Lihavuus: Tila, jossa kehossa on terveydelle haitallisen suuri määrä rasvakudosta

Tämän artikkelin tai sen osan on katsottu tarvitsevan asiantuntijan arviota. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkelin lähteet ovat kovin uutispainotteisia. Tekstissä tulisi niiden sijaan suosia tutkittua tieteellistä tietoa ja avata tutkimustuloksia sekä asiantuntijoiden näkemyksiä.

Ihmisen rasvakudos sijaitsee pääosin ihon alla, mutta sitä saattaa kertyä myös vatsaonteloon ja sisäelimiin. Tutkimuksissa lihavuudella tarkoitetaan usein painoindeksiä 30 kg/m² tai yli.

Lihavuus
Oikeanpuoleisen miehen vyötärö on 152, keskimmäisen 114 ja vasemmanpuoleisen 84 cm. Ihanteellinen vyötärönympärys on miehillä alle 100 ja naisilla alle 90 cm
Luokitus
ICD-10	E66
ICD-9	278
OMIM	601665
MedlinePlus	007297
Huom!	Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wiki ei anna lääketieteellistä neuvontaa.
Infobox OK

Päärynälihavuudessa rasvaa kertyy etenkin lanteille, vyötärölle ja pakaroihin. Päärynälihavilla ihmisillä on valkoisten rasvasolujen lomassa sijaitsevia beigenvärisiä rasvasoluja, jotka tuottavat monenlaisia terveyshyötyjä. Liikunta ja kylmälle altistaminen tuottavat lisää beigejä rasvasoluja.

Omena- eli vyötärölihavuudessa rasvaa kertyy etenkin kehon etupuolelle vyötärön tienoille. Vyötärölihavilla on usein paljon vatsaontelon sisäistä viskeraali- eli sisäelinrasvaa, jolla on terveydelle haitallisia vaikutuksia.

 

Lihavuutta voidaan mitata mittaamalla ihmisen rasvaprosentti eli rasvakudoksen painon osuus kehon kokonaispainosta. Tämä tehdään tätä varten kehitetyllä laitteella kuten ihopoimumittarilla tai bioimpedanssimittarilla, jonka toiminta perustuu siihen, että rasvakudos johtaa vain heikosti sähköä. Voidaan myös käyttää vedenalaispunnitusta, jossa ihminen punnitaan sekä kuivana että veden alla. Rasvaprosentti voidaan myös arvioida vyötärönympäryksen ja pituuden suhteen avulla tai arvioitavan henkilön vyötärö-lantio-suhteen avulla. Vyötärölihavuuden arvioinnissa käytetään sääntöä, jonka mukaan vyötärön ympärys ei saisi ylittää naisilla 90 ja miehillä 100 senttimetriä.

Rasvakudoksen suhteellista määrää voidaan myös arvioida laskemalla ihmisen painoindeksi, joka saadaan kaavasta painokilot jaettuna pituuden neliöllä (kg/m²). Normaalipainon ylärajaksi on sovittu on 25 kg/m², ylipaino on alueella 25–30 kg/m². Lihavaksi arvoidaan tällöin ihminen, jonka painoindeksi on yli 30 kg/m². Alueen 35–40 painoindeksi viittaa vaikeana lihavuuteen ja yli 40:n painoindeksi sairaalloiseen lihavuuteen. Edellä mainittuja lukuja ei voida käyttää alle 18-vuotiaiden lihavuuden määrittelyyn. Painoindeksi on kuitenkin erittäin huono mittari erityisesti kurvikkaille ja lihaksikkaille ihmisille. Painoindeksillä ei voida arvioida tarkkaan rasvakudoksen määrää, koska painoindeksi ei kerro, muodostuuko ylipaino tavallista suuremmasta rasvakudoksesta, jolla on pieni ominaispaino vai tavallista isommasta lihasmassasta, jolla on suuri ominaispaino. Painoindeksi ei havainnollista myöskään tilannetta, jossa lihavan ihmisen normaali paino aiheutuu siitä, että hänellä on tavallista pienemmät lihakset.

Keskivartalolihavuus voidaan arvioida vyötärönympäryksen mittauksella. Jos miehen vyötärönympärys ylittää 100 cm tai naisen 90 cm, kyseessä on vyötärölihavuus. Vyötärön ympärysmitan kasvamiseen viitataan myös termillä omenalihavuus.

Lihomisen taustalla vaikuttavista mekanismeista on kehitetty useita tieteellisiä malleja. Tunnetuimmat mallit ovat energiatasapainomalli (energy balance model, EBM) sekä hiilihydraatti-insuliinimalli (carbohydrate-insulin model, CIM). Lisäksi on olemassa hapetus-pelkistysmalli, reduktio-oksidaatiomalli (reduction-oxidation

Energiatasapainomalli painottaa liian suurien kalorimäärien nauttimista ja liian vähäistä liikuntaa ylipainon syinä. Toisaalta on huomattu, että sama kalorien ja liikunnan määrä lihottaa hyvin eri tavalla eri ihmisiä. Tämä saattaa johtua siitä, että kullakin ihmisellä vaikuttaisi olevan hyvin yksilöllinen niin sanottu luonnollinen paino, jota keho pyrkii ylläpitämään eli jokaisella on tietty paino, johon on poikkeuksellisen helppo lihoa tai laihtua.

Hiilihydraatti-insuliinimalli painottaa liiallisen insuliininerityksen aiheuttamaa energian varastoitumista rasvasoluihin hukkalämmöksi muutumisen sijaan. Tämä on seurausta siitä, että korkean glykemiaindeksin hiilihydraatit vapauttavat glukoosia vereen liian nopeasti.

Hapetus-pelkistysmalli painottaa sitä, että esimeriksi teollisesti prosessoitu ruoka sekä eräät ympäristöaltisteet saattavat aiheuttaa lihomista, koska ne syöttävät elimistöön energiataseeseen liittyvää virhetietoa. Virheellinen tieto saa alkunsa aineenvaihduntatuotteiden aiheuttamista hapetus-pelkistysreaktioista.

Yksi ylipainokilo vastaa noin 7 000 kilokalorin liikasaantia. Ylipainoiset ihmiset nauttivat keskimäärin 200–300 kilokaloria liikaa päivässä.

Väestössä viime vuosikymmenten aikana tapahtunut lihavuuden yleistyminen voidaan selittää elämäntavoissa tapahtuneilla muutoksilla. Yksilötasolla alttius lihomiseen vaihtelee kuitenkin ihmisten välillä, koska se on osittain perimän säätelemää.

Alkoholista on tullut merkittävä syy suomalaisten miesten lihavuuteen. Kahdesta kolmeen alkoholiannosta päivässä juovat miehet painavat keskimäärin 4,5 kiloa raittiita miehiä enemmän ja heidän vyötärönympäryksensä on 4,5 senttimetriä suurempi.

Ranskassa on havaittu, että alle 900 euroa ansaitsevien joukossa esiintyy lähes neljä kertaa useammin lihavuutta kuin yli 5 000 euron kuukausituloilla elävillä. Syyksi epäillään sitä, ettei pienituloisilla ole varaa syödä riittävästi hedelmiä ja vihanneksia. Myös proteiiniköyhä ruokavalio johtaa helposti lihomiseen. Tämä johtuu siitä, että kylläisyydentunne saavutetaan vasta, kun ruokaa on syöty niin paljon, että proteiinia on saatu riittävästi.

Päivittäisen ravinnon jakaminen moneen eri ateriaan ja välipalaan lisää lihomisriskiä. Lihomisen ehkäisemiseksi olisi edullisinta syödä vain 1–2 kertaa päivässä.

Kliinistä masennuksesta sairastavilla on 58 prosenttia muita suurempi riski lihoa.

Myös geenit säätelevät rasvakudoksen kertymistä. Suurin merkitys lihomiselle näyttäisi olevan FTO-geenillä, mutta se ei vaikuta laihtumiseen. BMJ-lehden meta-analyysissä FTO-geenin vaikutus painoon oli 0,9 kiloa, muussa tutkimuksessa 3 kiloa, mutta esimerkiksi Englannissa tyypillinen ylipaino on suuruusluokkaa 15–50 kiloa.

Liikunta vähentää perinnöllisten tekijöiden vaikutusta painoindeksiin. FTO-geenilla ei olekaan yhteyttä painoon niillä, jotka harrastavat liikuntaa keskimääräistä enemmän.

Noin 20 prosenttia 20–54-vuotiaista suomalaisista on lihavia eli heidän painoindeksinsä on vähintään 30. Suurin osa suomalaisista lihoo koko elämänsä ajan siten, että lihominen on nopeinta 25-39-vuotiaana. Suomalaisten naisten keskimääräinen vyötärönympärys oli 93,5 senttiä 30–39-vuotiailla ja 92 senttiä 50–59-vuotiailla vuonna 2018. Miehillä vastaavat luvut olivat 93,5 ja 102 cm. Naisten keskimääräinen vyötärönympärys kasvoi tämän jälkeen tasaisesti vanhemmissa ikäluokissa, mutta miehillä se alkoi pienentyä yli 70-vuotiaiden ikäluokissa. Varusmiesten keskipaino nousi yli 7 kiloa vuosina 1993-2020, vaikka keskipituus ei juurikaan kasvanut. Iäkkäiden miesten painoindeksi on kasvanut tasaisesti 1960-luvulta lähtien.

Iltalehden artikkelin mukaan suomalainen keskivertomies oli 177 senttiä pitkä ja painoi 87 kiloa vuonna 2018, kun taas keskivertonaisen vastaavat mitat olivat 163 senttiä pituutta ja paino 73 kiloa.

Lihavuutta ihannoitiin vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa, koska se kertoi vauraudesta. Länsimaissa lihavuuteen suhtaudutaan nykyisin kuitenkin negatiivisesti. Lihavilla naisilla on kaksinkertainen riski joutua työttömäksi ja heidän palkkansa on keskimäärin viisi prosenttia pienempi kuin normaalipainoisilla.

Vyötärönympäryksen kasvu lisää estradioli-sukupuolihormonin tuotantoa naisen ihonalaisessa rasvassa.

OECD on ennustanut, että jos nykykehitys jatkuu, lihavuus tulee lisäämään terveydenhuollon menoja yli kahdeksalla prosentilla. Vuonna 2022 julkaistussa suomalaistutkimuksessa havaittiin että obeesien eli lääketieteellisesti lihavien (painoindeksi 30 tai yli) terveydenhuoltokustannukset ovat 36 prosenttia suuremmat kuin lievemmin lihavilla ja normaalipainoisilla.

Ylipainoisilla (BMI 25-29,9) suomalaisilla esiintyy lähes kolme kertaa normaalipainoisia enemmän kakkostyypin diabetesta, lihavilla kahdeksankertaisesti ja vaikeasti lihavilla (BMI yli 35) kuusitoistakertaistaisesti. Vaikeasti lihavat sairastuvat lisäksi selvästi muita useammin sepelvaltimotautiin. Lihavuus moninkertaistaa polven ja lonkan nivelrikon riskin ja lisää vanhuksilla räjähdysmäisesti kihdin esiintyvyyttä. Lihavuus korreloi lisääntyneen sairastelun kanssa voimakkaimmin keski-ikäisillä miehillä. Lihavuus lisää myös uniapnean, sappikivien ja naisten hedelmättömyyden riskiä. Vaikea lihavuus heikentää päivittäistä toimintakykyä ja siihen liittyy usein myös mielenterveysongelmia. Lihavuus tai lihavuuteen liittyvät seikat lisäävät 55 prosentilla riskiä sairastua masennukseen.

Päärynälihavilla ihmisillä on valkoisten rasvasolujen lomassa sijaitsevia beigenvärisiä rasvasoluja, jotka vastaavat ihonalaisen rasvakerroksen tulehdusta vaimentavista ja aivoterveyttä parantavista ominaisuuksista. Beigejä rasvasoluja esiintyy erityisen paljon nuorempien ihmisten ihonalaisessa rasvassa. Beigessä rasvassa on paljon mitokondrioita, jotka tuottavat lämpöä verenkierron kuljettamasta rasvasta ja glukoosista.

Päärynälihavuus on yleisempää naisilla. Tämä johtuu miehiä korkeammista estrogeenitasoista, jotka sekä lisäävät ihonalaisen rasvakudoksen määrää että vähentävät vatsaan kertyvää rasvaa. Vaihdevuosien jälkeinen estrogeenitasojen lasku lisää sen vuoksi omenalihavuutta.

Omena- eli vyötärölihavuudessa rasvaa kertyy etenkin kehon etupuolelle vyötärön tienoille. Vyötärölihavilla on paljon vatsaontelon sisäistä viskeraali- eli sisäelinrasvaa, joka sijaitsee syvemmällä vatsaontelossa suolten ja sisäelinten välissä sekä maksassa. Vyötärölihavien sisäelinrasva vapauttaa aineenvaihduntatuotteita suoraan verenkiertoon häiriten maksan ja muiden sisäelinten toimintaa. Sisäelinrasva käskyttää lisäksi aivojen immuunisoluja lisäämään tulehdusreaktiota, millä on kognitiivisia kykyjä heikentävää vaikutusta. Vyötärölihavuus on yleisempaa miehillä. Vyötärölihavuus kaksinkertaistaa vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan miesten riskin sairastua diabetekseen sekä sydän- ja verisuonitauteihin sekä seitsenkertaistaa riskin naisten kohdalla. Kaikkein suurin riski on tapauksissa, joissa viskeraalista rasvaa kertyy kertyi henkilölle, jolla sitä ei ole ollut entuudestaan. Vyötärölihavuus lisää terveysriskejä myös normaalipainoisilla.

Rasvan kertyminen vatsaonteloon ja sisäelimiin aiheuttaa aineenvaihdunnan häiriöitä, kuten veren triglyseridin paastoarvoja nostavan maksan rasva-aineenvaihdunnan häiriön, joka saattaa aiheuttaa pitkään jatkuessaan sydän- ja verisuonitauteja.

Jos vyötärönympärys on yli enemmän kuin puolet ihmisen pituudesta, tilastollinen kuolleisuusriski kasvaa. Jos miehen vyötärönympärys on 80 prosenttia hänen pituudestaan, hänen tilastollisesti odotettavissa oleva elinaika on 20 vuotta lyhyempi kuin ihanteellisen suhteen omaavalla miehellä. Naisilla vastaava elinajanodotteen lyheneminen on noin 11 vuotta.

Liikalihavuus on erään arvioin mukaan Euroopan toiseksi suurin syy kuolla ennen 70 ikävuotta. Jos painoindeksi on 30–40, lihavuus voi vähentää elinajanodotetta jopa kolmella vuodella. Liikalihavuus on miehille vaarallisempaa kuin naisille ja liikalihavilla miehillä on suurempi insuliiniresistenssi, rasva-arvot ja diabetesriski kuin liikalihavilla naisilla. Terveyden kannalta sopiva rasvan määrä onkin miehillä vain puolet siitä, mitä naisilla.

Professori Mikael Fogelholmin mukaan lihavuus on paitsi terveysiski yksilölle myös taloudellinen rasite yhteiskunnalle jo hoitokulujen vuoksi. Fogelholmin tietojen perusteella lihavuuskeskustelun aikaansaama syömishäiriön riski on vakava asia mutta silti pientä verrattuna lihavuuden kokonaishaittoihin.

• Findikaattori - Lihavien osuus 25–64-vuotiaasta väestöstä 1978-2012

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lihavuus Wiki Commonsissa