Kettu: Maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin

Se on maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin: sen levinneisyysalue käsittää lähes koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian. Lisäksi Pohjois-Afrikassa elää jonkin verran kettuja.

Kettu
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Suomessa:
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka:	Theria
Osaluokka:	Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko:	Petoeläimet Carnivora
Heimo:	Koiraeläimet Canidae
Suku:	Ketut Vulpes
Laji:	vulpes
Kaksiosainen nimi
Vulpes vulpes (Linnaeus, 1758)
Ketun nykyinen levinneisyys.
Katso myös
Kettu Wikispeciesissä   Kettu Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Kettu on aikaisemmin ollut arvokas turkiseläin, ja varsinkin sen harvinaiset värimuunnokset ovat olleet haluttua kauppatavaraa vuosisatojen ajan. Näitä muunnoksia ovat muun muassa mustakettu, ristikettu, hopeakettu ja harvinainen, kokonaan valkoinen ja punasilmäinen albiinokettu.

 

Punakettu on kettujen suvun (Vulpes) kookkain laji, tosin kettujen koon alueellinen vaihtelu on todella suurta. Täysikasvuisen ketun pituus ilman häntää vaihtelee välillä 45–90 senttimetriä; tuuhea häntä on 30–55 senttimetriä pitkä. Ketun paino vaihtelee viidestä kilosta kymmeneen kiloon. Urokset ovat kookkaampia ja syksyisin ketut painavat enemmän koska niille on kertynyt rasvaa talven varalle. Suomessa ketun keskipaino on 5–8 kilogrammaa.

Väriltään kettu on tavallisesti punaruskea punakettu; sävy voi vaihdella vaalean kellanruskeasta hyvinkin syvänpunaiseen. Sillä on valkoinen tai harmaa vatsanalus sekä tavallisesti mustat korvankärjet ja raajat. Myös hännänpää on tavallisesti valkoinen, ja eläimen kurkussa ja rinnassa voi olla valkeita merkkejä. Luonnossa tavataan muitakin värimuotoja, kuten hopeakettuja (noin 10 % ketuista, varsinkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa), joiden sävy vaihtelee hopeanvärisestä lähes mustaan. Ristikettu on punaisen ja mustan ketun risteymä, jonka selässä on tavallisesti musta ristikuvio.

Kettuja esiintyy luontaisesti Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näillä uusilla elinalueilla se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia alkuperäiselle luonnolle, mistä johtuen kettua pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista. Ketulla ei ole erityisiä vaatimuksia elinympäristönsä suhteen, vaan se tulee hyvin toimeen metsissä, pelloilla ja niityillä sekä kaupungeissa. Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi se on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.

Eräillä seuduilla ketusta esiintyy paikallisia alalajeja. Sellaisia ovat esimerkiksi:

• Vulpes vulpes arabica Arabian niemimaalla
• Vulpes vulpes ichnusae Sardiniassa ja Korsikassa
• Vulpes vulpes indutus Kyproksessa
• Vulpes vulpes japonica Japanissa
• Vulpes vulpes peculiosa Koreassa.

Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin. Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.

Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kettu voi saalistaa myös metsäkauriin tai valkohäntäpeuran vasoja. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.

Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä. Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnut alkavat runsastua. Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.

 

Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Pennut syntyvät tavallisesti touko-kesäkuussa. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12 pentua, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa. Pentujen silmät aukeavat noin 10–14 vuorokauden kuluttua.

Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa hieman vähemmän.

 

 

Ketun vanha nimi suomessa on repo. Kettu-sana taas on alun perin tarkoittanut revon nahkaa, turkista, jonka vuoksi repoa pyydystettiin. Lapsille voitiin kertoa Pohjois-Suomessa, että revontulet syntyvät, kun kettu huiskii hankia hännällään. Tulikettu oli tarinoissa erittäin arvokas saalis, sillä sen nahka hohti pimeässä. Tuliketun nahoilla väitettiin valaistun ruutivarastoja, koska ne eivät sytyttäneet tulipaloja.

Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta. Perinteinen ketunmetsästys eli kettujahti kiellettiin Isossa-Britanniassa vuonna 2004. Kettuja on metsästetty ja metsästetään edelleen runsaasti tuhoeläiminä tai turkin vuoksi.

Kettu on sopeutunut hyvin eloon ihmisten kanssa jopa niin hyvin, että on alettu puhua niin sanotuista ”cityketuista”. Kaupungeissa syntyneet ketut tottuvat ihmisiin eivätkä enää pelkää, minkä vuoksi ne uskaltavat tehdä pesiään entistä lähemmäs ihmisiä. Yhtenä syynä laajaan levinneisyyteen pidetään muun muassa Helsingin villikanikannan kasvua. Ketut harventavat osaltaan kanikantaa, minkä vuoksi kaupungeissa eläviä kettuja pidetään enemmän hyöty- kun haittaeläiminä.

Ketuilla saattaa esiintyä kapi-syyhytautia, joka voi tarttua joskus koiriin. Kapisilla ketuilla on paljaita karvattomia laikkuja, ja niistä voi tehdä ilmoituksen joko riistanhoitoyhdistykselle tai kaupungille. Raivotaudin eli rabieksen esiintymismahdollisuus kettukannassa on, mutta viimeksi Suomessa on tavattu rabiesta 1980-luvulla. Suomi on ollut vuodesta 1991 virallisesti rabiesvapaa maa. Laajamittaiset vuotuiset syöttirokotukset ovat pienentäneet raivotaudin leviämisriskiä, ja se on tehokkain tapa hävittää tauti laajoilta alueilta.

Ketun värimuunnosta, hopeakettua, on tarhattu Suomessa turkiseläimenä vuodesta 1910. Siitä on myös muita värimuunnoksia. Sen sijaan sinikettu, yksi tarhatuimmista ja arvokkaimmista kettumuodoista, on toisen lajin, naalin, värimuoto.

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Kettu.

• Kettu – Vulpes vulpes Laji.fi. Viitattu 12.12.2020.
• iNaturalist: Kettu (Vulpes vulpes)
• LuontoPortti: Kettu (Vulpes vulpes)
• Kettu on sopeutuja  Yle Oppiminen . 23.03.2011 . Viitattu 12.12.2020.
• Mehtola, Johanna: Nisäkkäiden ääniä, 1. osa: Kettu Suomen Luonto. 9.3.2016. Viitattu 12.12.2020.
• Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Vulpes vulpes (TSN 180604) itis.gov. Viitattu 12.12.2020. (englanniksi)
• Global Biodiversity Information Facility (GBIF): Vulpes vulpes (englanniksi)
• Semiochemicals of Vulpes vulpes, the Red fox The Pherobase. Viitattu 12.12.2020. (englanniksi)