Politiikka Henkilöpalvonta: Järjestelmä, jossa poliittinen johtaja nostetaan maan ideologiseksi sankariksi

Henkilöpalvonta eli henkilökultti on poliittisen johtajan ympärille liitettävää ylistystä ja hänen nostamistaan ainutkertaisen sankarin asemaan usein propagandan ja tiedotusvälineiden manipuloinnin avulla. Eräänä henkilökultin tunnuspiirteenä voidaan pitää sellaisen luottamuksen osoittamista johtajan persoonaan, että se estää kaiken kyseenalaistamisen ja toimii a priori perusteluna kaikille tämän toimille. Henkilökulttia on menestyksekkäästi rakennettu muun muassa Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin ympärille. Vaikka alun perin henkilöpalvonnalla on tarkoitettu nimenomaan poliittisten johtajien palvontaa, sitä saatetaan käyttää myös muiden kuin politiikan piirissä toimivien ihmisten ihannoinnista. Termi henkilökultti (ven. культ личности, kult litšnosti) tuli laajempaan tietoisuuteen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Hruštšov vuonna 1956 tuomitessa Stalinin toimet XX puoluekokouksessa pitämässään puheessa. Hruštšov viittasi puheessaan Karl Marxiin, joka oli kirjeessään W. Blosille tuominnut ”yksilökultin”.

Henkilökultteja luodaan yleisimmin totalitaarisissa yksipuoluejärjestelmissä. Tällaisissa poliittisissa järjestelmissä, joita hallitsee yksi puolue ja johtaja on johtajan välttämättä kukistettava poliittiset vastustajat varmistaakseen yksinvaltiutensa. Saavuttaakseen tällaisen kiistattoman aseman, johtajat kommunistisissa ja fasistisissa järjestelmissä ovat usein pyrkineet vakuuttamaan, että vain he kykenevät saavuttamaan valtion ideologiset tavoitteet. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi jonkinlaisen henkilökultin luominen on lähes välttämätöntä. Sitä käytetään arvostelun ohjaamiseksi pois johtajan toimista tai maan sisäisessä valtakamppailussa vahvistamaan palvonnan kohteena olevan henkilön asemaa. Johtajat pyrkivät mytologisoimaan persoonansa, joka yhdistetään valtion kansallisiin ja ideologisiin saavutuksiin. Henkilökultin tarkoituksena on tavallisesti korostaa ja osoittaa johtajan ja kansan välistä poikkeuksellista, symbioottista suhdetta.

Henkilökultin luomisessa keskeisessä asemassa ovat nykyaikaiset joukkotiedotusvälineet kuten radio, televisio, elokuvat ja lehdistö. Tunnuspiirteinä ovat tavallisesti johtajan muotokuvan ja hänen attribuuttiensa selkeä esittäminen näkyvästi julkisissa tiloissa valokuvina, veistoksina ja julisteina. Johtaja voidaan esittää mahtipontisena ja sankarillisena henkilönä sekä hänen ajatuksiaan saatetaan levittää laajasti esimerkiksi kirjoina, kuten Hitlerin Mein Kampf natsi-Saksassa tai Maon Punainen kirja Kiinassa. Hitlerin henkilökultin luomiseen vaikutti merkittävästi dokumentaristi Leni Riefenstahl, jonka vuoden 1934 Nürnbergin puoluepäivistä kertova propagandistinen dokumenttielokuva Tahdon riemuvoitto osaltaan loi ja levitti Hitler-kulttia Saksassa. Stalinin Neuvostoliitossa puolueen hallitsemat sanomalehdet Pravda ja Izvestija oli valjastettu Stalinin henkilökultin levittämiseen ja ylläpitämiseen.

 

Vanhimmassa muodossaan henkilökultteja rakennettiin jo muinaisissa yhteiskunnissa jumalkuninkaiden ympärille. Muun muassa Kiinan, Japanin ja monien antiikin hallitsijoiden katsottiin olevan jumalia tai puolijumalia. Aleksanteri Suuri toi sotaretkillään kreikkalaiseen maailmaan itämaisen kuninkuuden mallin, jossa hallitsijaa pidettiin ihmistä korkeampana olentona. Se korvasi perinteisen kreikkalaisen ”toverikuninkuuden”, jossa hallitsijan asema riippui hänen näennäisen tasavertaisesta suhteestaan sotilaihinsa.^lähde?

Hellenististen hallitsijoiden ympärille muodostui henkilökultteja, joissa kuninkaat yhdistettiin yleensä johonkin tiettyyn jumalaan. Hellenistisellä ajalla kultit muodostuivat tyypillisesti siksi, että kaupunkivaltiot hakivat kuninkaista suojelijoita. Jo ennen Aleksanteria Kreikassa oli palvottu ihmisiä jumalina. Muun muassa spartalaiselle sotapäällikölle Lysandrokselle pystytettiin alttareita. Makedonian kuninkaiden Amyntas III:n ja Filippos II:n ympärille muodostui myös henkilökultteja. Aleksanterin elinaikana useat Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit perustivat kultteja hänen kunniakseen. Myös Kreikassa perustettiin Aleksanteri-kultteja, mutta nämä hävisivät tämän kuoleman jälkeen. Aleksanterin seuraajien aikana muodostui uusia kultteja. Ensimmäinen tällainen kultti perustettiin Skepsiksessä Antigonos Monofthalmoksen kunniaksi vuonna 311 eaa. Tämän kunnianosoituksen taustalla oli Antigonoksen ja muiden diadokkien sopimus, joka takasi kreikkalaisten kaupunkien itsenäisyyden. Myöhemmin Antigonosta ja Demetriosta palvottiin Ateenassa "vapahtajina" (soter). Kreikassa henkilökultti ei ollut vain kuninkaisiin kohdistuvaa imartelua ja kaikki eivät tätä kunniaa saaneetkaan. Myös muiden diadokkien ympärille muodostui hallitsijakultteja ja tämä perinne jatkui roomalaiskaudelle asti.

Hallitsijapalvonta levisi edelleen länteen. Antiikin Roomassa keisari Augustus sovelsi ensimmäisenä monia nykyajan henkilökulttien rakentamiseen käytettyjä menetelmiä. Hän palkkasi runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Esimerkiksi kuvanveisto siirtyi vähitellen realismista kohti ihannoivaa kuvaustyyliä. Roomassa keisarinpalvonta oli keskeinen valtakuntaa yhdistävä tekijä. Kulttuurisesti ja maantieteellisesti hajanainen maailmanvalta tarvitsi yhtenäisyyden ja uskollisuuden vertauskuvan, jollainen jumalaisen keisarin kunnioituksesta muodostui. Myöhemmin etenkin Diocletianuksesta alkaen keisarius muodollistui ja itämaistui lisää ja keisari siirtyi lopullisesti tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Kristinuskon myötä keisarin asema muuttui jumalasta jumalaisen oikeuden haltijaksi, mutta hallitsijan ylempi asema tavallisiin ihmisiin nähden säilyi. Muodollistumiskehitys huipentui Bysantin valtakunnassa, jonka monimutkaiset hoviseremoniat oli suunniteltu korostamaan keisarin poikkeavaa asemaa.^lähde?

Euroopan absoluuttisissa monarkioissa katsottiin yleensä hallitsijan hallitsevan kansaa jumalallisella oikeudella. Monarkkien ja keisarien palvonta kuitenkin erosi nykyajan henkilöpalvonnasta ratkaisevasti siinä, että niissä hallitsijan vallan ja yli-inhimillisten ominaisuuksien katsottiin juontuvan hallitsijan ulkopuolelta – yleensä jumalan tai jumalien kautta. Vasta 1800-luvulla syntyneet uudet filosofiset ja psykologiset näkemykset persoonasta mahdollistivat 1900-luvun suurien henkilökulttien syntymisen. Toisin kuin näissä moderneissa henkilökulteissa, eurooppalaisissa absoluuttisissa monarkioissa nimenomaan kuningasinstituutiota, pikemminkinkin kuin yksittäistä hallitsijaa, pidettiin pyhänä.

 

Reaktiona teollistumiseen ja kaupungistumiseen syntyi 1800-luvulla filosofiassa ja taiteessa aatesuuntia, joissa korostettiin yksilön merkitystä ja persoonallisuutta. Friedrich Nietzsche loi ajatuksen Übermenschistä eli yli-ihmisestä, joka nousee yhteiskunnan vallitsevien arvojen ja moraalikäsitysten eli niin sanotun orjamoraalin yläpuolelle. Nietzsche korosti individualismia ja myös alitajunnan, vaistojen ja luovan yksilöllisyyden tärkeyttä autenttisen elämän perusteina. Yli-ihmisyyttä ei Nietzschen näkemyksen mukaan kuitenkaan mitattu henkilön ulkoisesta vallasta (vaikka voitettuaan itsensä yli-ihminen tulee hallitsemaan niitä, jotka eivät sitä ole tehneet) vaan pikemminkin sisäisesti sen perusteella, miten yksilö on ”oman lakinsa tuomari, toimeenpanija ja uhri”. Vaikka se ei ollutkaan Nietzschen alkuperäinen tarkoitus, näitä ajatuksia ryhdyttiin pian soveltamaan politiikkaan ja yhteiskuntateoriaan. Useat eurooppalaiset intellektuellit katsoivat, että modernissa yhteiskunnassa tulisi hylätä vasemmiston karkea tasa-arvoisuus ja liberalismi siten, että poikkeuksellisia persoonallisuuksia saattaisi syntyä. Vuonna 1918 ilmestynyt Ernst Bertramin teos Nietzsche: Versuch einer Mythologie (suom. Nietzsche: Yritys mytologiaksi) esitti ajatuksen profeetasta, joka on lähetetty pelastamaan kansa itseltään. Toinen merkittävä saksalainen yhteiskuntateoreetikko Max Weber esitti, että aidoin poliittisen vallan muoto modernina aikana olisi johdettu karismaattisesta persoonallisuudesta eikä perimyksestä tai ansioista kuten aikaisemmin. Hänen mukaansa menestyvän johtajan tulee olla riippumaton ympäristöstään ja luottaa vain omaan tahdonvoimaansa. Weber katsoi, että voimakkaan persoonan tahto saattoi näyttäytyä poliittisena voimana vain niin kauan kuin ”hänen kannattajiensa usko vahvistaa hänet karismaattiseksi” ja hän pysyy kannattajiensa johtajana vain niin kauan kuin hän pystyi osoittamaan ainutlaatuisuutensa. Sveitsiläisen psykoanalyytikko Carl Jungin essee Persoonallisuuden kehityksestä ilmestyi vuonna 1934. Jungin mukaan maailmanhistorian suurten tekojen takana olivat aina ”johtavat persoonallisuudet” eikä ”hiljainen kansa”. Hän uskoi, että todelliset persoonallisuudet olivat harvinaisia ja että ”julma välttämättömyys” ajaa heidät luomaan oman lakinsa ja siten päätymään ”johtajiksi”.

Saksassa opit persoonallisuudesta otettiin innokkaasti vastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmiset olivat pettyneet vanhaan liberaaliin porvariuteen. Hävityn sodan nöyryytyksien korjaajaksi kaivattiin myös ”saksalaista messiasta”. Hitler osasi käyttää näitä ajassa olevia ajatuksia hyväkseen ja ne muodostivat hänen tulevan henkilökulttinsa perustan.

 

Myös Venäjän vallankumouksellisten joukossa suhtauduttiin innostuneesti Nietzschen yli-ihmisnäkemyksiin, vaikkakin vuonna 1922 Nietzschen kirjat kiellettiin, koska ne edustivat ”porvarillista mystiikkaa”. Kirjailija Maksim Gorki kaipasi venäläistä superihmistä, joka pyyhkisi pois vanhan järjestelmän uuden tieltä. Nietzscheä keskeisempään rooliin nousi Venäjällä kuitenkin eskatologinen ortodoksiselta kirkolta ja kansan mytologiasta lainattu aines. Ennen vallankumousta kirjallisuudessa oli voimakkaan apokalyptinen henki – vallankumouksen odotukseen sekoittui romantisoitu pelastuksen ja rappeutuneesta tsarismista pelastavan vahvan yksilön kaipuu. Anatoli Lunatšarski, josta tuli ensimmäinen kansanvalistuksen komissaari vuonna 1918, pyrki tukijoineen yhdistämään venäläisen uskonnollisuuden venäläiseen vallankumoukseen esittämällä ajatuksen uuden vallankumousaatteen jumalankaltaisen sankarin luomisesta, jonka Lunatšarski kuvasi olevan ”kaikista uskonnoista uskonnollisin”. Bolševikit käyttivät myös hyväkseen venäläiseen perinteeseen kuulunutta tsaarin ihailua ja arvostusta. Erityisesti maaseudulla eli voimakkaana näkemys, jonka mukaan hallitsija oli pohjimmiltaan hyvä ja oikeudenmukainen isähahmo, joka pelastaisi alamaisensa korruptoituneilta virkamiehiltä ja ahneilta vuokraisänniltä. Tämä usko heikkeni ensimmäisen maailmansodan koettelemusten mukana mutta eli edelleen vallankumouksen jälkeenkin. Bolševikit onnistuivat osittain siirtämään tämän saman ihailun uusiin johtajiin. Grigori Zinovjev kuvaili Leniniä vuonna 1918 ”johtajaksi Jumalan armosta”, ja Stalinin syntymäpäivän kunniaksi kirjoitetussa runossa vuonna 1939 sanottiin:

»Moskova nukkuu,

Stalin on ainoana hereillä.
Tänä myöhäisenä hetkenä,

hän ajattelee meitä.»

Taiteella oli suuri merkitys henkilökultin luomisessa. Bolševikit vastustivat Venäjän avantgarde-taidetta ja käyttivät hyväkseen 1920-luvun lopulla eri ryhmittymien taiteellisia riitoja. Sosialistinen realismi julistettiin Neuvostoliiton ainoaksi viralliseksi taiteelliseksi suuntaukseksi vuonna 1932, minkä jälkeen henkilökultti esiintyi voimakkaana lähes kaikilla taiteenaloilla. Kun sosialistinen realismi otettiin viralliseksi suunnaksi myös muissa sosialistisissa maissa toisen maailmansodan jälkeen, taiteessa jatkui kapea-alainen puolueuskollisuus, johon kuuluivat niin Staliniin kohdistuva henkilöpalvonta kuin muidenkin paikallisten puoluejohtajien kuvat. Stalinin kuoleman jälkeen sosialistisen realismin valvonta väheni, vaikka sensuuria esiintyi aina 1980-luvun puolenvälin glasnostin asti.

Lenin

 

Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää ”hyvänä tsaarina”, joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittää voždiksi eli johtajaksi; termi, joka 1920-luvulla laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon. Sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttää hyväkseen ja levittää tätä näkemystä Leninistä poliittisen selviytymisensä välineenä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin tulkita hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, Työn pyhän Raamatun kirjoittaja, kuten eräs runoilija häntä kuvasi vuonna 1918. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi puolueen virallista Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.

Ensimmäinen askel Leninin kanonisoimisessa oli päätös palsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Ajatuksen esitti ilmeisesti ensimmäisenä Stalin lokakuussa 1923, kuukausia ennen Leninin kuolemaa, vaikka kyseisestä kokouksesta ei ole jäänyt pöytäkirjaa. Lopullisen päätöksen asiasta teki erityisesti perustettu hautajaiskomitea, jonka puheenjohtaja, salaisen poliisin päällikkö Feliks Dzeržinski, lopulta kuukausien kiivaiden väittelyiden päätteeksi suositteli ruumiin esillepanoa ”vallankumouksen vertauskuvallisena ruumiillistumisena”. Jo vuonna 1924 Pietari nimettiin uudelleen Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen rautatieaseman eteen vuonna 1926.

Monet Lenin-palvonnan muodot lainattiin venäjän ortodoksisesta kirkosta. Ortodoksiset ikoninurkat, joihin oli ripustettu Kristusta, Neitsyt Mariaa ja pyhiä ihmisiä esittäviä ikoneja, korvattiin ”Lenin-nurkilla”, joihin ripustettiin kuvia Leninistä lapsuudesta vanhuuteen, muiden kommunistijohtajien valokuvia ja kommunistista kirjallisuutta (aikaisempien rukouskirjojen sijaan).Propagandajulisteessa käytettiin myös monia ikonitaiteesta lainattuja muotoja: esimerkiksi kuvat, joissa Stalin esitetään punaista taustaa vasten käsi kohotettuna, muistuttavat ikonien tapaa kuvata siunaavaa Kristusta. Myös Leninin palsamoidun ruumiin esillepanon on katsottu olleen sukua ortodoksisen kirkon pyhäinjäännösten kunnioitukselle. Johtajien kunniaksi kirjoitetut runot alkoivat saada vaikutteita ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä: ”Mutta Sinä Suuri Stalin olet korkeampi, / kuin taivaan korkeimmat paikat”.

Stalin

 

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Muutama kuukausi Leninin kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1924, hän piti Sverdlovin yliopistossa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Leninismin perusteet. Luennoissaan hän esitti, että puolueella ja sen johtajistolla oli historiallinen velvollisuus säilyttää ja puolustaa kaikkia Leninin vallankumouksellisia näkemyksiä. 1920-luvun lopulta alkaen termiä vožd alettiin käyttää yksin Stalinista, josta oli tullut Leninin kaltainen ”johtaja ja opettaja”. Stalin kuvattiin Leninin uskolliseksi oppilaaksi ja seuralaiseksi, ja lehdissä ja muussa propaganda-aineistossa heidän kuviaan julkaistiin vierekkäin. Hitaasti poliittinen kuvasto alkoi kuitenkin muuttua: kun vielä 1920-luvulla Lenin esitettiin usein kuvissa etualalla ja Stalin taustalla, 1930-luvulla heitä alettiin kuvata rinnakkain, ja lopulta 1930-luvun puolenvälin jälkeen Lenin saatettiin esittää enää taustalla julisteessa tai haamumaisena hahmona hymyilemässä seuraajalleen, joka oli vallannut tilan kuvien etualalla. Stalinia esittävien julisteiden painokset olivat usein 150 000 tai 200 000 kappaleen suuruisia.

Stalinin henkilöpalvonta saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Vielä 1920-luvulla kirjallisuudessa saattoi esiintyä arvostelua Stalinia kohtaan, mutta 1930-luvulla kaikki kirjallinen ilmaisu oli kesytetty henkilöpalvonnan palvelukseen. Palvonta oli saavuttanut kirjallisuudessa vuosikymmenen puoleenväliin mennessä sellaiset mittasuhteet, että elokuussa 1936 Izvestija-lehden pääkirjoituksessa todettiin ilmeisen rehellisesti: ”Kirjailijat eivät enää tiedä, mihin verrata sinua, eikä runoilijoilla enää ole tarpeeksi kielellisiä helmiä kuvailemaan sinua.” Hallinnon eri tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden laitosten nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla olivat Stalingradin lisäksi Stalinskin, Stalinogorskin, Stalinabadin, Stalinski’n, Stalinogradin, Stalinisin ja Stalinaulin kaupungit.

Vuonna 1937 ehdotettiin Moskovan uudelleen nimeämistä Stalinodariksi tai Stalindariksi (Stalinin lahjaksi) ja kalenterin muuttamista siten, että ajanlasku alkaisi Stalinin syntymästä. Nämä ehdotukset olivat liikaa Stalinille, joka kielsi molemmat. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Stalin-palvontaa pyrittiin hieman rajoittamaan, koska puolueessa alettiin pelätä, että se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Uuteen huippuunsa henkilöpalvonta nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota.

 

Virallisen Stalin-palvonnan taakse kätkeytyi monenlaisia ihmisten henkilökohtaisia vaikuttimia tukea ja kannattaa palvontaa, ja tilaisuuden hyväksikäyttäjät ja todelliset uskovaiset käyttäytyivät usein samalla tavoin. Tukemalla virallista palvontaa saatettiin edistää omaa asemaa puoluejärjestelmässä tai erityisesti 1930-luvun suurten puhdistusten aikana pyrkiä turvaamaan henkiinjääminen. Puolueen tavoitteena oli myös kohdistaa poliittisten päätösten, kuten pakkokollektivisoinnin aikaansaaman nälänhädän tai 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen luoma kansan vihamielisyys pois Stalinista.

Monet neuvostokansalaiset myös kieltäytyivät sankarinpalvonnasta, mutta monet, kuten runoilijat Anna Ahmatova ja Osip Mandelstam, joutuivat oman turvallisuutensa vuoksi toimimaan palvonnan edellyttämällä tavalla. Osip Mandelstam pidätettiin ensimmäisen kerran vuonna 1934 Stalinin vastaisesta runoudestaan ja toisen kerran vuonna 1938, jonka jälkeen hän kuoli Vtoraja Retškan siirtoleirissä lähellä Vladivostokia. Mandelstamin vaimo kertoi myöhemmin, että kun runoilija kirjoitti vuonna 1937 teosta Oodi Stalinille, hänen täytyi ”virittää itsensä kuin soitin antamalla tietensä periksi joukkohypnoosille”.

Stalinin henkilökultin alasajo

 

Stalinin henkilöpalvonta ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Hruštšov vetosi puheessaan Karl Marxin kirjeeseen saksalaiselle puoluetyöntekijälle Wilhelm Blossille, jossa Marx toteaa:

»Vastenmielisyydestäni yksilökulttia kohtaan en koskaan julkistanut ensimmäisen internationaalin aikana niitä lukuisia huomionosoituksia eri maista, jotka huomioivat saavutukseni ja jotka ärsyttivät minua. En edes vastannut niihin, muutoin kuin joskus kumotakseni kirjoittajien väitteet. [Friedrich] Engels ja minä liityimme kommunistien salaseuraan sillä ehdolla, että kaikki taikauskoinen auktoriteettien palvominen poistettaisiin sen säännöistä. [Ferdinand] Lassalle teki myöhemmin juuri päinvastoin»

Salaisessa istunnossa pitämässään puheessa Hruštšov tuomitsi Stalinin murhaajaksi ja puolueen jäsenten kiduttajaksi. On kerrottu, että puheen vaikutus kuulijoihin oli niin traumaattinen, että jotkut kokousedustajat saivat sen aikana sydänkohtauksen ja toiset tekivät istunnon jälkeen itsemurhan.Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muurin eteen. Neuvostoliiton kansallishymnin erästä säkeistöä, joka sisälsi säkeen: Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön esitettiin vain soittimellisesti aina vuoteen 1977, jolloin sanoista kokonaan poistettiin viittaukset Staliniin.

Vastapainoksi Stalinin palvonnan purkamiselle Leninin hahmoa ylevöitettiin siitä lähtien yhä enemmän: joka paikkaan, missä hän oli elämänsä aikana käynyt, pystytettiin museoita tai muistomerkkejä, hänen patsaansa kohosi jokaisen kylän torille, hänen mukaansa nimettiin lukemattomia paikkoja (paitsi kaupunkeja myös katuja, puistoja, tehtaita ja muita laitoksia sekä luonnonkohteita), hänen kuvansa liitettiin kaikkiin mahdollisiin yhteyksiin käyttöesineitä myöten, ja hänen sanoihinsa tai esimerkkiinsä (todelliseen tai kuviteltuun) vedottiin joka asiassa. Tätä jatkui neuvostovallan loppuun saakka.

Viime vuosina (2005) tehtyjen mielipidemittausten mukaan tämän päivän venäläisten näkemys Stalinista on jakaantunut. Monet ihmiset katsovan Stalinin syyllistyneen rikoksiin omia kansakuntaansa, kirkkoa ja ulkomaalaisia kohtaan. Stalinia pidetään syyllisenä myös puna-armeijan operaatio Barbarossan alussa kärsimiin tappioihin ja Gulagiin lähetettyjen vankien hyväksikäyttöön. Toisaalta Stalinin valtakauden aikana tehdyt taloudelliset ratkaisut kehittivät maata voimakkaasti, Venäläisen CMNews.Run mukaan ”henkilökultti estää tavallisia venäläisiä ja maan eliittiä näkemästä rehellisesti maan historiaa ja huomioimaan Stalinin ansiot Neuvostoliiton nostamisessa 20. vuosisadan suurvallaksi”. Vuonna 2005 tehdyssä mielipidetiedustelussa 50 % venäläisistä arvioi Stalinin vaikutusta maan historiaan posiitiviseksi ja 37 % suhtautui tähän kielteisesti.

Leninin henkilökultin romahtaminen

Leninin henkilökultti oli paljon Stalinin vastaavaa pitkäikäisempi ja se jatkui yli kuusi vuosikymmentä erilaisista suurista yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta. Kultin ylläpitämisessä merkittävässä osassa oli valtion tiukka kontrolli tiedotusvälineistä ja koulutuksesta, joissa edistettiin myyttistä kuvaa Leninistä erityisesti lapsille ja nuorille. Lenin-kultti alkoi murentua vasta 1980-luvun aikana Mihail Gorbatšovin aloittamien perestroika- ja glasnost-uudistusten vaikutuksesta.

Gorbatšov käytti hyväkseen Leninin asemaa yhteiskunnassa omien uudistustensa läpiajamisessa. Hän perusteli uutta poliittista suuntaa Leninin kirjoituksilla muun muassa vetoamalla siihen, että Lenin käytti usein termejä ”glasnost” ja ”perestroika” ja että perestroikan ajatus nousi tämän ”kuolemattomista ajatuksista”. Gorbatšovin mukaan ”perestroika toi meidät lähemmäksi Leniniä ja Leninin lähemmäksi meitä”.

Uuden avoimuuspolitiikan myötä kuitenkin Lenin-kulttikin joutui uudelleentarkasteltavaksi. Vuonna 1989 julkaistiin joukko tuntemattomia Leninin kirjoituksia puolueen keskusarkistosta. Näissä asiakirjoissa paljastui aikaisemmin tuntemattomia puolia vallankumousjohtajasta: muun muassa tämän julmuudesta papistoa ja kulakkeja kohtaan. Nämä tiedot kyseenalaistivat aikaisemman kuvan lempeästä Leninistä ja saivat monet uskomaan, että Lenin, ei Stalin, oli kommunististen keskitysleirien ja joukkoteloitusten todellinen isä. Toukokuussa 1990 demokratiaa vaatineissa mielenosoituksissa kannettiin jo kylttejä, joissa luki ”Alas Lenin-kultti”. Mielenosoitukset pakottivat myös Gorbatšovin hyväksymään, että oli ”korkea aika lopettaa Leninin absurdi idolisointi”. Keväällä 1991 Leningradin kaupungin nimi muutettiin kansanäänestyksen jälkeen takaisin Pietariksi osin pormestari Anatoli Sobtšakin kampanjan seurauksena.

Vaikka suurimmalle osalle venäläisistä Lenin-kultti on menettänyt merkityksensä, Leninillä on kuitenkin oma merkittävä asemansa venäläisessä kulttuurissa. Monet ihmiset suhtautuvat Leniniin ja Neuvostoliittoon nostalgisisesti. Myös Lenin-kultin jäänteet ovat edelleen näkyvästi esillä Venäjällä. Voždin muistomerkkejä on säilynyt tuhansittain ja joitain kunnostetaan ja ylläpidetään niin taiteellisten tai historiallisten arvojen takia. Myös Leninin palsamoitu ruumis on edelleen esillä Moskovan Punaisella torilla.

 

Hitler lähestyi omaa henkilökulttiaan hyvin eri tavoin kuin Stalin. Stalin esiintyi viime kädessä Leninin vallankumouksen suojelijana ja suurten työläisten ja maatyöläisten joukkojen edustajana. Hitlerin näkemyksen mukaan johtajuuden perustavanlaatuinen ominaisuus oli johtajan persoona ja valtion tärkein tehtävä oli nostaa vahvat luonteet auktoriteettiasemaan. Kirjassaan Taisteluni (Mein Kampf) Hitler käsitteli aihetta kokonaisen luvun verran. Henkilökultin keskeisin sanoma oli väite, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: ”Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta.” Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti heidät historialliseen kohtaloon.

 

Hitler oli tarkka julkisesta kuvastaan ja harjoitteli maanisia spontaaneilta vaikuttavia puheitaan kerta toisensa jälkeen. Hitler ei myöskään sallinut itseään valokuvattavan silmälasit päässään, vaikka oli niin kaukotaitteinen, että hänelle jouduttiin kirjoittamaan papereita isokirjaimisella ”führer-kirjoituskoneella”. Hitlerin henkilökultin levittämisessä visuaalisella ilmeellä oli keskeinen osuus. Kaikissa julkisissa tiloissa kuului olla Hitlerin valokuva, ja vuonna 1934 sisäministeri Wilhelm Frick ilmoitti, että kaikkiin toimistoihin ripustetaan Führerin hyväksytty valokuva valtion varoin. Hitleriä esittäviä rintakuvia, postikortteja ja julisteita oli laajasti esillä julkisuudessa, yleensä Hitlerin hovivalokuvaajan Heinrich Hoffmannin ottamia. Hitlerin esittämisessä saksalaisen kansan henkilöitymänä oli ongelmana se, ettei Hitler itse juurikaan muistuttanut kansallissosialistista ”arjalaista” ihannetta. Hän oli verrattain lyhyt eikä hänellä ollut vaaleita hiuksia. Hoffmannin tehtävänä olikin pyrkiä esittämään Hitler mahdollisimman myönteisessä valossa näistä puutteista huolimatta. Vuoden 1933 jälkeen erityisesti Hitleristä tehdyissä maalauksista luovuttiin luonnollisuudesta ja niissä ryhdyttiin esittämään Hitler pidempänä, lihaksikkaampana sotilaana, profeettana ja valtiomiehenä. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraatissa jaettiin kopio kirjasta ilmaiseksi kaikille naimisiin meneville pareille.

Natsi-Saksa ei ollut periaatteellisesti yhtä uskonnonvastainen kuin Neuvostoliitto, ja Hitler-kultissa käytettiin uskontoa ja uskonnollista kuvastoa vielä selkeämmin hyväksi kuin Stalinin vastaavassa. Hitleriä luonnehdittiin usein jumalaksi tai jumalan lahjaksi. Alois Spaniel, joka toimi puoluejohtajana Saarlandissa, kuvaili Hitleriä ”uudeksi, suuremmaksi ja vahvemmaksi Jeesus Kristukseksi”. Pastori Hans Kerllin mukaan hän oli ”todellinen Pyhä Henki”. Kansallissosialistit kehittivät kokonaan oman liturgiikkansa, joka sisälsi muun muassa uskontunnustuksen, kasteen ja avioliittoon vihkimisen. Maahan julistettiin uusia pyhäpäiviä: Hitler-päivä 20. huhtikuuta Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi, saksalaisen äidin päivä 9. marraskuuta Hitlerin äidin syntymäpäivänä ja 30. tammikuuta suuret juhlallisuudet Hitlerin valtakunnankansleriksi nousemisen vuosipäivänä. Katuja ja aukioita nimettiin Hitlerin kunniaksi, tuhansia saksalaisia poikalapsia nimettiin ”Adolfeiksi”. Hitlerin henkilökulttiin liittyi myös seksuaalinen puoli, joka esimerkiksi Stalinista puuttui täysin. Hitler itse päätti pysyä naimattomana, ja hänen rakastajattarensa Eva Braun oli pakotettu pysymään näkymättömissä. Lukuisat naiset lähettivät Hitlerille kirjeitä, jossa pyysivät tätä siittämään heille lapsia. Kerrotaan, että Hitlerin Baijerissa sijainneen huvilan, Berchtesgadenin pihalla nainen poimi maasta sepeliä, jonka yli Hitler oli kävellyt ja pyörtyi innostuksesta.

Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja puolueen Horst-Wessel-Liedin laulamisen aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli myös päättää Heil Hitler -tervehdykseen, ja se tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen.

 

Kiinan kansantasavallassa merkittävin henkilöpalvonta luotiin vuoden 1949 kommunistien valtaannousun jälkeen Mao Zedongin, ”Suuren opettajan, Suuren johtajan, Suuren ylikomentajan ja Suuren ruorimiehen”, ympärille. Mao osoitti luontaista karismaa ja johtajan kykyjä jo nuorena opiskelijana Changshassa organisoimalla opiskelijajärjestön, toimittamalla sanomalehteä ja järjestämällä koulurakennuksen puolustuksen ryöstelevää sotilasjoukkoa vastaan. Myöhemmin Maon onnistui omalla luontaisella vaikutusvallallaan ja johtajuudellaan muuttaa Puna-armeijan taktiikka Pitkällä marssilla ja nousta vuoden 1949 jälkeen kommunistisen puolueen johtoon. Voidaankin sanoa, että Maon, kuten monien muidenkin diktaattorien tapauksessa, johtajan ympärille rakennettu henkilöpalvonta korosti ja suurenteli henkilön todellista poikkeuksellisuutta. Mao alkoi esiintyä enenevässä määrin Kiinan kommunistisen puolueen propagandajulisteissa varhaiselta 50-luvulta eteenpäin, vaikka Mao itse varoittelikin henkilöpalvonnan vaaroista. Vuoden 1958 puoluekokouksessa Mao sanoi: ”On olemassa kahdenlaisia henkilökultteja. Ensimmäinen on terve henkilöpalvonta, joka kohdistuu miehiin kuten Marx, Engels, Lenin tai Stalin, joilla oli totuus hallussaan. Toinen on valheellinen henkilöpalvonta, joka ei ole harkittua ja on sokeaa palvontaa”.

 

Suuren harppauksen katastrofaalisen lopputuloksen vuoksi Mao joutui vuonna 1960 Kiinan kommunistisessa puolueessa syrjään ja pyrki takaisin valtaan käyttämällä hyväkseen armeijaa, joka tuki häntä. Henkilökultin rakentaminen tapahtui Maon hyväksynnällä ja hänen poliittisia päämääriään varten. Maon palvonta saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet vasta 1960-luvun loppupuolella, jolloin Lin Biaon johdolla Kansan vapautusarmeijasta tehtiin Mao-palvonnan levittämisen väline ja ”Suuri Mao Zedongin ajattelun koulu”. Armeijaa käytettiin myös Maon Pienen punaisen kirjan pääasiallisena levitys- ja opetusvälineenä. Kulttuurivallankumouksen aikana kaikkia johtajia Maoa lukuun ottamatta arvosteltiin. Kaikkia kiinalaisia kehotettiin opiskelemaan Maon punaista kirjaa, ja kirjan kerrottiin ”…tarjoavan elämän henkäyksen Tiibetin ylängöllä henkeä haukkoville sotilaille, saaneen innostuneet työläiset nostamaan uppoavaa Shanghain kaupunkia kaksi senttiä, sai epätarkat meteorologit ennustamaan säätä oikein ja kirurgit ompelemaan irronneita sormia takaisin paikoilleen”.

 

Kansan vapautusarmeija nousi kulttuurivallankumouksen aikana taiteen johtoon. Syntyi uusi hyperrealistinen tyyli, jonka tarkoituksena oli kouluttaa ihmisiä ja kannustaa heitä sotaan kaikkea porvarillista vastaan. Maalausten värimaailma oli tavallisesti hyvin punainen, joka värinä kuvasi vallankumousta ja kaikkea myönteistä. Maalausten esittämät ihmiset, tavallisesti sotilaita tai maanviljelijöitä, oli esitetty iättöminä, lihaksikkaina ja terveinä, ja sukupuolten eroja pyrittiin häivyttämään. Näitä tapoja noudatettiin myös Maon kohdalla ja hänet kuvattiinkin pitkänä, lihaksikkaana ”yli-ihmisenä”. Mao esitettiin usein hyväntahtoisen isällisenä hahmona viitaten kungfutselaiseen tottelevaisuuden perinteeseen. Muita yleisiä aiheita julisteissa olivat Mao viisaana valtiomiehenä tai suurena sotilasjohtajana. Suuri joukko julisteita myös kuvasi Maon eri historiallisia tekoja. Hänen kasvonsa oli yleensä maalattu punertavilla ja lämpimillä värisävyillä, ja ne olivat yleensä maalauksien pääasiallinen valon lähde. Mao saatettiin jopa kuvata sädekehän ympäröimänä niin, että Maosta säteilevä valo valaisi ympärillä seisovien ihmisten kasvoja. Puhemiehen fyysistä kuntoa ylistettiin tarinoilla tämän hämmästyttävistä uintisuorituksista Kiinan suurissa joissa.

Kulttuurivallankumouksen aikana Maon kuvasta tuli kaikkien kotien vakiovaruste, joko virallisen muotokuvan tai pienen patsaan tai rintakuvan muodossa. Maon muotokuvan puuttumista pidettiin merkkinä vastavallankumouksellisista ajatuksista. Maon kuva oli usein keskeisellä paikalla perhealttarilla tai paikassa, jossa perhealttari oli sijainnut ennen kulttuurivallankumouksen uskonnonvastaista kampanjaa. Aamulla, keskipäivällä ja illalla ihmiset kerääntyivät Maon kuvan ääreen kumartaen kolme kertaa, laulaen Kiinan kansallislaulun ja lukien ääneen kappaleita Pienestä punaisesta kirjasta. Kulttuurivallankumouksen päätyttyä 1970-luvun alussa äärimmäisimpiä piirteitä Mao-palvonnasta alettiin karsia pois. ”3000 vuoden keisarinpalvontaperinne”, jota Mao oli itse tukenut ja kannustanut, tuomittiin ja pantiin Lin Biaon syyksi, joka oli joutunut epäsuosioon (ja ilmeisesti surmatuksi) vuonna 1971. Kulttuurivallankumouksen aikainen voimakas henkilöpalvonta ei enää toistunut, vaikka Mao oli edelleen Kiinassa merkittävä poliittinen vaikuttaja. Maon kuoltua hänen ruumiinsa palsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii suosittuna matkailukohteena. Hänen kuvansa on ripustettuna Taivaallisen rauhan aukiolle ja nuoren Maon kuva koristaa uutta 100 yuanin seteliä.

Pääartikkeli: Luettelo johtajista, joiden ympärille on luotu henkilökultti

 

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan aikana sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat aseellisesti ja taloudellisesti monia autoritaarisia ja totalitaarisia johtajia Euroopassa ja kolmannessa maailmassa. Monissa näissä diktatuureissa syntyi mittavia henkilökultteja maiden johtajien ympärille. Puolalaisen lehtimiehen ja kirjailijan Ryszard Kapuścińskin mukaan esimerkiksi Ugandan diktaattori Idi Amin käytti itä- ja länsivaltojen kilpailuasetelmaa taitavasti hyväkseen. Zairessa länsivallat tukivat voimakkaasti Mobutu Sese Sekoa, koska tämä vastusti näkyvästi kommunismia. Yhdysvallat näki myös esimerkiksi Thaimaan dominoteorian mukaisena puskurivyöhykkeenä ja käytti maan kuningasta Bhumibol Adulyadejta lyömäaseena kommunismia vastaan. Neuvostoliitto puolestaan toimitti taloudellista ja aseellista apua Afrikassa Mengistu Haile Mariamin diktatuurille Etiopiassa ja niin sanotuille kansandemokratioille Itä- ja Keski-Euroopassa.

Euroopassa Stalinin henkilökultin kaltaisia ilmiöitä syntyi uusiin Keski- ja Itä-Euroopan kansandemokratioiden johtajien, kuten Mátyás Rákosin, Bolesław Bierutin, Klement Gottwaldin ja Gheorghe Gheorghiu-Dejn, ympärille. Gheorghiu-Dejn jälkeen Romanian diktaattoriksi noussut Nicolae Ceaușescu suosi persoonaansa kohdistunutta laajaa palvontaa ja myönsi itselleen arvonimiä kuten ”Conducator” (Johtaja), ”Dunărea gândirii” (Ajatusten Tonava) ja ”Geniul din Carpati” (Karpaattien nero). Ceaușescu jopa teetti itselleen kultaisen valtikan ja nimitti vaimonsa Elenan ja muita perheenjäseniään korkeisiin valtion virkoihin. Myös Albanian kommunistinen johtaja Enver Hoxha rakensi itselleen kultin, jossa häneen liitettiin sellaisia arvonimiä kuten "Suuri opettaja". Hoxha esitettiin virallisessa propagandassa Albanian pelastajana ja ylimpänä johtajana ja hänen kunniakseen pystytettiin museoita ja muistomerkkejä ympäri maata. Henkilökultin ansiosta Hoxhan kuollessa vuonna 1985 koko maa suri johtajan kuolemaa.

Lähi-idässä Irakin pitkäaikainen diktaattori Saddam Hussein rakennutti uudelleen kuningas Nebukadressarin palatsin, johon kaiverrettiin sanat: ”Rakennettu voittoisan Saddam Husseinin aikana, Irakin ja sen kunnian suuren puolustajan.” Bagdadista tuli Saddam-teemapuisto, jossa oli lukemattomia Saddamin mukaan nimettyjä rakennuksia. Kaupunkiin rakennettavasta maailman suurimmasta moskeijasta tuli Saddam Husseinin moskeija, lentokenttä oli Saddam Husseinin kansainvälinen lentokenttä ja koillinen kaupunginosa Madinat al-Saddam.

1950-luvulta alkaen itsenäistyneissä Afrikan valtioissa johtoon nousivat usein yksinvaltaiset johtajat. Vuonna 1957 itsenäistyneen Ghanan ensimmäisestä presidentistä Kwame Nkrumahista tuli monien näiden johtajien henkilöpalvonnan esikuva. Vuonna 1964 Ghanaan asetettiin yksipuoluejärjestelmä ja hallituksen arvostelu kiellettiin. Nkrumahin ympärille luotiin henkilökulttia, jossa häntä nimitettiin ”pelastajaksi” ja ”Afrikan tähdeksi”. Zairen diktaattorin Mobutu Sese Sekon ympärille rakennettiin mittava henkilökultti. Kultin ylläpitämiseksi julkisille paikoille pystytettiin Mobutua esittäviä muotokuvia ja mediassa levitettiin häntä ylistävää propagandaa. Mobutun äitiä verrattiin Neitsyt Mariaan ja Mobutua itseään Jeesukseen.

Yksilöpalvonnan mittasuhteet saavuttava valtiollinen propaganda ei ole vain diktatuurien ja vallankumousjohtajien yksinomaista aluetta. Myös monarkioissa saattaa havaita piirteitä henkilökultin pystyttämisestä. Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej on esimerkki perinnöllisestä hallitsijasta, jonka henkilöhahmo on valjastettu armeijan ja harvalukuisen eliitin palvelukseen. Kuningasta tai häntä lähellä olevia piirejä kohtaan ei ole mahdollista esittää minkäänlaista kritiikkiä majesteettirikoslakipykälän täyttymisen pelossa. Kuninkaan virallisia muotokuvia kannustetaan laittamaan näkyville kaupunkien porteille, teiden risteyksiin, valtiollisiin laitoksiin ja kouluihin, sekä yksityiskoteihin. Kolikoihin ja seteleihin painettu kuninkaan muotokuva tekee käyttörahasta lähestulkoon pyhää, johon on suhtauduttava suurella kunnioituksella. Kuninkaan muotokuva on lisäksi esillä yritysten internet-sivuilla, television mainostauoilla ja elokuvien esinäytöksissä, joissa on noustava seisomaan kuninkaallisen hymnin soidessa. Tottelemattomuudesta saattaa olla seurauksena syyte majesteettirikoksesta. Kuninkaan saavutukset kansan hyvinvoinnin edistämiseksi, ympäristökysymyksissä ja maataloudessa ovat suuren ylistyksen aiheita. Thaimaassa kuninkaan kultti nähdään vanhojen perinteiden jatkumona. Virallisesti kuninkaan syvää kunnioitusta perustellaan maan valtauskonnolla buddhalaisuudella, johon on sekoittunut brahmalaisia piirteitä. Intialaisissa uskonnoissa kuningasta pidetään jumalallisena hahmona (devaraja) ja hyveellisenä kaitsijana (dhammaraja).

Myös joissakin demokraattisissa valtioissa on katsottu syntyneen henkilökultteja. Esimerkiksi eräiden politiikantutkijoiden mukaan intialaisessa politiikassa poliitikot hyödyntävät kastilaitosta noustessaan valtaan ja valtaan noustuaan käyttävät hyväkseen valtiokoneistoa luodakseen ympärilleen henkilöpalvontaa. Neena Vyasin mukaan erityisesti sellaiset intialaiset puolueet, joiden kannatus perustuu huonosti järjestäytyneisiin ryhmiin järjestäytyneen puoluekoneiston sijaan, ovat erityisen riippuvaisia henkilökulteista. Muun muassa maan pitkäaikaisen pääministerin Indira Gandhiin on liitetty henkilönpalvonnan piirteitä. Hänen kannattajansa esittivät hänet kaikkitietävänä ja -voipaisena kaikissa Intian poliittisissa kysymyksissä ja ottivat tunnuslauseekseen "Indira on Intia". Subroto Royn mukaan Indira Gandin pojan Rajiv Gandhin lesken Sonja Gandhin ympärille, joka nousi Intian Kongressipuolueen johtoon Rajivin jälkeen, on pyritty luomaan samanlaista kulttia.

Kommunismin romahtamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen iso osa sellaisista totalitaarisista valtioista, jossa tavanomaisesti luodaan henkilönpalvonnan kaltaisia ilmiöitä on kadonnut. Nykyisin merkittäviä henkilökultteja ilmenee pääsääntöisesti Pohjois-Korean kaltaisissa viimeisissä, sulkeutuneissa kommunistisissa valtiossa ja joissain entinsen Neuvostoliiton alueen valtioissa kuten Turkmenistanissa, joihin ei ole kehittynyt toimivaa demokratiaa.

Pohjois-Korea

 

Pisimmälle viety henkilöpalvonta on nykyään Pohjois-Korean ”Suuren johtajan” Kim Il Sungin ja tämän pojan, ”Rakkaan johtajan” Kim Jong Ilin ympärille rakennettu Juche-aate. Pohjois-Koreassa on käytössä kalenteri, joka alkaa Kim Il Sungin syntymävuodesta 1912. Maassa ihmisten kasvattaminen aatteeseen aloitetaan lastentarhassa. Peruskouluissa oppimäärään sisältyy 304 tuntia poliittista opetusta ja lukioissa 504 tuntia sellaisia aineita kuin ”Kim Il Sungin vallankumoukselliset teot” ja ”Kim Jong Ilin vallankumoushistoria”. Kim Jong Ilin elämästä kerrotaan myös tarinoita ihmeteoista, kuten ”nelivuotiaana hän tahri Japanin kartan mustalla maalilla ja Japanissa satoi ja myrskysi”. Kim Jong Il oli tiettävästi syntynyt Neuvostoliitossa, mutta valtio väittää hänen syntyneen perinteisesti pyhänä kunnioitetulla vuorella. Vuosien 1992–1994 aikana Pohjois-Koreassa julkaistiin 300 runoa ja 400 laulua, jotka ylistävät ”Rakastettua johtajaa”.

Libya

Monien arabimaailman itsevaltiaiden johtajien ympärillä on henkilöpalvontaa. Libyan edesmenneellä johtajalla Muammar Gaddafilla ei ollut maassaan mitään virallista asemaa tai virkaa, mutta häntä nimitettiin muun muassa ”Vallankumouksen oppaaksi” ja ”veljelliseksi johtajaksi”. Gaddafin Vihreä kirja oli maan poliittisen elämän keskeisin teos.

Turkmenistan

Myös Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä syntyneissä uusissa itsenäisissä valtioissa on joissakin itsevaltainen hallinto ja henkilöpalvontaa. Vuonna 2006 kuollut Turkmenistanin presidentti Saparmurat Nijazov julisti itsensä kaikkien turkmeenien johtajaksi (Türkmenbaşy). Parlamentti julisti 29. joulukuuta 1999 hänet elinikäiseksi presidentiksi. Presidentin mukaan on nimetty kaupunkeja ja lentokenttiä, ja häntä esittäviä patsaita löytyy jopa keskeltä Karakumin autiomaata. Nijazovin 65. syntymäpäivänä Turkmenistanin keskuspankki julkaisi hänen sukupuullaan kuvitetun kolikkosarjan ja 66. syntymäpäivänä 2006 oli vuorossa hänen kuutta kirjaansa esittävä kuuden kulta- ja hopeakolikon sarja, joiden kääntöpuolella on presidentin sinetti. Nijazovin kuoleman jälkeen vuonna 2006 maan presidentiksi nousi Gurbanguly Berdymuhamedov. Myös hänen ympärilleen on muodostettu samanlaista henkilöpalvontaa kuin aiemmin Nijazovin.

Venäjä

 

Jotkut tutkijat ovat nähneet merkkejä siitä, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjällä olisi syntymässä henkilökultti Vladimir Putinin ympärille. Toiset tutkijat ovat suhteutuneet asiaan varautuneesti ja epäilleet, ettei johtajan ympärille ole mahdollista luoda onnistuneesti palvontaa ilman totalitaristista puoluekoneistoa. Henkilökultin syntymistä vaikeuttaa myös se, että nyky-Venäjällä ihmisillä on mahdollisuus saada tietoa laajasti useita lähteistä. Kommunismin romahtamisen myötä henkilökultti-instituutio menetti maassa uskottavuutensa niin täydellisesti, että sellaisen syntyminen Venäjälle on epätodennäköistä.

Tämä artikkeli tai sen osa sisältää väitteitä tai näkemyksiä, joiden esittäjä ei selviä artikkelista. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä viitteitä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Turkki

 

Turkin tasavallan ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin läsnäolo näkyy kaikkialla Turkissa. Atatürk on Turkin suuri johtaja ja kaikkien turkkilaisten isä. Atatürkin kuvat ja julisteet koristavat monien julkisten paikkojen kuten hotellien, ravintoloiden, linja-autoasemien, rautatieasemien, lentokenttien, koulujen ja yliopistojen seiniä. Kouluissa on omat niin sanotut Atatürk-nurkkaukset. Ankaran pääkatu on Atatürk Bulevardi. Hänen mukaansa on nimetty Istanbulin kansainvälinen lentoasema ja Turkin suurin pato Karababa Itä-Turkissa. Atatürkin kuvat näkyvät myös Turkin liiran seteleissä ja kuvan edellytetään olevan esillä kaikkien valtion virastojen tiloissa.

Atatürkin muistoa ja persoonaa suojellaan lainsäädännöllä ja hänen poliittisilla periaatteillaan on perustuslaillinen suoja. Atatürkin loukkaamisesta voidaan tuomita vankeuteen. Jos loukkaus on tehty mediassa, rangaistusta voidaan tiukentaa. Atatürkia esittävät patsaat on suojeltu ja niiden vahingoittamisesta voidaan tuomita viideksi vuodeksi vankeuteen. Atatürkin muistoa suojellaan lailla, jota ei ole muutettu huolimatta sananvapauteen liittyvistä uudistuksista.

Atatürkin mausoleumi valmistui Ankaraan vuonna 1953 ja vuonna 1938 kuollut Atatürk on haudattu sinne. Mausoleumia suojelevat sotilaat. Atatürkin virallinen hautakammio on suljettu. Koululaiset saapuvat kunnioittamaan Atatürkin elämäntyötä Turkin tasavallan puolesta.^selvennä Maan korkein johto vierailee Atatürkin mausoleumissa, ja jokaisen valtiovierailun aikana Atatürkin mausoleumiin lasketaan vierailevan valtion virallinen seppele. Henkilökultti näkyy mauseleumissa monella tavalla. Siellä on Atatürkin henkilökohtaisia esineitä, kuten parranajoväline sekä henkilökohtaisia vaatteita ja myös hänen koiransa Foksin maalliset jäänteet.

 

Suomessa ei ole syntynyt henkilökultteja samassa laajuudessa kuin Neuvostoliiton tai natsi-Saksan kaltaisissa totalitaristisissa järjestelmissä. Urho Kekkosen presidenttiyden loppuvaiheissa on presidentin heikkenevän terveydentilan salassapidossa ja perässähiihtäjissä havaittavissa piirteitä, joita voidaan pitää henkilökultin esiasteena. Kekkonen kuvattiin aikanaan hyväkuntoisena, nuorekkaana ja urheilullisena, kansan syvimmistä riveistä valtiomieheksi nousseena sivistyneenä jätkänä ja hänen terveysongelmiaan ja kömmähdyksiään peiteltiin loppuun saakka. Kekkosen pitkään presidenttikauteen liittyneen henkilökultin ja aidon arvostelun ja opposition häviämisen on katsottu heikentäneen suomalaista demokratiaa, vaikka se ei sitä oleellisesti murtanutkaan. Kekkonen sai myös jo eläessään kunnianosoituksia, jollaisia tavallisesti annetaan vasta kuoleman jälkeen: mukaansa nimetyn kadun Helsingissä sekä kuvansa 500 markan seteliin.

Toinen suomalainen, jolle on ajoittain osoitettu lähes henkilökulttimaisia piirteitä on Carl Gustaf Emil Mannerheim. Jo sotien aikana hänestä tuli lähes palvonnan kohde ja häneen kohdistuvaa arvostelua pyrittiin torjumaan. Mannerheim sai 75-vuotispäivänään ainutkertaisen Suomen Marsalkan arvonimen ja samalla nimettiin Helsingin pääkatu Heikinkatu ja lisäksi Turuntie Mannerheimintieksi. Lukuisissa muissa suomalaisissa kaupungeissa on Mannerheiminkatuja ja -teitä. Mannerheimille valmistui patsas jo vuonna 1939 Tampereelle. Patsashankkeen toteutus kuitenkin lykkäytyi muun muassa sodan syttymisen takia sekä sotien jälkeen Mannerheimin itsensä vastustuksen vuoksi. Patsas pystytettiin Tampereella vasta marsalkan kuoleman jälkeen vuonna 1956. Myöhemmin patsaita on pystytetty lukuisiin Suomen kaupunkeihin. Suomen puolustusvoimien lippujuhlan päivä 4. kesäkuuta on samalla Mannerheimin syntymäpäivä, jota juhlittiin alun perin Suomen marsalkan syntymäpäivänä. 1960-luvulla ryhdyttiin Suomessa kiinnittämään huomiota Mannerheim-kultin vaiheisiin ja erityisesti 1970-luvun vasemmistoliikkeissä ilmeni Mannerheimin ja erityisesti Mannerheim-kultin arvostelua.

• Isoveli, kuvitteellinen henkilöpalvonnan kohteena oleva diktaattori George Orwellin romaanissa Vuonna 1984
• Jumaluuskompleksi
• Kultti
• Personalismo

Yleiset lähteet

• Overy, Richard: The Dictators: Hitler's Germany and Stalin's Russia. Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1.
• Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. 3. painos (1. painos 2000). Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-15799-X.

Viitteet

• Georg Lukács: Reflections on the Cult of Stalin (First published: as “Brief an Alberto Carocci” in the special issues of Nuovi Argomenti, Nos. 57-58, 1962, devoted to the discussion of the Twenty-second Congress of the Communist Party of the Soviet Union; it was subsequently published as “Privatbrief über Stalinismus, Brief an Alberto Carocci” in Forum, Nos. 115-117, 1693; abridged English translation, published 1963;) 1962. marxists.org. Viitattu 29.4.2008. (englanniksi)
• Vagif Samadoghlu: Stalin's Personality Cult - Three Times I Changed My Mind (From Azerbaijan International (7.3) Autumn 1999.) Autumn 1999. Azerbaijan International. Viitattu 29.4. 2008. (englanniksi)
• John Pollard: Mussolini's Rivals: The Limits of the Personality Cult in Fascist Italy users.globalnet.co.uk. 1998. Viitattu 29.4.2008. (englanniksi)