kiistämään käsityksen sodan luonnollisuudesta. Hän on tutkinut kansoja ja heimoyhteisöjä, joiden keskuudessa ei esiinny tai esiintyy erityisen vähän väkivaltaa ja aggressiivisuutta. Fryn mukaan empiirinen aineisto ei tue väitettä, että sotaisuus olisi evolutiivinen sopeutuma. Sotaisaa elämäntapaa vaalivilla miehillä on usein keskimääräisesti vähemmän lapsia kuin rauhanomaisemmin elävillä. Sekä Ferguson että Fry katsovat sodan varsinaisesti ilmaantuneen niin sanottujen kompleksisten metsästäjä-keräilijäyhteisöjen myötä, pääasiassa siis paleoliittisen kivikauden jälkeen. Kysymys on edelleen kiistelty.

Valtioiden välillä

 

Valtioiden välillä sota voi alkaa kolmella tavalla:

• Yksipuolisella sodanjulistuksella.
• Valtio voi todeta olevansa sodassa.
• Valtio voi aloittaa sodan aggressiivisella sotatoimella, jonka kohteeksi joutunut valtio katsoo sotatoimen sodanjulistukseksi.

Sotatila voi säilyä, vaikka toisen osapuolen laillinen hallitus olisi lakannut olemasta sodan aikana.

Sodanjulistus

Sotia ei ole aloitettu yksipuolisilla sodanjulistuksilla vuoden 1945 jälkeen, koska YK:n perustamiskirja kielsi sotilaallisen voiman käytön ensimmäisenä. Viimeisin Yhdysvaltojen muodollinen sodanjulistus on vuodelta 1942, jolloin se julisti saman päivän aikana sodan Saksan liittolaisille Romanialle, Bulgarialle ja Unkarille. Viimeisen kerran muodollista yksipuolista sodanjulistusta käytettiin 1945, kun Neuvostoliitto julisti sodan Japanille toisen maailmansodan lopulla. Tämän jälkeen sotiin osallistuneet valtiot ovat välttäneet sotatilan julistamista. Esimerkiksi Britannia ei kutsunut Suezin kriisiä tai Falklandin sotaa sodiksi, vaan kriiseiksi tai konflikteiksi. Valtiot ovat käyttäneet myös termejä sotilaallinen väliintulo tai poliisitoimi.

Ennen toista maailmansotaa valtiot usein julistivat sodan toisilleen ennen varsinaisten sotatoimien aloittamista. Sodanjulistukseen saattoi kuulua selkeästi luettelo syistä, joiden vuoksi valtionjohto oli katsonut tarpeelliseksi julistaa sodan. Lisäksi niihin saattoi kuulua ilmoitus valtion sodalle asettamista poliittisista tavoitteista. Teoksessaan The Lost Art of Declaring War ("Sodanjulistamisen kadonnut taito") yhdysvaltalainen professori Brien Hallett kritisoi sodanjulistuksista luopumista, sillä hänen mukaansa selkeästi laadittu sodanjulistus palvelisi useaa tarkoitusta: siitä näkyisi selvästi valtion sodalle asettamat tavoitteet, se ohjaisi sotilastoimia ja asettaisi rajat perustellun sotimisen ja perustelemattoman tuhoamisen välille.

Valtion sisällä

Kansainvälinen lainsäädäntö tekee eron pienempien konfliktien, kuten mellakoiden tai levottomuuksien, joissa järjestys palautuu suhteellisen nopeasti ja rajoitetuin voimatoimin, sekä suurten toisiaan vastustavien poliittisten yhteisöjen välisten aseistettujen kansannousujen välille. Tilanteessa, jossa valtion sisäinen konflikti laajenee vaikuttamaan toisiin valtioihin, ulkopuoliset valtiot voivat katsoa maassa vallitsevan kansannousun. Kansannousun tunnustaminen virallisesti tai de facto osoittaa, että ulkopuolinen valtio käsittää kapinalliset laillista valtaa tavoittelevaksi ryhmäksi. Vaikka kansainvälisen lainsäädännön määritelmä kapinallisten laillisesta statuksesta ei ole tarkka, tyypillisesti kapinallisiksi tunnustetuilla katsotaan olevan lain edessä samat oikeudet kuin sotilaalla. Mikäli kapinallisille myönnetään sotaa käyvän osapuolen status, heitä kohdellaan tasa-arvoisena ja vastuullisena osapuolena sekä neuvotteluissa että mahdollisesti sotarikoslakeja sovellettaessa. Tämän tunnustuksen myöntäjän tulee omaksua neutraali suhtautuminen kapinallisiin.

Pääartikkeli: Sodankäynti

 

Taistelutahtoon vaikutetaan esimerkiksi propagandalla ja pelottelulla. Kaupunkien pommittaminen, ruoan ja veden saannin häirintä, sekä lämmön ja sähkön saannin katkaiseminen vaikuttavat sekä taistelukykyyn että -tahtoon. Vastustajan tuhoaminen voi tapahtua poistamalla vastapuolen poliittiset ja symboliset tunnusmerkit ja korvaamalla ne voittajan omilla sekä hajottamalla aiemmat hallintoelimet ja korvaamalla ne voittajan omalla hallinnolla (esim. miehityshallinto) tai voittajalle myötämielisillä hallintoelimillä (esimerkiksi nukkehallitus).^lähde?

Sotavoimien käyttöä eli sodankäyntiä ohjaa strategia. Sodankäynti koostuu operaatioista, joita ohjaa operaatiotaito. Operaatiot koostuvat edelleen taisteluista, joita ohjaa taktiikka. Sotavoimat koostuvat puolestaan asevoimista, jotka jaetaan maa-, ilma- ja merivoimiin.

 

Tavoitteellisuus tekee sodasta poliittista toimintaa. Jos tavoitteisiin päästään neuvottelemalla tai sodan uhalla, ei kalliiseen taisteluun ole tarvetta. Esimerkiksi humanitaarisen oikeuden ensimmäisen kansainvälisen sopimuksen motiivina saattoi olla tarve hillitä sotilasmenoja. Pietarin julistus 1868 sopimus kieltää tiettyjen ammusten käytön sodassa ja se vaikuttaa edelleen kansainvälisiin sopimuksiin.

Kansainvälisen oikeuden mukaisesti sotaa voivat käydä vain itsenäiset valtiot tai sodankävijöiksi tunnustetut kapinalliset. Näin myös kapinallisia sitovat kansainvälisen oikeuden sotaa käsittelevät säännökset. Nykyaikana sotilaallisten konflikteja ja sodankäyntimenetelmiä rajoittavat kansallisen lainsäädännön lisäksi kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset, YK:n sopimukset ja komiteat sekä rikostuomioistuimet, kuten Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC), jolla on kansainvälinen toimivalta rangaista osapuolia sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta.

On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki valtiot ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia. Osa allekirjoittaneista valtioista tulkitsee sopimusten pykäliä eri tavoin. Esimerkiksi ympäristösodankäyntiä koskevat sopimukset, kuten YK:n Yleissopimus ympäristön muuttamismenetelmien sotilaallisen tai muun vihamielisen käytön kieltämisestä (ENMOD) tai Geneven kemiallista sodankäyntiä koskeva sopimus vuodelta 1925 eivät jokaisen osapuolen mielestä estä käyttämästä esimerkiksi Agent Orangen kaltaisia kasvimyrkkyjä. Kansainvälinen lainsäädäntö ei myöskään pysy aina mahdollisesti siviiliväestölle ja ympäristölle vaaraa aiheuttavan sotateknologisen kehityksen perässä. Yksi nykyajan kysymyksistä on köyhdytetty uraani, jonka käyttö ammuksissa ei ole useimpien Nato-maiden mukaan ole kielletty aiemmissa sopimuksissa, vaikka erilaiset organisaatiot pyrkivät saamaan aikaan sen kieltävän sopimuksen. Köyhdytetyn uraanin vaikutuksesta terveyteen kiistellään, eikä esimerkiksi asutuskeskuksiin laajalti levinneen ammusjätteen mahdollisista haittavaikutuksista ole olemassa vielä pitkäaikaisnäyttöä.

 

Wiki Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta sota.

• Luettelo sodista
• Luettelo käynnissä olevista sodista
• Luettelo vapaus- ja itsenäisyyssodista
• Luettelo sisällissodista
• Luettelo Suomen historian sodista
• Luettelo sotilasoperaatioista
• Luettelo sotateoreetikoista
• Rauhanturvaaminen
• Salamasota
• Sodankäynnin historia
• Väkivallaton vastarinta

• Caforio, Giuseppe: Handbook of the Sociology of the Military. Springer, 2003. ISBN 0-30647295-3. (englanniksi)
• Dinstein, Yôrām: War, Aggression and Self-defence. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-52185080-0. (englanniksi)
• Gat, Azar: War in Human Civilization. Oxford: Oxford University Press, 2006. ISBN 0-19-926213-6. (englanniksi)
• Grotius, Hugo: On the Law of War and Peace. (De Jure Belli ac Pacis, 1625.). London, 1814. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Halleck, Henry Wager: Elements of International Law and Laws of War. Lippincott & Co, 1866. (englanniksi)
• Thayer, Bradley A.: Darwin and International Relations. On the Evolutionary Origins of War and Ethnic Conflict. University Press of Kentucky, 2004. ISBN 0-81312321-6. (englanniksi)

Viitteet

• Clausewitz, Karl von: Sodankäynnistä. (Vom Kriege, 1832.) Käsikirjaksi muokanneet ja selittävällä jälkisanalla varustaneet Wolfgang Pickert ja Wilhelm Ritter von Schramm. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-227-2.
• English, Richard: Modern War. A Very Short Introduction. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-960789-1. (englanniksi)
• Fry, Douglas P. (toim.): War, Peace, and Human Nature. The Convergence of Evolutionary and Cultural Vistas. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-985899-6. (englanniksi)
• Keegan, John: Sodankäynnin historia. (A History of Warfare, 1993.) Suomentanut Jouni Suistola. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6967-9.
• Malkki, Janne ym.: Sodan historia. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.
• Männistö, Anssi (toim.): Miksi soditaan?. Tampere: Vastapaino, 2003. ISBN 951-768-117-8.
• Rosén, Gunnar & Parkkari, Juhani: Sodan lait. Käsikirja. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4001-3.
• Senese, Paul D. & Vasquez, John A.: The Steps to War. An Empirical Study. Princeton: Princeton University Press, 2008. ISBN 978-0-691-13421-5. (englanniksi)
• Sunzi: Sodankäynnin taito. (Sunzi bing fa.) Suomentanut ja toimittanut Matti Nojonen. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-956-3.

•   Sitaatteja aiheesta Sota Wikisitaateissa
• Moseley, Alexander: Just War Theory The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Moseley, Alexander: The Philosophy of War The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Orend, Brian: War The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Correlates of War-projektin kotisivu. (englanniksi)
• Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. (englanniksi)
• Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimusten internet-arkisto. (englanniksi)
• Sodat liikeyrityksenä. Hakkapeliitta 23.8.1938, no 34, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

 Sota

Aikakaudet	Sotatoimialueet	Aseet	Sodankäynnin tasot	Taistelevat aselajit	Tukevat aselajit	Luetteloita	Yleistä
Esihistoria Antiikki Keskiaika Uusi aika Teollistunut aika Nykyaika	Avaruus Ilmasota Informaatio Maasota Merisota Kotirintama	ABC Elektroninen Ilmavoimat Maavoimat Merivoimat Psykologinen	Strategia Operaatiotaito Taktiikka Taistelutekniikka	Ilmavoimat Jalkaväki Laivasto Merijalkaväki Panssarijoukot Ratsuväki	Huolto Ilmatorjunta Pioneeri Tykistö Viesti	Kenraalit Piiritykset Operaatiot Sisällissodat Sodat Sotarikokset Taistelut Vapaus-itsenäisyyssodat	Sodankäynti Sotahistoria Taistelu Piiritys Propaganda Rauha Pasifismi