Hyvinvointivaltio: Valtio, jossa on korkea elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva

Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkelin tulisi painottua nykyistä enemmän käsitteen historiaan sekä sen asemaan Suomessa

Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkeli on aivan liian sekasotkuinen ollakseen käytettävä tietosanakirjasivu

Hyvinvointivaltion mittareina on pidetty esimerkiksi elintasoa ja sosiaaliturvan tasoa. Oikeustieteiden näkökulmasta hyvinvointivaltiossa on keskusvallalla keskeinen rooli elintason ja toimeentulon varmistamisessa. Hyvinvointivaltion tavoite on köyhyyden ja suurten sosiaalisten eriarvoisuuksien poistaminen.

Osan hyvinvoinnista tuottaa kolmas sektori, johon kuuluvat muun muassa vapaaehtoiset yksilöt, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt. Tämän seikan korostamiseksi käytetään usein termiä hyvinvointiyhteiskunta, kun taas ”hyvinvointivaltio” viittaa pelkkään valtion rooliin. 1990-luvulta alkaen termi ”hyvinvointiyhteiskunta” onkin yleistynyt ja ”hyvinvointivaltio” on ollut usein negatiivissävytteisessä käytössä.

Suomessa sosiaaliset oikeudet on kirjattu perustuslain 19 §:ään. Suomessa hyvinvointipalvelut ovat suuressa määrin kuntien vastuulla.

Hyvinvointivaltioita on pyritty määrittelemään ja luokittelemaan osana sosiaalipoliittista tutkimusta. Tunnetuimpia ovat Richard Titmussin ja Gøsta Esping-Andersenin esittämät luokitukset.

Gøsta Esping-Andersen jakaa hyvinvointivaltion kolmeen eri malliin sen mukaan, kenelle kuuluu ensisijainen vastuu sosiaalisten riskien hallinnoinnissa ja hyvinvoinnin tuottamisessa:

• Pohjoismainen malli, jossa päävastuu on valtiolla:
  • Pohjoismainen malli tunnetaan myös sosiaalidemokraattisena hyvinvointivaltiona, joka Esping-Andersenin mukaan on muun muassa Ruotsissa ja Tanskassa. Hyvinvointivaltion etujen piiriin kuuluvat kaikki kansalaiset tasapuolisesti, ja järjestelmän painopiste on tulonsiirroissa.
• Keskieurooppalainen malli, jossa päävastuu on perheillä:
  • Keskieurooppalainen tai konservatiivinen hyvinvointimalli on esimerkiksi Ranskan, Saksan tai Itävallan kaltainen yhteiskunta, jossa hyvinvointirakenteet on luotu ydinperheen ympärille.
• Anglosaksinen malli, jossa päävastuu on yksilöillä:
  • Anglosaksinen malli tunnetaan myös liberaalina hyvinvointivaltiona. Sellainen on esimerkiksi Britanniassa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Yhteiskunta jakaa vähävaraiset kahtia: avustuksia ansaitseviin ja ansaitsemattomiin. Verokanta ja tulonsiirrot ovat alhaiset ja valtion sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta vähäinen. Työn merkitys ja arvostus on suuri. Järjestöt, vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys on huomattava osa hyvinvointipalvelujen rakennetta. Yksityinen sektori osallistuu hyvinvointipalvelujen kustannuksiin työpaikkaetujen ja yksityisten sosiaalivakuutusten kautta.

 

Sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteiskunnan virallisia versioita aina olemassa olleesta sosiaalisesta tuesta. Historiallisesti työkykyiset aikuiset ovat huolehtineet itsestään sekä nuorista, vanhuksista ja vammaisista perheenjäsenistään ja joskus myös muista tarvitsevista. Muinaisissa yhteiskunnissa haavoittuvat jäsenet eivät yleensä selvinneet pitkään, ja joissakin tapauksissa heidät uhrattiin yhteisen hyvän nimissä. Antiikin Roomasta kehittyi loppuvaiheessaan hyvinvointivaltio tunnuksenaan ”leipää ja sirkushuveja”. Keski-ajalla Euroopassa heikommassa asemassa olevat yksilöt alkoivat elää pidempään, ja yhteiskunnat perustivat muodollisia taloudellisia järjestelyjä auttaakseen avun tarpeessa olevia. Kirkot ja varakkaat henkilöt tukivat sairaaloita, orpokoteja ja köyhienhoitolaitoksia.

1800-luvulle asti monet ihmiset elivät suurissa sukuyhteisöissä, jotka työskentelivät sukupolvelta toiselle maatiloilla. Perheen koko ja vakaus olivat tärkeitä maatalouden kannalta. 1800- ja 1900-luvuilla maat ympäri maailmaa siirtyivät maataloudesta teollisuuteen. Tämän muutoksen myötä suurperheiden perinne alkoi kadota. Monet ihmiset alkoivat elää pienemmissä perheissä, joissa oli vain avioparit ja lapset. Teollisuustyöpaikat vaativat usein joustavia ja liikkuvia työntekijöitä. Koska nämä työpaikat sijaitsivat usein kaukana kotoa, ihmiset joutuivat etsimään työtä sieltä, missä sitä tarjotaan. He saattoivat joutua matkustamaan pitkiä matkoja kotinsa ja työpaikkansa välillä ja muuttamaan tietyistä työpaikoista. Pienet ja joustavat perheet sopivat paremmin tällaisiin työskentelytapoihin. Pienet perheet eivät kuitenkaan tarjonneet samaa sosiaalista tukea kuin sukuyhteisöt.

Preussissa ja Saksissa rakennettiin hyvinvointivaltiota jo 1840-luvulla. Saksassa luotiin 1800-luvun lopulla Otto von Bismarckin johdolla vieläkin yleisesti käytössä olevia hyvinvointivaltion elementtejä, kuten sosiaalivakuutus. Hyvinvointivaltio on paternalistista politiikkaa, jolla oli liike-elämän tuki ja jolla yritettiin voittaa työväenluokan tuki. Britanniassa modernin hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi vuonna 1908 vanhuuseläkkeen perustamisella. 1800-luvun lopulla klassinen liberalismi ja sen suosima vapaa markkinatalous menettivät suosiotaan ja sosiaalireformismi alkoi toteuttaa hyvinvointivaltiota.

1930-luvulla monissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa perustettiin kansaneläkelaitoksia ja lapsilisä. Modernin hyvinvointivaltion taloustieteellinen pohja perustuu keskeisesti William Beveridgen raporttiin, joka ilmestyi vuonna 1942. Siinä hyvinvointivaltion päämäärä tiivistettiin yhdeksään kohtaan. Beveridgen raportilla oli suuri vaikutus sekä Yhdistyneen kuningaskunnan että sen liittolaismaiden sodanjälkeiseen politiikkaan. Beveridgen mallin mukaisesti Britannia oli maailman ensimmäisiä hyvinvointivaltiokokeiluja. Anglikaaninen arkkipiispa William Temple kirjoitti kirjan Christianity and the Social Order vuonna 1942 ja teki suosituksi sanan ”welfare state”, joka esitti sodanaikaisen Britannian hyvinvointivaltion natsi-Saksan sodankäyntivaltion (”warfare state”) vastakohtana. Joidenkin mielestä natsi-Saksakin tosin oli hyvinvointivaltio.

Myöhemmin Saksan, Ranskan, Belgian, Ruotsin ja muiden maiden hallitukset kehittivät sosiaaliturvan muotoja, jotka tarjosivat koko väestölle tai universaalia kattavuutta. Näihin muotoihin kuuluivat lapsilisät, yleinen terveydenhuolto, laajasti saatavilla oleva lastenhoito, anteliaat tuet jatko-opintoja hakeville sekä muut ohjelmat, jotka tarjosivat tuloja ja muita välttämättömiä tukimuotoja kaikille kansalaisille. Euroopassa sosiaaliturvajärjestelmät tulivat usein nähtäviksi toivottavina vaihtoehtoina köyhyyteen liittyvien lainsäädäntöjen muodoille.

Suomessa hyvinvointivaltion laajenemista voidaan kuvata kuntien tehtävien lisääntymisenä. Turvaverkkojen laajentaminen sai vauhtia 1960-luvulla, ja erityisesti 1970-luvulla säädettiin kunnille monia uusia velvoitteita. Vuonna 1930 kunnilla oli 40 lakisääteistä tehtävää, vuonna 1970 niitä oli 114 ja 2010-luvulla yli 500. Näiden kustannukset ovat kohonneet noin 72 miljardiin euroon.

1900-luvun jälkipuoliskolla pääoma, asiantuntemus ja kauppa siirtyivät kansallisten rajojen yli yhä helpommin, luoden sekä mahdollisuuksia että riskejä. Yritykset alkoivat siirtää vähemmän vaativia työpaikkoja maihin, joissa työvoima oli halpaa. Ne myös loivat monia uusia, korkeamman tason työpaikkoja, kuten teknologia- ja tieteelliseen tutkimukseen sekä tietokoneohjelmointiin liittyviä työpaikkoja. Nämä muutokset ovat vaikuttaneet sekä kehittyneisiin että kehittyviin maihin. Ne usein edellyttävät ihmisten muuttamista, uusien taitojen oppimista tai elämäntapojensa radikaalia muuttamista työn vuoksi. Tällaiset muutokset jättävät ihmiset tilanteisiin, joissa he saattavat tarvita turvaverkkoa.

Kylmä sota (1947-1991) vaikutti voimakkaasti kansalaisten näkemyksiin kaikkialla maailmassa, kun molemmat osapuolet tuottivat propagandaa, joka katkoi yhteyksiä poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

Sosialismi ja kommunismi tukevat yleensä hyvinvointivaltiota voimakkaasti. Ideologioita, jotka tukevat hyvinvointivaltiota ja markkinataloutta, ovat sosiaalidemokratia, distributismi, liberalismin muoto, jota kutsutaan hyvinvointi- tai sosiaaliliberalismiksi (jota edustivat esimerkiksi John Maynard Keynes ja John Rawls), sosiaalireformismi ja bismarckilainen konservatismi. Konservatismin ja liberalismin monet muodot (kuten libertarismi) suhtautuvat hyvinvointivaltioon kriittisesti. Sosiaaliliberalismia edustavan John Rawlsin yhteiskuntafilosofinen oikeudenmukaisuusteoria on moraalifilosofinen, usein siteerattu puolustus hyvinvointivaltiolle. Hyvinvointivaltion rakentamisella on ollut vahva periaatteellinen kannatus läpi puoluekentän sotien jälkeen ja etenkin 1960-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltio on edelleen erittäin suosittu kansalaisten keskuudessa. Suomalaiseen järjestelmään on otettu vaikutteita Ruotsista ja tämän vuoksi maiden sosiaalijärjestelmissä on paljon yhdenmukaisuuksia. Usein puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, ja tämä käsite tunnetaan myös pohjoismaiden ulkopuolella, kuten The Economist Newspaper sanoo. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa keskeisenä on pidetty Axel Hägerströmin perustaman Uppsalalaisen koulukunnan arvonihilististä ajattelutapaa ja oikeusfilosofiaa.

Hyvinvointivaltio voi perustua sosiaaliliberalismiin, konservatismiin tai sosiaalidemokratiaan.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Väitteitä puolesta

• humanitäärinen – oikeus elämän perusasioihin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus ja ihmisten ei pitäisi joutua kärsimään tarpeettomasti varojen puutteen takia.
• demokraattinen – yhä useammat kehittyneiden valtioiden asukkaat kannattavat vaiheittaista sosiaaliturvan laajentamista osana poliittisten vaalien lupauksia.
• eettinen – vastavuoroisuus on lähes universaali moraalinen periaate ja useimmat hyvinvointijärjestelmät perustuvat vastavuoroisuuteen.
• altruismi – toisten auttaminen on moraalinen velvollisuus useimmissa kulttuureissa; hyväntekeväisyys ja tuki ihmisille, jotka eivät voi auttaa itseään, nähdään laajalti moraalisina valintoina.
• utilitäärinen – sama määrä rahaa tuottaa enemmän iloa köyhälle annettuna kuin rikkaalle annettuna; tällöin varallisuuden jako rikkaalta köyhälle lisää yleistä onnellisuutta yhteisössä.
• uskonnollinen – useimmat maailman valtauskonnot tähdentävät yhteisöjen merkitystä enemmän kuin pelkästään henkilökohtaista menestystä. Uskonnollisiin velvollisuuksiin kuuluu hyväntekeväisyys ja solidaarisuus.
• keskinäinen oma etu – monet valtiolliset järjestelmät on kehitetty vapaaehtoisvoimin keskinäisten vakuutusten pohjalta.
• taloudellinen – sosiaaliset ohjelmat palvelevat monia taloudellisia toimintoja, kuten kysynnän säätely ja työmarkkinoiden rakentaminen.
• yhteisöllinen – sosiaaliset ohjelmat edistävät päämääriä, jotka liittyvät koulutukseen, perheeseen ja työhön.
• yhteiskuntarauha – järjestelmä pitää yllä yhteiskuntarauhaa ja voi alentaa rikollisuutta, koska ihmisten ei tarvitse ajautua rikollisuuteen pysyäkseen hengissä.
• markkinahäiriö – tietyissä tapauksissa yksityissektori ei saavuta sosiaalisia päämääriä tai hoida tuotantoa tehokkaasti, syinä ovat esimerkiksi monopolit, oligopolit, ulkoisvaikutukset tai epäsymmetrinen informaatio.
• suuruuden ekonomia – jotkut palvelut saadaan edullisemmin kun hallitus ostaa ne ”bulkkina” yleisölle, kuin jos jokainen kuluttaja ostaisi ne erikseen. Tieverkko, julkinen liikenne, vedenjakelu, palokunta, yleinen terveydenhoito ja maanpuolustus joinakin esimerkkeinä.
• tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä tuo nopean luokkakierron.
• luokkakierto takaa mahdollisimman suuren hyödyn saamisen väestöresursseista.
• humanitaariselta kannalta kehittyneimmissä hyvinvointivaltioissa syrjäytymisen äärimmäinen muoto eli asunnottomuus harvinaista.
• onnellisuuden kokeminen hyvinvointivaltioissa korkealla tasolla.
  • Tanskalaiset ovat useassa tutkimuksessa olleet maailman onnellisin kansa – maailman korkeimmasta verotuksesta huolimatta.

Väitteitä vastaan

• moraalittomuus – sosiaalivaltio puuttuu yksilönvapauteen, joka pakottaa yksilön subventoimaan (tukemaan) toisten kulutusta. Rahan käyttö sosiaalipalveluihin vähentää yksilöiden oikeutta antaa osan rahoistaan toisille ja on vertailukelpoinen yksityisomaisuuden takavarikoinnin kanssa (libertaarien näkemys)
• perustuslaillinen omaisuudensuoja – jokaisen yksilön omaisuus on suojattu perustuslailla, ja korkean verotuksen hyvinvointivaltio loukkaa yksilön oikeutta.
• ylisääntely – hyvinvointivaltio ylikuormittaa yksityisyrityksiä, mikä hidastaa talouskasvua ja luo työttömyyttä.
• tehottomuus – vapaat markkinat tuottavat ja kohdentavat palvelut tehokkaammin ja vaikuttavammin kuin valtion hyvinvointiohjelmat, ja voidaan rahoittaa vähemmillä veroilla. (Friedrich Hayekin mukaan markkinamekanismi on paljon tehokkaampi ja pystyy vastaamaan suuren ihmisjoukon nimenomaisiin tarpeisiin valtiota paremmin.)
• hitaus – hyvinvointivaltio ei pysty vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin nopeasti kuin toimijat vapailla markkinoilla, minkä vuoksi palvelun laatu laahaa jäljessä.
• väärä motivointi – hyvinvointivaltiolla on epätoivottuja vaikutuksia käyttäytymiseen, kuten vähentämällä motivaatiota itsestä ja muista huolehtimiseen tai työntekoon.
• yhteisöllisyyden väheneminen – valtion ottaessa vastuun ihmisten taloudellisesta huolenpidosta, yksityisten ei tarvitse enää huolehtia heikommissa asemassa olevista pitämällä huolta perheestä, suvusta tai lahjoittamalla rahaa hyväntekeväisyyteen tai vaikeuksissa olevien auttamiseen.
• monimutkaisuus – lainsäädäntöön ja julkiseen hallintoon perustuva sosiaalijärjestelmä johtaa päällekkäiseen ja monimutkaiseen sääntelyyn, jonka hallinnointi on kallista ja jonka seurauksena voi olla kannustinloukkuja.
• altruismi – koska toisten auttaminen on moraalinen velvollisuus useimmissa kulttuureissa ja maissa, voidaan sanoa, ettei sosiaalivaltiota tarvita koska moraalinen paine ajaisi yksilöt joka tapauksessa huolehtimaan vähäosaisista.
• ei ratkaise köyhyysongelmaa – vastikkeettoman rahan antaminen ei ratkaise alkusyitä, jotka ajavat ihmiset köyhyyteen.
• veronmaksuhalukkuuden lasku – korkealla veroasteella ylläpidetty hyvinvointivaltio ajaa yhteiskunnan nettomaksajat välttelemään veroja tai muuttamaan alemman verotuksen maihin.
• korruptio – mitä enemmän rahaa käytetään julkiseen sektoriin, sitä suurempi riski on verorahojen väärinkäytöksiin.
• markkinahäiriö – verorahoin tuetulla alihinnoittelulla julkinen sektori ajaa yksityiset pois markkinoilta, mikä heikentää palvelutasoa ja palvelun saatavuutta.

Hyvinvointi professori Erik Allardtin mukaan:

1) elintaso

• tulot
• asumistaso
• työllisyys
• koulutus
• terveys

2) yhteisyyssuhteet

• paikallisyhteys
• perheyhteys
• ystävyyssuhteet

3) itsensä toteuttamisen muodot

• arvonanto
• korvaamattomuus
• poliittiset voimavarat
• mielenkiintoinen vapaa-ajan toiminta (”tekeminen”)

Suomalaisessa hyvinvointivaltiojärjestelmässä on muun muassa seuraavia tulonsiirron muotoja:

• KELA: muun muassa opintotuki, työttömyysturva, sotilasavustus
• sairausvakuutus
• kuntoutus
• perhe-etuudet: muun muassa lapsilisä, lapsen kotihoidon tuki
• perheiden yhdistäminen on myös tulonsiirto, sillä valtio kustantaa yhdistettävien lentoliput
• asumistuki
• toimeentulotuki
• myös eläkkeet voidaan katsoa tulonsiirroiksi, vaikka ne ovatkin vain ajassa tapahtuvia siirtoja
• Euroopan unionin ja kansalliset maataloustuet

• Hyvinvointitaloustiede
• Kansankoti
• Solidaarisuus hyvinvointivaltion perustana
• Sosiaalipolitiikka
• Taloudellinen epätasa-arvo
• Ekohyvinvointivaltio
• Hyvinvointisovinismi

• Esping-Andersen, Gøsta: The Social Foundations of Postindustrial Economies (Oxford 1999)

Viitteet

• Kujala, Antti; Danielsbacka, Mirkka: Hyvinvointivaltion loppu? Vallanpitäjät, kansa ja vastavuoroisuus. Helsinki: Tammi, 2015. ISBN 978-951-31-8101-7.
• Saari, Juho (toim.): Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-604-1.

 

Wiki Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hyvinvointivaltio.

• Tamminen, Tapio: Hyvinvointiyhteiskunta (Arkistolinkki) Internetix. 1999. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 29.4.2016.
• Martta Viitaniemi: Vapaus valita – uusliberaali markkinaideologia hyvinvointivaltion haastajana (pro gradu) helmikuu 2008. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos. Arkistoitu 31.5.2016. Viitattu 29.4.2016.
• Yle Elävä arkisto: Hyvinvointivaltion loppu (Ykkösdokumentti)
• Korkman, Sixten: Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta. EVA, 2011. ISBN 978-951-628-514-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.4.2016).
• Hyvinvointivaltion kehitys ja eri mallit (lähteenä Sitran Hyvinvoinnin valinnat, Suomen malli 2000-luvulla –hanke) Sosiaaliturvan historiaa. Oulun ammattikorkeakoulu. Viitattu 29.4.2016.
• Andersen, Torben M.; Holmström, Bengt; Honkapohja, Seppo; Korkman, Sixte; Söderström, Hans Tson; Vartiainen, Juhana: The Nordic Model – Embracing globalization and sharing risks. ETLA, 2007. ISBN 978-951-628-468-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 29.4.2016). (englanniksi)
• ”Perusteltua olla huolissaan” – Näin tutkijat kommentoivat HS:n gallupia hyvinvointi­valtion tulevaisuudesta Helsingin Sanomat. 29.12.2022.