Kielo: Putkilokasvilaji

Kielo (Convallaria majalis) on Convallaria-sukuun kuuluva monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Se on myös sukunsa ainoa laji, vaikka jotkut tutkijat pitävät sen eri maantieteellisiä muotoja erillisinä lajeina. Kielo kukkii touko–kesäkuussa valkoisin, hyväntuoksuisin kukin. Sen lehdet ovat ehytlaitaiset ja kielen muotoiset, joiden perusteella se on saanut suomenkielisen nimensä. Lajin tieteellinen nimi puolestaan viittaa Raamatun Laulujen lauluun.

Kielo
Kielon kukinto
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Kasvit Plantae
Alakunta:	Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari:	Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari:	Koppisiemeniset Magnoliophyta
Luokka:	Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko:	Asparagales
Heimo:	Parsakasvit Asparagaceae
Alaheimo:	Nolinoideae
Suku:	Kielot Convallaria
Laji:	majalis
Kaksiosainen nimi
Convallaria majalis L.
Synonyymit
Convallaria latifolia Mill. Convallaria transcaucasica Utkin ex Grossh.
Vihreä: C. majalis var. majalis Punainen: C. majalis var. keiskei Violetti: C. majalis var. montana
Muodot
C. majalis var. majalis C. majalis var. keiskei C. majalis var. montana
Katso myös
Kielo Wikispeciesissä   Kielo Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Kielo on kaikilta osiltaan myrkyllinen kasvi, ja siitä on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa ainetta. Tästä syystä sitä on käytetty myös muun muassa sydänlääkkeenä jo vuosisatojen ajan. Lisäksi kieloa on käytetty muun muassa joulukukkana ja puutarhakasvina. Kielosta on jalostettu myös koristekasveja. Kieloja kasvaa monentyyppisissä metsissä napapiirin eteläpuolelta Etelä-Eurooppaan ulottuvalla alueella. Edellä mainitut kielon muut muodot kasvavat Amerikassa ja Aasiassa samoilla leveysasteilla. Kielo valittiin vuonna 1967 kansanäänestyksellä Suomen kansalliskukaksi. Muualla maailmassa kielon voi nähdä esimerkiksi useiden paikkakuntien vaakunoissa.

Kielon ja muiden kasvien tuntomerkkejä

Kielo kasvattaa 15–25 senttimetriä korkean varren, joka on tyveltään sinipunainen tai vihreä. Kielolla on kaksi suurta, ehytlaitaista ja pitkäruotista lehteä, joiden lapa on 10–20 cm pitkä ja muodoltaan soikea. Joissakin yksittäisissä versoissa voi olla yksi tai kolmekin lehteä. Kielo kukkii touko-kesäkuussa, jolloin lehtien muodostamasta tupesta kasvaneeseen kukkavarteen puhkeaa 6–12 hyväntuoksuista kukkaa. Valkoiset, yhdyslehtiset ja pullean kellomaiset kukat sijaitsevat nuokkuvassa, terttumaisessa kukinnossa. Kukinnan lopuksi kielo kasvattaa pieniä kellanpunaisia marjoja, jotka nekin, kuten koko muu kasvi, ovat myrkyllisiä. Marjojen sisällä on sinisiä siemeniä. Kielo kasvattaa vaakasuoran juurakon, joka haaroittuu voimakkaasti. Juuret ovat muodoltaan hoikkia, ja niiden pinta on suomuinen.

Lähteestä riippuen kielosta erotetaan myös joitakin ulkonäöltään poikkeavia maantieteellisiä muotoja. Esimerkiksi kielon pohjoisamerikkalainen muoto C. majalis var. montana eroaa ulkonäöltään jonkin verran nimimuodosta. Sen lehdet ovat pidemmät ja leveämmät kuin nimimuodolla, lisäksi eroja on muun muassa kukkavarren pituudessa ja versojen tiheydessä.

Muut samannäköiset lajit

Fennoskandiassa ei tavata samannäköisiä lajeja kuin kielo. Suomessa kasvaa kolme samaan entiseen kielokasvien heimoon Convallariaceae kuulunutta lajia: kalliokielo, lehtokielo ja oravanmarja. Ne kuitenkin erottaa kielosta helposti lehtien ja kukkien perusteella. Italiassa on kirjattu muutamia myrkytystapauksia, kun ihmiset ovat keränneet luonnosta kieloja karhunlaukkana ja käyttäneet niitä ruoan valmistuksessa, vaikka lajien ulkonäkö ja tuoksu ovat selvästi erilaiset.

Kielon ja sen lähilajien taksonomiassa on tapahtunut 2000-luvulla useita muutoksia ja esimerkiksi maantieteellisten muotojen luokittelu on vielä toistaiseksi epävarma. Edellä mainittu muoto C. majalis var. montana katsotaan usein myös omaksi C. majuscula -lajikseen. Toisten tutkijoiden mukaan kyseessä puolestaan on kielon alalaji, jolle on annettu tieteellinen nimi C. majalis subsp. majuscula.

Pohjoisamerikkalaisen kielon lisäksi aasialaisen kielon C. majalis var. keiskei taksonominen asema on epäselvä, sillä tämänkin muodon katsotaan toisinaan muodostavan oman lajinsa C. keiskei tai C. japonica. Lisäksi kielon kaukasialaiset populaatiot on joskus luettu omaksi lajikseen C. transcaucasica. Aiemmin myös kiehkurakielo (Polygonatum verticillatum) on luettu kuuluvaksi kielon kanssa samaan sukuun.

Myös ylemmän tason luokittelussa on tapahtunut muutoksia. Kielo ja sen lähisukuiset lajit luokiteltiin pitkään omaan kielokasvien heimoonsa (Convallariaceae), mutta uusimman, vuonna 2009 julkaistun APG III -luokittelun mukaan ne kuuluvat nykyään parsakasvien heimoon (Asparagaceae) ja sen Nolinoideae-alaheimoon. Kyseinen alaheimo puolestaan tunnettiin aikaisemmassa, vuonna 2003 julkaistussa APG II -luokittelussa ruskuskasvien heimona (Ruscaceae).

 

Kielo lisääntyy suvullisesti siementen avulla ja suvuttomasti maavarresta kasvavien kloonien avulla.

Suvullisessa lisääntymisessä kukkien pölytys voi tapahtua joko itse- tai ristipölytyksenä, mutta siemeniä sisältäviä marjoja syntyy yleensä vain ristipölytyksessä. Kukissa ei ole mettä, vaan kielo houkuttelee pölyttäjiä pelkästään tuoksullaan. Kielon suvullisen leviämisen mahdollistavat pienet nisäkkäät, erityisesti erilaiset jyrsijät, jotka levittävät kielon marjoja uusille alueille. Mahdollisesti myös jotkut linnut syövät marjoja ja ulostavat niiden siemenet uusille kasvupaikoille.

Itäneistä siemenistä muodostuu uusia versoja yleensä 2–3 vuoden kuluessa. Uudella kielokasvustolla menee noin kahdeksan vuotta itämisestä ensimmäiseen kukintaan. Kielokasvuston halkaisija suurenee keskimäärin noin 15 senttiä vuodessa, mikä mahdollistaa kloonin iän likimääräisen arvioinnin. Vanhimmat kielokasvustot voivat olla iältään 200–300 vuotta vanhoja. Yleensä kasvuston versoista vain noin 2–3 prosenttia on kukallisia. Kielon juurakko muodostaa laajan maanalaisen verkoston, jonka avulla kielo lisääntyy suvuttomasti. Tämä lisääntymismuoto on huomattavasti suvullista lisääntymistä yleisempi. Kielo myös talvehtii juurakkonsa avulla, sillä kasvuston maanpäälliset osat kuolevat syksyllä.

Kielo kasvaa useimmiten laajoina kasvustoina. Sen japanilaisella alalajilla tehdyssä tutkimuksessa suurimmat havaitut kloonikasvustot olivat halkaisijaltaan yli 40 metriä; toisaalta samassa tutkimuksessa yhdeltä kasvupaikalta laskettiin jopa 56 eri yksilöä vastaavaa genotyyppiä. Aikaisemmissa geneettisissä tutkimuksissa on havaittu, että normaali diploidi kromosomiluku on 38, joten lajin solujen tumassa on 19 erilaista kromosomia. Niiden lukumäärä on sama ainakin japanilaisissa ja korealaisissa sekä eurooppalaisissa että yhdysvaltalaisissa kannoissa. Kielon kromosomistossa tapahtuu toisinaan myös polyploidisaatiota, joka voi johtaa uusien muotojen syntyyn.

Kielon nimimuoto C. majalis var. majalis kasvaa luontaisesti Fennoskandiassa noin napapiirin korkeudelle asti. Koillisessa levinneisyys ulottuu Pohjanlahden pohjoispuolelta Keski-Venäjälle Moskovan itäpuolelle. Sieltä lajin luontaisen levinneisyyden kaakkoisraja ulottuu Adrianmeren rannoille, ja etelässä se jatkuu Pohjois-Italiaan ja Ranskaan, aivan maan eteläisintä rannikkoa lukuun ottamatta. Espanjassa ja Portugalissa kieloja kasvaa vain aivan maiden pohjoisimmissa osissa, Pyreneiden tuntumassa. Keski-Euroopan ohella kielo on levittäytynyt Englantiin ja Walesiin sekä Irlannin eteläisimmälle rannikolle. Lisäksi nimimuotoa tavataan pienehköllä erillisalueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä kannaksella. Suomessa kielo on harvinainen Kainuussa ja Etelä-Lapissa ja puuttuu kokonaan pohjoisemmasta Lapista. Maan eteläisemmissä osissa se on yleinen.

Lajin muoto C. majalis var. montana on levinneisyysalueeltaan pohjoisamerikkalainen. Sitä tavataan seitsemässä Yhdysvaltain itäisessä osavaltiossa, Georgiassa, Kentuckyssä, Pohjois-Carolinassa, Pennsylvaniassa, Tennesseessä, Virginiassa ja Länsi-Virginiassa. Muotoa C. majalis L. var. keiskei puolestaan tavataan itäisessä Aasiassa. Muodon levinneisyysalue kattaa Venäjän itäisimpien osien lisäksi alueita Mongoliasta, Kiinasta, Japanista ja Korean niemimaalta sekä Myanmarista. Kielon nimimuoto majalis on levinnyt lisäksi muun muassa Yhdysvaltojen, Kanadan ja Japanin alueelle. Nämä kasvustot ovat kuitenkin saaneet alkunsa ihmisen istuttamista yksilöistä, joten tämä muoto luokitellaan molemmissa maissa haitalliseksi vieraslajiksi.

Kielo kasvaa kuivissa ja tuoreissa kangasmetsissä, metsänreunoilla, kivikkoisilla rinteillä, lehdoissa, lehtoniityillä ja lettokorvissa. Aasialaisen C. majalis L. var. keiskei -muodon tyypillisiä kasvupaikkoja ovat ylänköalueiden ja vuoristojen alarinteiden avoimet ruohomaat, mutta sitä tavataan myös kosteilla niityillä ja puolivarjoisissa, hammastammien ja mongoliantammien muodostamissa metsissä. Kielon kasvustot ovat runsaampia ravinteikkaimmilla mailla. Vain pieni osa kielon versoista kukkii vuosittain, ja kuivilla paikoilla kukat voivat jäädä puuttumaan kokonaan.

Suomessa kielo ei ole suojeltu eikä uhanalainen laji. Lisäksi muun muassa Iso-Britanniassa ja Sveitsissä laji on luokiteltu elinvoimaiseksi. Silti laji on kokonaan tai osittain rauhoitettu useissa Sveitsin kantoneissa. Myös Puolassa laji on osittain rauhoitettu eikä lajin luonnonvaraisia yksilöitä saa kerätä ilman lupaa. Kokonaan rauhoitettu kielo on ainakin Bulgariassa, Kreikassa ja Slovakiassa. Sveitsin ohella lajilla on voimassa oleva uhanalaisuusluokitus osissa Espanjaa, missä se on luokiteltu vaarantuneeksi, ja Slovakiassa, jossa laji on silmälläpidettävä.

Myrkyllisyyden vuoksi kielolla ei juuri ole luontaisia vihollisia, sillä lajin versot kelpaavat ravinnoksi ainoastaan kielokukolle (Lilioceris merdigera). Lisäksi ainakin yhdeksän sienilajia loisii kielolla. Näitä ovat esimerkiksi kotelosieniin kuuluva Gloeosporium convallariae, joka aiheuttaa lehtiin ruskeita pilkkuja, ruostesieniin kuuluva Puccinia sessilis ja harmaahomeen sukuinen Botrytis paeoniae Lajia uhkaavina tekijöinä on luonnollisten uhkatekijöiden sijaan mainittu keräämisen ohella metsien hakkuut, lehtimetsien umpeenkasvu, kieloa kasvavien alueiden ylilaidunnus ja esimerkiksi villisikojen maata tonkiessaan aiheuttamat juurakkovauriot. Koska kielo leviää usein klonaalisesti, voi lajin kasvustojen perinnöllinen monimuotoisuus olla alhainen. Tämä voi johtaa eristyneiden kasvustojen huonompaan kykyyn selviytyä elinympäristön muutoksista.

 

 

Kielosta on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa glykosidia. Näistä yleisimpiä ja potenteimpia sydänglykosideja ovat kielossa esimerkiksi konvallatoksiini, konvallariini, konvallamariini, konvallatoksoli, konvallosidi, desglukokeirotoksiini ja lokundjosidi. Näiden glykosidien vaikutus on samankaltainen kuin sormustinkukan glykosideilla. Glykosidiyhdisteet sijaitsevat pääosin kielon solujen vakuoleissa. Kasvissa on myös kelidonihappoa, erilaisia alkaloideja ja saponiineja.

Kuivatuissa kielon lehdissä glykosidien osuus on 0,2–0,6 prosenttia painosta. Yhdisteitä on selvästi enemmän vanhoissa kuin nuorissa versoissa. Määrä on silti pieni ja henkeä uhkaavat myrkytykset ovat harvinaisia. Kielon maljakkovesi on myrkytöntä . Kielon aiheuttamaa myrkytystä voidaan hoitaa lääkehiilellä tai vakavammissa tapauksissa vastamyrkyillä. Kielomyrkytyksen oireita ovat suun ja mahalaukun limakalvojen ärtyminen ja pahoinvoinnin tunne, oksentelu ja ripuli. Myrkytys voi myös kiihdyttää virtsaneritystä, aiheuttaa huimausta ja ahdistavaa tunnetta rinnassa. Jos saatu myrkkyannos on ollut suuri, oireet aiheuttavat sydämen toiminnan heikentymistä ja rytmihäiriöitä sekä ääritapauksessa tajuttomuutta ja lopulta kuoleman.

 

Kielon makeatuoksuisia kukkia käytetään kukkakimpuissa ja -asetelmissa. Kieloja käytettiin joulukukiksi jo 1880-luvulla, joten ne kuuluivat hyasinttien ja syreenien tapaan ensimmäisiin joulukukkiin. Sitä varten kukat hyödettiin eli saatiin lämpöä ja valoa säätelemällä kukkimaan luonnollisen kukinta-ajan ulkopuolella, keskitalvella. Suomessa kieloa on ollut tapana istuttaa myös pihoille, joihin taimet on saatu joko luonnosta tai muutamalta kieloa kasvattavalta taimitarhalta. Pihan perennapenkeissä kieloa voidaan käyttää reunuskasvina, mutta se soveltuu myös maanpeitekasviksi. Kielot suositellaan istutettaviksi tavalliseen puutarhamultaan, puolivarjoiseen paikkaan. Kielosta on koristekäyttöön jalostettu useita erilaisia muotoja ja lajikkeita. Näitä ovat esimerkiksi vaaleanpunakukkainen muoto C. majalis var. rosea, lehdiltään valkoraidallinen lajike ’Albostriata’ ja keltaraidallinen ’Aureovariegata’.

Hajuvesiteollisuus käyttää oikeita kieloja, mutta tuoksua on osattu tuottaa myös synteettisesti jo 1900-luvun alusta. Kielo on osana kymmenissä klassisissa parfyymeissä, ja sen sanotaan olleen Christian Diorin suosikkikukka. Venäjällä naiset ovat myös hieroneet kielon juurien nestettä poskiinsa saadakseen ne rusottamaan.

Kieloa on käytetty sen myrkyllisyydestä huolimatta lääkkeenä vuosisatojen ajan. Sen kukista on muun muassa tehty aivastuspulveria, ja sitä on käytetty epilepsialääkkeenä. Kasvia on kuitenkin käytetty erityisesti sydämen toimintahäiriöiden lääkkeenä. Kielon myrkyllisiä ainesosia on käytetty myös muiden sydänglykosidien tapaan sydämen vajaatoiminnan lääkkeenä. Niillä on sama positiivinen inotrooppinen vaikutus ja negatiivinen kronotrooppinen vaikutus kuin esimerkiksi digitaliksella. Positiivinen inotrooppinen vaikutus tarkoittaa sydämen supistuskyvyn tehostumista ja negatiivinen kronotrooppinen vaikutus puolestaan sydämen lyöntitiheyden laskua. Näiden yhteisvaikutuksena sydämen hapenkulutus vähenee, minkä seurauksena sydämen hyötyosuus paranee. Tämä vaikutus saadaan näkyviin vain sairaassa, laajentuneessa sydämessä. Terveelle sydämelle ei näillä aineilla ole teoriassakaan hyötyä. Vaikutusmekanismi perustuu osittain kalsiumionien soluunottoon. Brittiläisessä kansanlääkinnässä kielon on kerrottu myös auttavan eri tavoin valmistettuna muun muassa muistin vahvistamisessa, puhekyvyn parantamisessa ja maalaisjärjen kehittymisessä. Erityisesti kielon on kerrottu tehoavan Bellin halvauksen ja sisäisten verenvuotojen hoidossa. Suomessa katovuosina on kielon juurakoita käytetty lisäksi leivän ainesosana.

 

Kielon lajinimi majalis tulee latinan toukokuuta tarkoittavasta sanasta Maius ja suvun nimi Convallaria latinan sanasta convallis ’laakso’. Suvun ja lajin nimen taustalla on Raamatun Vanhan testamentin Laulujen laulu, jossa tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan, vaikka Raamatun kasvi onkin todennäköisesti ollut madonnanlilja (Lilium candidum) eikä kielo. Tämän kertomuksen pohjalta saksalaiset kasvitieteilijät alkoivat kuitenkin jo 1500-luvulla kutsua kieloa ”laaksojen liljaksi”, Lilium convallium, josta nimen käyttö levisi myös muualle Eurooppaan. Carl von Linné muokkasi nimityksestä kielon nykyisen tieteellisen nimen. Myös kielon ruotsinkielinen nimi liljekonvalj on väännös edellä mainitusta latinankielisestä nimestä.

Suomenkielisen nimensä kielo on saanut lehtiensä muodon mukaan: perinteisiä nimiä olivat lehmänkieli, häränkieli ja koirankieli, joiden pohjalta Elias Lönnrot vakiinnutti kasvin nimeksi kielon. Myöhemmin Kielo on vakiintunut Suomessa myös naisen etunimeksi. Kielo on lisäksi ollut yksi suosituimmista lehmän nimistä.

Perinteen mukaan 1. toukokuuta Ranskan kaduilla myydään kieloja. Kielo on ollut kevään symboli jo muinaisilla kelteillä. Vuonna 1561 kuningas Kaarle IX sai pienen kielokimpun tuomaan onnea, ja siitä lähtien hän lahjoitti hovin naisille kielokimppuja toukokuun ensimmäisenä. Varsinkin kieloa, jossa on 13 kukkakelloa samassa varressa, pidetään erityisesti onnea tuottavana esineenä. Ranskassa kieloja saa myydä vappukukiksi ilman myyntilupia tai tulo- tai arvonlisäveroa.

 

Kielo on valittu Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967, Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuonna. Yleisradio järjesti kansalliskukasta kansanäänestyksen, jonka tuloksen pohjalta juhlavuoden kansalliskukkatoimikunta teki lopullisen valinnan. Kukkiva kielo oli kuvattuna myös Antti Neuvosen suunnittelemassa suomalaisessa kymmenen pennin kolikossa, joka oli käytössä vuosina 1990–2001. Suomen ohella kielo oli myös entisen Jugoslavian kansalliskukka. Lisäksi kielo on kuvattuna useissa vaakunoissa, kuten norjalaisen Lunnerin ja ruotsalaisen Mellerudin kunnanvaakunoissa.

Laulujen laulun lisäksi kielo on liitetty muun muassa myös Englannin Sussexista lähtöisin olevaan uskonnolliseen legendaan. 500-luvulta peräisin olevassa tarussa paholainen ilmestyy ranskalaiselle erakolle lohikäärmeen hahmossa, mutta erakko pysyy keskittyneenä rukoukseensa. Seuranneessa kolme päivää kestäneessä kamppailussa maahan pudonneista erakon veripisaroista kasvaa maahan kieloja, kun taas lohikäärmeen veri muuttuu myrkylliseksi ruohoksi. Tarinan mukaan erakko olisi ollut ranskalainen vuonna 559 kuollut Pyhä Leonhard, vaikka hän ei todennäköisesti koskaan edes käynyt Sussexissa.

• Kathryn J. Atkinson, Deborah M. Fine, Tim J. Evans & Safdar Khan: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog. Journal of Veterinary Emergency and Critical Care, 2008, 18. vsk, nro 4, s. 399–403. (englanniksi)

• Terry Breverton: Breverton's Complete Herbal. Quercus, 2011. ISBN 9780857384126. Kirja Googlen teoshaussa.

• Maria Laura Colombo, Francesca Assisi, Tiziana Della Puppa, Paola Moro, Fabrizio M. Sesana, Maurizio Bissoli, Rossana Borghini, Sandro Perego, Gabriele Galasso, Enrico Banfi & Franca Davanzo: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants. Journal of Pharmaceutical Sciences & Research, 2010, 2. vsk, nro 7, s. 417–425. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)

• Beth Hanson: Designing an herb garden. Brooklyn Botanic Garden, 2004. ISBN 9781889538631. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 4.5.2013). (englanniksi)

• Kalle Hoppu, Harriet Mustonen & Tiina Pohjalainen: Myrkylliset kasvit. Duodecim, 2011, 127. vsk, nro 13, s. 1385–1391. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 25.4.2013.

• Leena Hämet-Ahti, Juha Suominen, Tauno Ulvinen & Pertti Uotila (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.

• Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen & Markku Varjo (toim.): Suomalaisen luonto-opas. Tammi, 1987. ISBN 951-30-6601-0.

• Masashi Ohara, Kiwako Araki, Etsuko Yamada & Shoichi Kawano: Life-history monographs of Japanese plants. 6:Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae). Plant Species Biology, 2006, 21. vsk, nro 2, s. 119–126. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 29.4.2013. (englanniksi)

• Jouni Paarlahti: Myrkkykasvit. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-30079-4.

• Antti Riikonen: Suomalainen perennakäsikirja. WSOY, 2003. ISBN 951-0-25289-1.

• Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)

Viitteet

• Laji.fi: Kielo eli euroopankielo (Convallaria majalis)
• Kasviatlas 2018: Kielon eli kellokielon (Convallaria majalis) levinneisyys Suomessa
• Pinkka – Lajituntemuksen oppimisympäristö: Kielo (Convallaria majalis) (Arkistoitu – Internet Archive)
• LuontoPortti: Kielo (Convallaria majalis)
• Pohjolan kasvien pauloissa: Convallaria majalis – kielo, kellokielo
• Nettikasvio: Kielo (Convallaria majalis)^{[vanhentunut linkki]}
• European Medicines Evaluation Agency (EMEA): Convallaria majalis (Arkistoitu – Internet Archive) (pdf) (englanniksi)
• Pherobase: Floral volatiles of Genus Convallaria, Convallaria majalis (englanniksi)
• Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Convallaria majalis (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)