Kreikkalaisortodoksinen Kirkko

Kreikkalaisortodoksisuuden historia, perinteet ja teologia pohjautuvat varhaisen kirkon kirkkoisiin ja bysanttilaiseen perinteeseen, ja se on perinteisesti arvostanut luostarielämää ja asketismia.

Kreikkalaisortodoksisuus on ortodoksisuuden vallitseva muoto Kreikassa, Kyproksella, Turkissa, Lähi-idässä ja muualla itäisen Välimeren alueella. Siirtolaisten mukana se on levinnyt myös muualle, kuten Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Kreikkalaisortodoksisuudella on useita keskuksia, mutta Konstantinopolin ekumeenisella patriarkaatilla on erityinen hengellinen asema. Kreikkalaisortodoksisuuden tunnuksena esiintyy usein kreikkalaisortodoksisen kirkon lippu.

Joskus termillä ”kreikkalaisortodoksinen kirkko” viitataan koko ortodoksiseen kirkkoon. Kreikkalaisortodoksista kirkkoa ei tule sekoittaa Kreikan ortodoksiseen kirkkoon, joka on vain yksi osa kreikkalaisortodoksisuutta.

Kreikkalaisortodoksisen kirkon voidaan katsoa syntyneen kristinuskon levittyä kreikkalais-roomalaiseen maailmaan, jolloin se erkaantui juutalaiskristillisyydestä. Antiikin maailman lingua franca oli kreikka, ja myös Uusi testamentti ja monet muut varhaiskristilliset teokset kirjoitettiin kreikaksi. Näin kreikan kielen käytöstä tuli keskeinen osa varhaista kristinuskoa. Ajan kuluessa kreikankielinen kristillisyys alkoi erkaantua Rooman länsiosien latinalaisesta kristillisyydestä. Kielieron lisäksi niiden välille alkoi kehittyä kulttuurieroja ja myös opillisia painotuseroja.

Erot kreikkalaisen ja latinalaisen kristillisyyden välillä voimistuivat Rooman valtakunnan jakaantumisen jälkeisinä vuosisatoina. Idän bysanttilaisessa, kreikankielisessä kristillisyydessä keskeisiksi opilliselle perustalle muodostuivat kreikankieliset kirkkoisät, itäinen luostariperinne, kanoninen perinne ja oma liturginen perinne. Erot idän ja lännen välillä huipentuivat suureen skismaan vuonna 1054, joka johti lännen katolisen ja idän vielä pitkälti kreikankielisen ortodoksisen kirkon eroon. Jo aiemmin 400-luvulla kreikkalaisesta ortodoksiasta olivat erkaantuneet orientaaliortodoksiset kirkot ja idän apostolinen kirkko.

Keskiajalla ja erityisesti Konstantinopolin kukistumisen jälkeen kreikkalaisortodoksisuudesta erkaantuivat slaavilaiset ja muut itäisen Euroopan ortodoksiset perinteet. Kreikkalaisortodoksisuuden erityiseksi keskukseksi kehittyi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, vaikka siihen luetaan myös idän muut vanhat patriarkaatit.

Nykyisin kreikkalaisortodoksisella kirkolla viitataan niihin ortodoksisiin paikallisperinteisiin, joiden liturgiassa ja muussa elämässä ortodoksisuus, kreikan kieli ja muut kreikkalaiset etniset perinteet ovat läheisissä yhteyksissä toisiinsa. Niin kutsutun kreikkalaisten diasporan eli kreikkalaisten siirtolaisuuden myötä kreikkalaisortodoksinen kirkko on levinnyt perinteisiltä alueiltaan muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan.

Kreikkalaisortodoksisuuteen luetaan kuuluviksi seuraavat paikalliskirkot:

• Vanhat patriarkaatit:
  • Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti
    • Kreetan kirkko (puoliautonominen)
    • Thyateiran ja Ison-Britannian ortodoksinen arkkihiippakunta
    • Italian ja Maltan ortodoksinen arkkihiippakunta
    • Amerikan ortodoksinen arkkihiippakunta
    • Australian ortodoksinen arkkihiippakunta
  • Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkaatti
  • Antiokian ja koko Idän patriarkaatti
  • Jerusalemin patriarkaatti
    • Siinain kirkko (autonominen)
• Autokefaliset kirkot:
  • Kreikan kirkko
  • Kyproksen kirkko
  • Albanian ortodoksinen kirkko

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kreikkalaisortodoksinen kirkko Wiki Commonsissa