Palkokasvit: Kasveja, joiden hedelmä on palko

Tavallisimmin nimitystä käytetään herne­kasvien heimoon kuuluvista ravinto- ja rehukasveista

Ennen nimitystä palkokasvit käytettiin oletetusta kaksi­sirkkaisiin kuuluvasta lahkosta, jota joskus pidettiin myös ala­lahkona ja joka jaettiin kolmeen heimoon: (Papilionaceae (hernekasvit), Mimosaceae ja Caesalpiniaceae. Nykyisin näiden kaikkien katsotaan kuuluvan samaan herne­kasvien heimoon, joka kuuluu lahkoon Fabales, ja aikaisemman käsityksen mukaiset suppeammat heimot nykyisin ala­heimoiksi Faboideae (tai Lotoideae), Mimosoideae ja Caesalpinioideae.

Pavut on kypsennettävä huolellisesti ennen nauttimista, jolloin niiden sisältämät myrkylliset aineet tuhotuvat.

Viljellyt palko­kasvit muistuttavat monessa suhteessa viljoja, ja tuleentu­neiden kuivien siementen vuoksi viljeltyjä palkokasveja sanotaankin usein myös palkoviljoiksi. Ne kuuluvat kaikki herne­kasvien heimoon. Niitä on viljelty viljojen ohella maan­viljelyksen alkuajoista saakka, ja lähes jokaisella alueella, jossa maanviljelys mahdollisesti on keksitty itsenäisesti, on viljelys­kasvien valikoimaan alusta lähtien sisältynyt myös yksi tai useampi palko­kasvi: Lähi-idässä herne ja linssi, Intiassa hyasinttipapu sekä musta ja vihreä mungopapu, Kiinassa soijapapu, adsukipapu ja mungopapu, Länsi-Afrikassa pitkäpapu, Väli-Amerikassa tavallinen papu, arizonanpapu ja ruusupapu sekä Andeilla limanpapu ja maapähkinä.

Palko­kasvien tärkeä merkitys viljelys­kasveina perustuu ennen kaikkea niiden edulliseen typpi­talouteen. Niiden juurissa on Rhizobium-suvun bakteereita, jotka kykenevät sitomaan ilmasta typpeä ja valmistamaan siitä amino­happoja, joita isäntä­kasvi kykenee käyttämään hyväkseen. Tämän vuoksi niiden viljelyksessä ei yleensä tarvita typpi­lannoitteita. Samasta syystä niitä voidaan käyttää myös maan­parannukseen kyntämällä niiden vihreä kasvusto maan alle tai viljelemällä niitä vuoroviljelyssä viljojen kanssa

Palkokasveja viljellään sekä ihmis­ravinnoksi että rehuksi. Niistä käytetään hyväksi tavallisesti niiden siemenet, joistakin lajeista myös palot. Niiden siemenissä on runsaasti proteiinia varas­toitu­neena sirkka­lehtiin, jotka täyttävät melkein koko siemenen. Ne ovatkin vanhastaan olleet eläin­kunnan tuotteiden ohella ihmiskunnan tärkeimpiä proteiinin lähteitä, ja nykyisinkin niillä on tässä suhteessa suuri merkitys varsinkin niissä maissa, joissa eläin­ravintoa ei ole riittävästi käytettävissä tai joissa (erityisesti Intiassa) uskonnolliset syyt rajoittavat eläin­ravinnon käyttöä. Huomattava merkitys on myös sillä seikalla, että palko­kasvien proteiini sisältää runsaasti välttämättömiin amino­happoihin kuuluvaa lysiiniä, jota vilja­tuotteissa on niukasti, vaikka niissäkin on kohtalaisesti proteiinia.

Joidenkin palko­kasvien kuten soijapavun ja maapähkinän siemenissä on runsaasti myös öljyä. Soijapapu, joka on palko­kasveista taloudellisesti tärkein, onkin nykyisin samalla myös maailman tärkein öljy­kasvi.

Yhdistyneet kansakunnat on julistanut vuoden 2016 kansainväliseksi palkokasvien vuodeksi.

Tärkeimpien palkokasvien tuotanto

Tärkeimpien palkokasvien sato koko maailmassa keskimäärin vuosina 1993–1995

Muita palkokasveja

Edellä lueteltujen lisäksi ainakin paikallisesti merkittäviä, ihmis­ravinnoksikin viljeltyjä palko­kasveja ovat lehmänpapu (Vigna unguiculata), mungopapu (Vicia radiata) ja adsukipapu (Vicia angularis) sekä trooppiset kyyhkyherne (Cajanus cajan), siipipapu eli goanpapu (Psophocarpus tetragonolobus), hyasinttipapu (Dolichos lablab) ja Canavalia ensiformis. Rehuksi viljellään laajalti myös muun muassa apiloita (Trifolium), lupiineja (Lupinus) ja mailasta (Medicago).

Etelä-Aasiassa syödään keskimäärin yli 90 grammaa kypsiä palkokasveja päivässä henkeä kohti, mikä on selvästi enemmän kuin muissa maanosissa. Afrikassa, Kiinassa, Kaakkois-Aasiassa, Etelä-ja Pohjois-Amerikassa sekä Euroopassa niitä syödään alle 30 grammaa päivässä. Japanilaiset nauttivat keskimäärin 60 grammaa palkokasveja päivässä.

Suomen ravitsemusneuvottelukunta kehottaa ihmisiä syömään desilitran palkokasveja päivässä.

Palkokasvit sisältävät merkittävästi folaattia.

Pavut ja herneet sisältävät runsaasti rautaa. Elimistö kykenee hyödyntämään papujen sisältämästä raudasta kuitenkin vain noin 2 promillea.

Myönteiset

Palkokasvit sisältävät merkittävästi liukoista ravintokuitua, jonka saanti edistää hyödyllisten suolistomikrobien kasvua. Palkokasvien kuitu monipuolistaa tehokkaasti suolistomikrobistoa, koska se poikkeaa rakenteeltaan muiden kasvikunnan tuotteiden sisältämistä kuiduista.

Perunan, riisin, makaronin tai leivän korvaaminen kuivaherneillä, linsseillä tai pavuilla vähentää hiukan aterianjälkeistä verensokerin nousua.

Kielteiset

Palkokasvit sisältävät nikkeliä, jota kolmannes suomalaisista sai yli EFSA:n määrittämän siedettävän päiväsaannin enimmäisarvon vuonna 2012.

Palkokasveissa esiintyvät lektiinit häiritsevät lisäksi proteiinien käsittelyä ruoansulatuksessa.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palkokasvit Wiki Commonsissa