Jihad: Pyhä sota islamissa

Jihad [jihad t. džihad] (myös džihad tai dhihad, arab. جهاد‎, jihād) tarkoittaa Pyhää sotaa, jota käydään ei-muslimeita vastaan. Islamilaisen selityksen mukaan sana on johdettu termistä mujahada, joka merkitsee sodankäyntiä uskonnon puolesta.

Uskonsodan käsite ilmestyi islamiin 800-luvun alussa, jolloin kalifi al-Mamun nousi valtaan ja ensimmäiset islamista kertovat tekstit julkaistiin. Profeetta Muhammedin elämäkerrasta, joka perustuu Ibn Ishaqin teokseen 760-luvulta, valtaosa kertoo Muhammedin sotaretkistä, joita oli yhteensä 65. Se osoitti jihadin suurta merkitystä varhaisessa islamissa, missä sen tuloksena nähtiin islamilaisen suurvallan nopea syntyminen. Ibn Ishaqin (k. 767) teos tekee selväksi, ettei maailmassa ollut mitään parempaa kuin taistella islamin, Jumalan ja hänen lähettiläänsä puolesta. Muhammedin elämäkerran kirjoittanut arabisti Hans Jansen on arvellut, että Ibn Ishaqin elämäkerran sotaisa painotus kertoi siitä, että tarinat oli pääosin koottu arabikalifaatin sotilasleireistä. Tähän viittaa myös Ibn Ishaqin oma biografia. Myöhemmin 800-luvulla julkaistuissa haditheissa jihad on esillä varsinkin kokoelmassa Sahih al-Bukhari.

Muhammedin ja "neljän oikeaan johdetun kalifin" sotaretket islamin kulta-ajalla liitettiin uskonnolliseen perusteluun, joka teki ne oikeutetuiksi ja lupasi niihin osallistujille suoran pääsyn Paratiisiin. Islamilaisessa perinteessä maailma on jaettu islamin alueeseen (dar al-islam) ja sodan alueeseen (dar al-harb). Jälkimmäinen tarkoittaa kaikkia niitä maita, jotka eivät ole alistuneet islamilaiseen lakiin vaikka kutsu (da'wa) on esitetty. Islam rauhan uskontona tarkoittaa, että muslimit tarpeellista väkivaltaa käyttäen kukistavat ”sodan alueen”. islamilaisen valtion päämiehen eli kalifin velvollisuus on käydä sotaa tällaisia maita vastaan. Rauha tulee, kun uskottomat on alistettu, ja he maksavat veroa muslimeille. Historiallisesti islamilaisen valtion sodankäynti on aina ymmärretty jihadiksi eli sodaksi uskonnon puolesta. Sodat saattoivat olla valloitusyrityksiä tai pelkästään ryöstöretkiä, joissa tavoiteltiin sotasaalista. Modernit jihadistijärjestöt kuten Isis käyvät jihadia hyökkäyssotana, jonka tavoitteena on islamilaisen kalifaatin perustaminen.

800-luvulta alkaen kootuissa hadith -kokoelmissa alkoi esiintyä myös jihad -käsitteen metaforinen käyttö. Sellainen oli "naisten jihad ", joka tarkoitti osallistumista pyhiinvaellukseen. Suufilaisten uskonoppineiden keskuudessa syntyi jo 800-luvulla metafora "sisäisestä jihadista", joka oli taistelua ihmisen alempaa minää (nasf) vastaan. Metaforaa "sisäisestä" tai "suuremmasta" jihadista yksilön henkisenä kamppailuna kehitti edelleen suufilainen mystikkofilosofi Al-Ghazali 1000-luvulla. Se ei tällöin tarkoittanut vain rauhanomaista toimintaa vaan saattoi yhtä hyvin liittyä sotilaallisen mielenlaadun kehittämiseen. Keskiaikainen šariakäsikirja 1300-luvulta, Reliance of the Traveller, tuntee kuitenkin vain sotilaallisen jihadin. Psykologinen "suurempi" jihad onkin noussut etualalle vasta nykyaikana. Jotkut uskonoppineet pitävät edelleen sitä epäaitona ja ymmärtävät jihadin aina pyhänä sotana.

Nykyaikana rauhanomaisempaan islamin tulkintaan sitoutuneet oppineet katsovat, että aseellinen jihad on oikeutettua vain puolustussotana, ja esimerkiksi ryöstöretket ovat islamin vastaisia. Suomalainen arabisti Jaakko Hämeen-Anttila on pitänyt islamia aina vahvasti rauhan uskontona. Suhteessa jihadin tulkintaan islam on monimuotoinen ja sisältää vastakkaisia näkemyksiä.

Klassisella islamilla tarkoitetaan usein islamin kehitysvaihetta 800-luvulta suunnilleen 1300-luvulle, jolloin islam oppina vakiintui ja sai pysyvän muotonsa. Islaminuskon sisältö tiivistyi neljän kuuluisan lakikoulun ja niiden perustajien oppeihin. Heitä olivat Abu Hanifa (k. 768), Malik ibn Anas (k. 795), Muhammad al-Shafi‘i (k. 820) ja Ahmad ibn Hanbal (k. 855). Klassisessa islamissa jihad tarkoittaa sotaa uskottomia vastaan.  

Klassisen käsityksen mukaan islamilaisen yhteisön eli umman velvollisuus oli kalifin (tai imaamin) johdolla levittää islamin herruus koko maailmaan joko hyvällä tai pahalla niin, että šaria lopulta vallitsee kaikkialla.  Patricia Cronen mukaan jihad on klassisessa mielessä lähetystyön kaltaista sotaa, jonka ainoaksi syyksi riittää uskottomien pelkkä olemassaolo. Uskottomia kutsutaan ensin kääntymään tai vähintäänkin hyväksymään muslimien herruus ja heidän tarjoamansa suojelu dhimmeille, mihin sisältyy heille määrätty erikoisvero (jizya). Joidenkin lakikoulukuntien mukaan oikeus dhimmi -asemaan ja oman uskonnon säilyttämiseen koskee vain kristittyjä, juutalaisia ja mahdollisesti zarathustralaisia. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että pakanalliset arabit voivat valita vain kuoleman tai kääntymisen islamiin.

Nykyiset muslimivaltiot eivät nojaudu klassisen islamin aggressiivisiin käsityksiin sodasta vaan katsovat, että sota on oikeutettua vain, jos islamia pitää puolustaa. Monet muslimit ovat pyrkineet tulkitsemaan Koraania ja Muhammedin esikuvaa (sunna) siten, että tekstien väkivaltainen eetos kuuluisi vain menneisyyteen.

Pääartikkeli: Väkivalta Koraanissa

Koraanin suurista löytyy kehityskaari suhtautumisessa kirjan esittämän julistuksen vastustajiin. ”Selkeästä varoituksesta” (22:49) edetään askel kerrallaan hyökkäyssotaan uskottomia vastaan (9:29). Uskonsodan käsite esiintyy vain pari kertaa niissä suurissa, jotka Nöldeken luokittelun mukaan kuuluvat kaikkein varhaisimpaan puolikkaaseen. Niissä sana jihad esiintyy kuusi kertaa, joista korkeintaan puolessa sana saattaa viitata väkivaltaan. Jihad- sanojen vastineet on seuraavassa kuvauksessa lihavoitu: Väkivaltaan saattaa viitata seuraava katkelma: "Mutta jotka taistelevat asiamme puolesta, heidät johdatamme teillemme" (29:69). Sisäiseen kamppailuun viittaa seuraava jihad -sitaatti: "Ja ken ponnistelee, hän tekee sen oman sielunsa hyväksi." (29:6).

Myöhemmissä Medinan ajan suurissa sana jihad alkaa esiintyä useammin ja saa yleensä sotilaallisen merkityksen. Ne käsittelevät muun muassa taistelemista, sotavankien kohtelua, aselepoa, puolueettomuutta, sotataktiikoita, sodan aloittamista ja lopettamista sekä sotasaalista. Kolmasosa kaikista Koraanin jihad -sanoista löytyy sotaisasta yhdeksännestä suurasta.

Šariakäsikirjan Reliance of the Traveller kommentaarin mukaan jihadin tärkein tekstipohja Koraanissa ennen oppineiden 800-luvulla luomaa yksimielisyyttä löytyy seuraavista kohdista: "Teidät on määrätty sotimaan, vaikka se on teille vastenmielistä" (2:216); "ottakaa heidät kiinni ja surmatkaa, missä heidät kohtaattekin" (4:89); "taistelkaa pakanoita vastaan, kuten he taistelevat teitä kaikkia vastaan" (4:89).

Koraanista löytyvän kehityskaaren kohti suurempaa sotaisuutta on Ibn Ishaqin Muhammed -elämäkerran (Sirat rasul Allah) pohjalta tulkittu siten, että Mekassa Muhammed oli tavallinen kansalainen, kun taas Medinassa hänestä tuli myös valtiojohtaja. Historiallisista lähteistä löytyy myös vaihtoehtoinen selitys. Koraanin syntyvaiheista löytyy merkintöjä Bysantin keisarin Leo III:n (717–741) ja kalifi Umar II:n (717–720) kirjeenvaihdosta, missä esitetään väitteitä Koraanin kokoamisesta:

“Umar [=toinen kalifi], Abu Turab [=Ali] ja Salman Persialainen kokosivat sen [= sinun Pourkanisi] vaikka keskuudessanne onkin levitetty tietoa, että Jumala olisi lähettänyt sen taivaasta... Mitä kirjaanne tulee, olette jo antaneet näytteitä sellaisista väärennöksistä, ja muiden ohella tunnetaan muuan Hajjaj, nimittämänne Persian kuvernööri, joka lähetti miehiä kokoamaan muinaisen kirjanne, jonka hän korvasi toisilla, itse kirjoittamillaan ja mieleisillään, jotka hän levitti kaikkialle valtakunnassanne".

Persian raakuudestaan tunnettu kuvernööri al-Hajjaj ibn Yusuf oli kalifi al-Malikin palveluksessa 700-luvun alussa. Keisarin kirjeessä hänen väitetään itse kirjoittaneen osia Koraanista. Historiakriittisen Koraanin tutkimuksen eräiden teorioiden mukaan Koraanin vanhimmat osat olisivat syyrialais-kristillisen kirkon liturgisia tekstejä, kun taas myöhempään kerrostumaan olisi päässyt vaikuttamaan Koraanin käyttötarkoituksen muutos. Tällöin pyhiä tekstejä olisi muokattu valtionuskonnon tarpeisiin Bysantin keisarin pilkallisen kirjeen kuvaamalla tavalla. Tämä vuorostaan selittäisi Koraanin myöhemmin kirjoitettujen suurien sotaisuuden.

Jihad tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, ja sen päämerkityksestä on useita tulkintoja. Lähi-idän tutkimuksen professori Michael Bonnerin mukaan jihadin merkitys on joskus kommentoijan valinnasta riippuen joko sellainen, joka osoittaa islamin sisäänrakennetun väkivaltaisuuden ja sivistymättömyyden, tai sellainen, joka osoittaa sen rauhanomaisuuden ja sisäänpäin suuntautuneisuuden.

Islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan maltillisen muslimienemmistön kannalta jihadissa on kyseessä niin sanottu suurempi eli sisäinen jihad, joka tarkoittaa kamppailua sisäistä pahuutta vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kamppailla uskonnollisin ja tietoisin keinoin itsessään olevaa sisäistä pahuutta vastaan, ettei se saa yliotetta. Vastaavasti niin sanottu pienempi eli ulkoinen (aseellinen) jihad tarkoittaa taistelua islamin vihollista vastaan, mutta sen katsotaan olevan oikeutettu ainoastaan puolustustilanteessa. Tämä pienempi jihad on harvinaisempi ja rajatumpi. Hämeen-Anttila on vahvasti puolustanut ajatusta, että islam on rauhan uskonto. Tätä todistaa se, että ”Valtaosa muslimeista kautta aikojen on elänyt rauhassa." Tämä saattaa olla totta, vaikka esimerkiksi Osmanien valtakunta oli 600-vuotisen historiansa aikana koko ajan jossakin päin sodassa.

Islamin historian tutkija David Cookin mukaan jihadin alkuperäinen ja keskeinen merkitys on nimenomaan fyysinen ja väkivaltainen sota eikä joidenkin länsimaisten apologistien korostama sisäinen kamppailu. Cookin mukaan jihad käsitetään sodaksi niin islamin varhaisessa kirjallisuudessa kuin nykyisin islamilaisten maiden omankielisissä keskusteluissakin. Historioitsija Bernard Lewisin mukaan jihadin käsittäminen henkisenä ja moraalisena kamppailuna on joidenkin nykyajan muslimiteologien käsitys – varhaisten uskonoppineiden selvä enemmistö pohti jihadia sodan käsittein Koraanin ja hadithien kohtien pohjalta.

Jihadin nykyinen tulkinta voidaan jakaa kolmeen koulukuntaan. Apologeettinen koulukunta syntyi 1800-luvulla: se vastustaa länsimaista käsitystä, jossa jihad nähdään islamin levittämisenä sotilaallisella voimalla. Apologeettien mukaan jihad on sallittua ainoastaan puolustustaistelussa, ja heidän mielestään keskiajan muslimiajattelijoiden käsitys jihadista valloitussotana oli väärä. Modernistinen koulukunta painottaa jihadissa sen laajempia eettisiä ulottuvuuksia ja tulkitsee termiä nykyaikaisilla ja kansainvälisillä käsitteillä. Heillekin jihad merkitsee puolustautumista hyökkäystä vastaan rajoitetuin tavoittein ja välinein. Uusherännäinen koulukunta katsoo jihadin alkuperäisen merkityksen olevan islamin levittäminen maailmanlaajuiseksi, joskaan ei pakkokäännytyksen kautta. Tämä koulukunta käykin aluksi jihadia muslimimaiden epäislamilaisia hallituksia vastaan vaihtaakseen heidät todellisiin muslimeihin ja ryhtyy ulkopuolelle ulottuvaan jihadiin vasta sen jälkeen.

Politiikantutkija Richard A. Nielsenin mukaan islamilaisten uskonoppineiden (ulama) julkinen kanta jihadiin riippuu paljon heidän asemastaan. Ne uskonoppineet, joilla on valtiollinen virka opettajana, saarnaajana, byrokraattina tai neuvonantajana moskeijoissa, yliopistoissa tai ministeriöissä, myötäilevät maidensa hallitusten jyrkkää jihadinvastaista linjaa. Sen sijaan sellaiset uskonoppineet, joilla ei ole urakehitysmahdollisuuksia valtion leivissä, ryhtyvätkin joskus julistamaan jihadia osoittaakseen tavallisille muslimikuulijoilleen opillista tinkimättömyyttään.

 

Hämeen-Anttilan mukaan valtaosalle muslimeista jihad nykyisin merkitsee ensisijaisesti henkistä kamppailua omaa sisäistä pahuutta vastaan. Tällöin kyseessä on ”varsinainen” tai ”suurempi jihad”. Sisäinen kamppailu on jokaisen muslimin velvollisuus, jotta pahuus ei saisi yliotetta. Taistelussa ovat aseina muslimien tärkeimmät velvollisuudet eli uskontunnustus, rukous, paasto, almut ja pyhiinvaellus. Hämeen-Anttilan mukaan tämän kamppailun osaksi on 1900-luvulla noussut myös islaminuskon rauhanomainen levittäminen lähetystyönä, asia, joka tosin perinteisesti ei ole kuulunut islaminuskoon ja torjutaan usein vieläkin Koraaniin vedoten (2:256).

Jihadin historiaa tutkinut historioitsija David Cook (2005) näkee nykyaikaisessa sisäisen jihadin korostamisessa pyrkimystä muuttaa islamia väkivaltaa korostavasta uskonnosta rauhanomaiseksi ja suvaitsevaksi. Siinä on voitu nähdä myös suhdetoimintaa myönteisemmän mielikuvan luomiseksi islamista. Käsitys sisäisen jihadin historiallisesta varhemmudesta on levinnyt myös historioitsijoiden keskuuteen, mutta Cookin mukaan klassinen islamilainen kirjallisuus ei sisällä aiheesta yhtään kirjaa vaikka uskonsodasta on olemassa satoja teoksia. Ensimmäinen islamilainen kirja suuresta jihadista on vasta 1900-luvulta. Se on Ajatollah Khomeinin teos Jihade akbar eli ”Suurempi jihad.”

Sisäisestä jihadista kirjoittivat ensimmäisen kerran islamilaiset askeetit ja heitä seuranneet suufilaiset jo 800-luvulla. Käsitettä ei kuitenkaan mainita virallisissa ja kanonisoiduissa haditheissa, mikä osoittaa, että ajatussuunta ei saanut yleistä kannatusta. ”Suurempana jihadina” sisäinen jihad tuli suufilaiskirjallisuudessa tunnetuksi 1100-luvulla teologi al-Ghazalin (k. 1111) kirjoituksissa. Al-Ghazali venytti tarkoitusta varten Koraanin jakeen 4:95 tulkintaa. Jakeen suomennos kuuluu: "Eivät taisteluista pois jäävät uskovaiset... ole samanveroisia kuin ne, jotka kilvoittelevat Jumalan tiellä omaisuutensa ja oman henkensä uhalla" (suom. Hämeen-Anttila). Al-Ghazali tulkitsi tekstin niin, että muslimin tuli taistella omaisuuttaan ja henkeään (nafs) vastaan eikä niiden avulla. Hänen seuraajansa, kuten Ibn Arabi, korostivat myöhemmin tämän sisäisen kamppailun merkitystä ulkoiseen jihadiin nähden. Nykyinen käsitys suuremmasta jihadista nojaakin pitkälti suufilaiskirjallisuuteen.

Suurempaa jihadia on perusteltu hadithilla, jonka mukaan Muhammedin sanoi: "olemme palanneet vähäisemmästä jihadista (al-jihad al-asghar) suurempaa jihadiin (al-jihad al-akbar)." Kun häneltä kysyttiin, mikä on suurempi jihad? hän vastasi, että "se on kamppailu itseään vastaan". Tätä hadithia tai muitakaan lauselmia suuren jihadin puolesta ei kuitenkaan löydy arvovaltaisista kokoelmista, kuten Kutub al-Sittah, vaan pitää sananparsiin ja askeetikkojen kirjoituksiin. Toiset uskonoppineet ovat arvostelleet mainittua hadithia "heikoksi" (daif) tai jopa väärennetyksi. Tilanne on tavanomainen islamissa. Professori Landau-Tasseron toteaa, että Pyhien kirjoitusten tulkinta on valikoivaa, ja hadithit ristiriitaisia. Ne heijastavat muslimien erimielisyyksiä ja ajan myötä tapahtunutta kehitystä. Tuloksena on joukko vaihtoehtoisia näkemyksiä sekä loputtomat riidat, kun jokainen väittää olevansa oikeassa.

 

Ulkoista jihadia käydään islaminuskoisten vihollisia vastaan kielellä, omaisuudella ja aseellisesti. Ulkoisen jihadin päämääränä on (Tampereen Islamin yhdyskunnan mukaan): ”kaikkien ihmisten täydellinen vapauttaminen, jotta nämä voisivat ottaa vastaan islamin kutsun ja valita sen elämäntavakseen”. Aseellisen taistelun toinen tarkoitus on koetella uskovia: ”Jos Jumala tahtoisi, Hän selviytyisi heistä itse, mutta Hän tahtoo koetella teitä toisillanne.” (Koraani 47:4).

Aseellinen jihad on sallittua seuraavista syistä:

• itsepuolustus
• islamin vahvistaminen ja levittäminen
• muslimien uskonnonharjoituksen oikeuden suojelu
• muslimien suojeleminen sorrolta, myös tyrannin kaataminen
• sellaisen vihollisen rankaiseminen, joka rikkoo valansa
• vääryyden oikaiseminen

Hämeen-Anttilan mukaan jihadilla on selkeät eettiset sääntönsä. Niitä ovat Umdat al-Salik -šariakäsikirjan mukaan muun muassa seuraavat:

• Pyhän sodan saa julistaa vain kalifi, jos sellainen on.
• Naisia ja lapsia ei saa tappaa, elleivät he osallistu taisteluun.
• Eläimiä ei saa tappaa, ellei se ole hyödyllistä voiton saamiseksi.
• Vanhat miehet (yli 40-vuotiaat) on lupa tappaa, samoin munkit.
• Jos nainen tai lapsi saadaan sotasaaliiksi, heistä tulee orjia, ja naisen avioliitto mitätöityy.
• Jos aikuinen mies saadaan sotasaaliiksi kalifin päätöksellä, hänet joko teloitetaan, otetaan orjaksi tai vapautetaan lunnaita vastaan.
• Vihollisen puutarhat ja rakennukset on lupa polttaa.

Julistaminen

Islamin historiassa jihadin julistaminen ja johtaminen olivat oppineiston tukeman kalifin yksinoikeus. Sen jälkeen kun viimeinen kalifaatti lakkautettiin Turkissa 3. maaliskuuta 1924 osmanien vallan päättyessä, oppineistolla on ollut kollektiivinen oikeus jihadin julistamiseen. Islamin enemmistöhaarassa sunnalaisuudessa ei ole selkeää uskonnollista hierarkiaa. Yleisesti ottaen jihadin julistajan oma auktoriteetti ratkaisee, ketkä noudattavat julistusta. Klassisen ajan teoriaa on käytetty nykyaikana oikeuttamaan poliittisia sotia. Esimerkiksi Osmanien valtakunta tulkitsi käyvänsä jihadia ympärysvaltoja vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Jotkut nykyajan poliittiset johtajat, kuten Saddam Hussein, ja rivioppineet, kuten talibanit, ovat myös julistaneet jihadin, mutta ilman uskonnollista auktoriteettia.

Jihadismi

Pääartikkeli: Jihadismi

Ideologia

Jihadistit ovat aseellista jihadia hyökkäyssotana käyviä islamisteja. Jihadistit jakavat maailman ”islamin alueeseen” (Dar al-Islam) ja ”sodan alueeseen” (Dar al-Harb). He pyrkivät väkivalloin palauttamaan yhtenäisen, islamilaista lakia noudattavan islamilaisen kalifaatin alueille, jotka ovat joskus olleet islamin alaisia ja näin ollen kuuluvat jo nyt islamin alueeseen vaikka ovat uskottomien (kafir) hallussa. Näihin islamille kuuluviksi alueiksi he lukevat muun muassa koko Lähi-idän, Venäjän, Kiinan, Espanjan ja osia Ranskasta. Kalifaatin perustamisen jälkeenkin sen ulkopolitiikan on oltava ikuista jihadia. Tässä he suhteessa modernit jihadistit seuraavat klassista tulkintaa, jonka mukaan jihadia on periaatteessa jatkettava kunnes "koko ihmiskunta on joko omaksunut islamin tai alistunut islamilaisen valtion alaisuuteen". Jihadistit pitävät itseään ainoina tosiuskovaisina. Heidän tärkeimpiä vihollisiaan ovat maltilliset muslimit, jotka vastustavat jihadismia tai ylläpitävät maallisia muslimihallintoja; Al-Qaida oli ensimmäinen ja harvoja, joka otti päävihollisekseen islamin ulkopuolisen kohteen.

Jihadistien kampanjassa on kolme vaihetta: tosiuskovaisten edelläkävijoiden joukon luominen, oman maa-alueen varmistaminen, ja islamilaisen valtion perustaminen. Jihadismin kolme tärkeintä ideologia ovat Muhammad ibn Abd-al-Wahhab, Hassan al-Banna ja Said Qutb.

Jihadistien mukaan jihad on heidän uskonnollinen velvollisuutensa ja myös uskonnollisten kirjoitusten mukaista. Jihadistien mukaan jihad on jokaisen muslimin yksilöllinen velvollisuus, eikä valtion asia niin kauan kuin islamilaista valtiota ei vielä ole olemassa.

Jihadistien käsitykset jihadin julistamisesta, syistä ja luonteesta eroavat Rashad Alin ja Hannah Stuartin mukaan islamilaisen lain klassisista ja nykyajan lähteistä monilta osin:

• jihadistit julistavat jihadin yksityishenkilöinä, eivät valtion edustajana
• jihadistien mukaan jihadia on käytävä aina ja kaikkialla islamin levittämiseksi; klassinen käsitys on rajatumpi
• jihadistit käyvät jihadia hyökkäyssotana
• jihadistit eivät näe rauhanomaisia keinoja sotaa suositeltavampina
• jihadistit surmaavat siviilejä
• jihadistit perustelevat siviilien surmaamisen katsomalla islamin viholliset kollektiivisesti syyllisiksi
• jihadistit eivät välitä naisten ja lasten surmaamisen kiellosta
• jihadistit laajentavat marttyyrikuoleman käsitettä itsemurhaiskuihin, joita he pitävät jaloina, ja he käyttävät kiellettyjä keinoja iskuissaan
• jihadistit hylkäävät uskollisuuden omalle yhteisölleen ja iskevät myös oman maansa kansalaisia vastaan

Jerusalemin Heprealaisen yliopiston professori Ella Landau-Tasseronin mukaan jihadistien ja näitä arvostelleiden uskonoppineiden erimielisyydet kuitenkin vastaavat islamin piirissä normaalisti käytyä keskustelua ja erimielisyyksiä šarian sisällöstä. Landau-Tesseron päättelee, että jihadistien julmuudet ovat järkyttäneet uskonoppineita, ja nämä tekevät siksi parhaansa osoittaakseen, etteivät sellaiset kuulu islamiin.

Historiaa

1900-luvulta alkaen sunnalaisten ääriryhmien keskuudessa levisi käsitys siitä, että jihadia voidaan käyttää ilman oppineiston laajaa hyväksyntää. He tulkitsivat jihadia siten, että islamilaisten maalliset hallitukset eivät toteuta islaminuskontoa kunnolla, joten valtiot ovat epäislamilaisia. Näin hallitukset ovat luopuneet islamista ja heitä vastaan voidaan käydä puolustustaistelua islamin puolesta. Tämä radikaali tulkinta, johon liitettiin myös terrorismi, ulotettiin myös siirtomaavaltoja ja Venäjään leviämistä vastaan sekä myöhemmin amerikkalaismiehitystä vastaan Irakissa. Kaikissa näissä tapauksissa radikaaliryhmät käyttivät jihad-retoriikkaa, mutta yhdessäkään ei ollut oppineiston yksimielistä kannatusta. Sen sijaan monet uskonoppineet ovat katsoneet, että palestiinalaisten aseellinen toiminta israelilaisia miehittäjiä vastaan on jihad.

Nykyisin toimivia jihadistisia järjestöjä ovat Isis Irakissa ja Syyriassa, Al-Qaida Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa, Boko Haram Nigeriassa, Taliban Afganistanissa ja Pakistanissa, Ansar al-Sharia Libyassa ja Tunisiassa, Al-Shabaab Somaliassa, Abu Sayyaf Filippiineillä, Jemaah Islamiyah Indonesiassa ja Ansar Beit al-Maqdis Siinailla.

Vuonna 2016 jihadistit ovat aiempaa useammin länsimaissa eläviä "yksinäisiä susia", jotka ovat radikalisoituneet nopeasti ja toteuttavat iskuja jihadistijärjestöjen innoittamana mutta ilman suoraa yhteyttä järjestöihin. Isis on yllyttänyt nuoria muslimeja tekemään iskuja länsimaissa sitä mukaa, kun järjestö itse on joutunut ahtaalle Irakissa ja Syyriassa.

Islamin vähemmistösuuntauksen šiialaisuuden jihad-käsitys eroaa sunnien käsityksestä merkittävimmin siinä, että šiialaisten mukaan ainoastaan kätketty imaami, Mahdi, voi julistaa jihadin. Tämä käsitys muuttui 1800-luvulla, kun länsimaat valloittivat osan Persiasta. Nykyisin useimmat šiiaoppineet hyväksyvät puolustuksellisen jihadin julistamisen muiltakin kuin Mahdilta, mutta eivät hyökkäävän jihadin julistamista. Jotkin tulkinnat hyväksyvät jihadin myös toisia muslimeja vastaan.

Šiialaisuuden jihad-käsityksessä myös marttyyriuden ja etenkin profeetta Muhammadin tyttärenpojan Husain ibn Alin marttyyrikuoleman merkitys on suuri. Koska šiialaisuus on monissa muslimimaissa vähemmistösuuntauksena, šiiojen kokema eristyneisyys ja syrjintä ovat lisäksi korostaneet heidän jihad-käsityksessään vastarintaa epäoikeudenmukaisuutta ja tyranniaa kohtaan sekä arvokkuuden säilyttämistä.

• Luettelo terrori-iskuista
• Rauhan uskonto

• Cook, David: Understanding Jihad. Berkeley: University of California Press, 2005. ISBN 9780520242036.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islam: Taskusanakirja. Helsinki: Basam Books, 2001. ISBN 952-9842-60-0.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2.
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
• Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume. Oxford University Press, 1955. ISBN 0-19-636033-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ibn Warraq: Why I am not a Muslim. Amherst, New York: Prometheus Books, 1995. ISBN 0-87975-984-4. Internet Archive.
• Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biografie. Mûnchen: Velag C.H. Beck, 2008. ISBN 978-3-406-56858-9. (saksaksi)
• Kosonen, Seppo S.: Jihad, islamin pyhä sota – Hengellistä kilvoittelua vai kiihotusta väkivaltaan?. Kuva ja sana, 2008. ISBN 978-951-585-194-9.
• Nordberg, Erkki: Islamistinen terrorismi ja sen vastainen puolustus. Art House, 2007. ISBN 978-951-884-418-4.
• Shoshan, Boaz: The Arabic Historical Tradition and the Early Islamic Conquests. Routledge, 2016. ISBN 978-0-8153-5794-0.

Viitteet

• Nasiri, Omar: Jihadin sydämessä: Elämäni al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana. (Inside the jihad: My life with Al Qaeda: A spy’s story, 2006.) Suomentanut Henry Tanner. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3949-0.

 

Wiki Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jihad.

• Jihad. BBC. (englanniksi)
• Daniel Pipes: Mikä on Jihad. New York Sun 31.12.2002.
• Daniel Pipes: Jihad kautta historian. New York Sun 14.7.2005.
• Terrori-iskut: Antaako Koraani luvan terroriin? Suomen kuvalehti 13.12.2010.
• A collection of the ahadith in Sahih Bukhari: Translation of Sahih Bukhari, Book 52: Fighting for the Cause of Allah (Jihaad) (Arkistoitu – Internet Archive), Center for Muslim-Jewish Engagement
• Kirja 52 - Taisteleminen Allahin tähden (Jihad) (Arkistoitu – Internet Archive), Hadith-kirjasto, Sahih Bukharin kirja 52:n osittainen käännös