Norma Talmadge: Yhdysvaltalainen näyttelijä (1894–1957)

toukokuuta">2. toukokuuta 1894 Jersey City, New Jersey – 24. joulukuuta 1957 Las Vegas, Nevada) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, tuottaja ja aikansa seksisymboli. Hän on yksi historian kuuluisimmista ja valovoimaisimmista yhdysvaltalaisen mykkäelokuvan tähdistä. Erityisesti melodraamaelokuvissa näytellyt Talmadge sai lempinimet ”The Lady of the Great Indoors” ja ”The Queen of Versatility”.

Norma Talmadge
Norma Talmadge vuonna 1919
Henkilötiedot
Koko nimi	Norma Marie Talmadge
Syntynyt	2. toukokuuta 1894 Jersey City, New Jersey
Kuollut	24. joulukuuta 1957 (63 vuotta) Las Vegas, Nevada
Ammatti	näyttelijä ja tuottaja
Puoliso	Joseph Schenck (1916–1934) George Jessel (1934–1939) Carvel James (1946–1957)
Näyttelijä
Aktiivisena	1910–1930 (elokuvaura)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Norma Talmadge oli suuri vetonaula yli vuosikymmenen ajan, ja hän saavutti uransa huipun 1920-luvun alussa, jolloin hän oli yhdysvaltalaisen elokuvan suosituimpia tähtiä. Hän oli melodraaman spesialisti, ja hänen tunnetuimpiin elokuviinsa lukeutuvat Hymyillen läpi elämän (1922), Salaisuuksia (1924) ja Lady (1925). Hän oli aviossa miljonääri ja menestyneen elokuvatuottaja Joseph Schenckin kanssa, ja heillä oli yhteinen menestynyt elokuvayhtiö Norma Talmadge Film Corporation. Hän teki uransa aikana elokuvia niin New Yorkissa kuin Hollywoodissakin. Hänen molemmat sisarensa, Natalie ja Constance, olivat myös näyttelijöitä. Talmadgea luonnehditaan yhtenä jazz-ajan eleganteimmista ja hohdokkaimmista elokuvatähdistä. Hänen suosionsa alkoi hiipua mykkäelokuvakauden lopulla, ja hän vetäytyi elokuvista kahden äänielokuvan jälkeen vuonna 1932. Pitkään sairastanut Talmadge kuoli jouluaattona vuonna 1957.

 

Norma Marie Talmadge syntyi New Jerseyn Jersey Cityssä 2. toukokuuta vuonna 1894. Hän oli vanhempiensa Frederick “Fred” (1868–1925) ja Margaret “Peg” Talmadgen (omaa sukua Jose, 1864–1933) esikoistytär. Hänen isänsä oli työtön alkoholisti, joka oli syntynyt Connecticutin Plainvillessa. Hänen äitinsä oli nokkela ja peräänantamaton New Yorkista kotoisin ollut nainen, joka työskenteli erilaisissa ammateissa. Hänen vanhempansa olivat avioituneet 15. tammikuuta vuonna 1893. Hänellä oli kaksi häntä nuorempaa sisarusta, Natalie (1896–1969) ja Constance (1898–1973), joista molemmista tuli myöhemmin hänen tapaansa näyttelijöitä. Talmadgen perhe oli muuttanut Norman syntymän jälkeen Jersey Citystä New Yorkin Brooklyniin, missä Natalie ja Constance syntyivät.

Talmadgen lapsuutta varjosti köyhyys. Hänen ollessaan 6-vuotias, hänen isänsä oli vuoden 1900 joulupäivän aamuna lähtenyt ostamaan ruokaa, mutta hän ei palannut koskaan takaisin. Peg-äiti jäi yksin kolmen tyttärensä kanssa. Fred oli ennen lopullista katoamistaan aiemminkin jättänyt perheensä oman onnensa nojaan, mutta hän oli edellisillä kerroilla tullut takaisin. Hänen vanhempiensa avioeroa ei koskaan vahvistettu, joten Fred ja Peg olivat aviossa aina Fredin kuolemaan asti. Fredin lähdettyä Peg työskenteli pesulassa, myi kosmetiikkaa, piti maalauskursseja ja vuokrasi asuntoja muille asukkaille. Innokkaana maalarina Peg maalasi kuvia posliinitavaroihin ja lampunvarjostimiin, joita hän myi. Norma kävi Brooklynin Flatbushissa Erasmus Hall High Schoolia.

Uran alku ja nousu Vitagraphilla

Pegin avustuksella Norma alkoi työskennellä mallina ollessaan vielä koulussa. Kun hän pääsi mallinuran alkuun, hänen äitinsä päätti saada tyttärensä elokuviin. He menivät Flatbushissa Vitagraphin studioille, jotka sijaitsivat heidän kotinsa lähellä. He onnistuivat pääsemään studion porttien läpi tapaamaan roolittajaa, joka kuitenkin heitti heidät heti ulos. Studiolla työskennellyt käsikirjoittaja Beta Breuil kiinnitti huomiota Norman kauneuteen ja hankki hänelle pienen roolin lyhyessä mykkäelokuvassa The Household Pest (1910).

Beta Breuil tuki jatkossakin Talmadgea studiolla, ja vuosien 1911–1912 aikana Talmadge esiintyi avustajana yli sadassa lyhytelokuvassa. Lopulta hän solmi studion kanssa sopimuksen, johon sisältyi 25:n dollarin viikkopalkka. Hänen ensimmäinen roolityönsä sopimusnäyttelijänä oli vuoden 1910 elokuvassa In Neighboring Kingdoms, mutta elokuva Kaksi kaupunkia (1911) oli hänen ensimmäinen menestyselokuvansa. Hän sai uransa alkuvaiheessa apua näyttelijänkykyjensä kehittämisessä studion suurelta tähdeltä Maurice Costellolta, joka oli myös näytellyt Kahdessa kaupungissa. Hänen näyttelijäntaitonsa paranivat ja kehittyivät, kun hän näytteli erilaisia pää- ja sivuosia niin komedia- kuin draamaelokuvissakin. Hän alkoi vetää niin yleisön kuin elokuvakriitikoidenkin huomiota, ja vuoteen 1913 mennessä hän oli Vitagraphin lupaavin näyttelijänalku. Samana vuonna hänet kiinnitettiin ohjaaja Van Dyke Brooken näyttelijöihin, ja hänen vakiovastanäyttelijänään oli Antonio Moreno etenkin vuosina 1913–1914.

Vuonna 1915 Talmadge teki läpimurtonsa Vitagraphin maineikkaassa sotaelokuvassa The Battle Cry of Peace. Kunnianhimoinen Peg arveli tyttärensä olevan paljon arvokkaampi Vitagraphin maksamaan palkkaan verrattuna, joten Talmadge solmi kaksivuotisen sopimuksen National Film Corporationin kanssa. Sopimukseen sisältyi kahdeksan elokuvan tekeminen ja 400:n dollarin viikkopalkka. Hänen viimeiseksi Vitagraph-elokuvakseen jäi The Crown Prince’s Double (1915). Kesällä 1915 hän jätti Vitagraphin, jolle hän oli tehnyt viiden vuoden aikana yli 250 elokuvaa.

 

Elokuussa 1915 Talmadget muuttivat Kalifornian Los Angelesiin, missä Norman ensimmäinen rooli oli elokuvassa Captivating Mary Carstairs, jonka fiaskoksi muodostunut tuotanto johti huonoon menestykseen. Elokuvan ensi-illan jälkeen Captivating Mary Carstairsin nuori ja pieni tuotantoyhtiö ajautui konkurssiin. National Film Corporationin konkurssin myötä Talmadge päätti nostaa tavoitteitaan korkeammalle ja meni Triangle Film Corporationin studioille, missä elokuvaohjaaja D. W. Griffith valvoi elokuvatuotantoja. The Battle Cry of Peacen ansiosta hän sai sopimuksen Griffithin kanssa. Kahdeksan kuukauden aikana hän teki Trianglelle seitsemän elokuvaa, joita olivat muun muassa The Social Secretary (1916), The Children in the House (1916), Uskollinen nainen (1916) ja Nainen joka voitti kaikki (1916). Vuonna 1915 hän oli voittanut parhaan naisnäyttelijän Motion Picture Magazine -palkinnon.

Norma Talmadge Film Corporation

Talmadge teki viimeiset Triangle-elokuvansa New Yorkissa, jonne hän jäi sopimuksensa päätyttyä vuoden 1916 aikana. Hän tapasi varakkaan teatterituottaja Joseph Schenckin (1878–1961) eräissä juhlissa. He alkoivat tapailla, ja kahden kuukauden tapailun jälkeen he avioituivat salaa Connecticutin Stamfordissa 20. lokakuuta 1916. Peg-äiti ei aluksi pitänyt Schenckistä, joka kertoi Pegille avioituneensa tämän tyttären kanssa vasta yli kaksi kuukautta häiden jälkeen. Talmadge kutsui häntä kuusitoista vuotta vanhempaa aviomiestään “daddyksi”. Schenck valvoi, ohjasi ja tuki vaimonsa uraa Pegin kanssa. Hän tuki ja ohjasi myös vaimonsa Constance-sisaren uraa.

Vuonna 1916 Talmadge ja Schenck alkoivat kehitellä yhteistä elokuvayhtiötä, jonka he perustivat 4. lokakuuta 1916. Elokuvayhtiö sai nimekseen Norma Talmadge Film Corporation, josta tuli tuottoisa yhtiö. Talmadgen ensimmäinen elokuva omalle yhtiölleen oli draamaelokuva Panthea (1917), joka oli valtava yleisö- ja arvostelumenestys. Panthean oletetaan olevan nykyisin kadonnut. New Yorkissa sijainneilla Schenckin studioilla Norma Talmadge Film Corporation teki draamoja ja Constance Talmadge Film Company komedioita. Lisäksi studioilla toimi Roscoe “Fatty” Arbucklen johdossa ollut Comique Film Corporation. Studiolla Natalie-sisar, joka ei koskaan kiinnostunut näyttelemisestä, työskenteli sihteerinä ja otti satunnaisesti pieniä rooleja sisariensa elokuvista. Arbucklella työskentelivät muun muassa vaudeville-tähti Buster Keaton, joka avioitui Natalien kanssa vuonna 1921. Keaton otti Comique Film Corporationin johtoonsa, kun Arbuckle siirtyi Paramount Picturesille vuonna 1919.

 

Talmadge teki New Yorkissa vuosina 1917–1921 neljästä kuuteen elokuvaa vuodessa. Panthean jälkeen hän näytteli Eugene O’Brienin kanssa Poppy-elokuvassa (1917). Heidän yhteistyöstään tuli yleisön keskuudessa suosittua, ja he esiintyivät Poppyn jälkeen vielä kymmenessä yhteisessä elokuvassa. Heidän yhdestoista ja viimeinen yhteinen elokuvansa ilmestyi vuonna 1925. Vuosina 1918–1919 Talmadge teki yhteistyötä erityisesti ohjaaja Sidney Franklinin kanssa elokuvissa The Safety Curtain (1918), Her Only Way (1918), The Forbidden City (1918), The Heart of Wetona (1918) ja The Probation Wife (1919). Franklin oli ohjannut häntä viimeksi vuonna 1916 kolmessa elokuvassa.

1910-luvun lopulla Talmadge näytteli paljon erilaisia rooleja erilaisissa elokuvissa. The Secret of the Storm Country -elokuvassa (1917) hän näyttelee varattoman talonvaltaajan tytärtä, joka jää yksin lapsensa kanssa varakkaan aviomiehen hylättyä hänet. The Heart of Wetona -elokuvassa hän näyttelee intiaanipäällikön tytärtä, kun taas The Forbidden Cityssä hänellä on kaksoisrooli kiinalaisena äitinä ja tämän tyttärenä. Näihin aikoihin hän näytteli paljon myös yläluokan seurapiirityttöjä elokuvissa, jotka käsittelevät uskottomuutta, avioeroa ja luokkaeroja. Näitä elokuvia ovat The Moth (1917), Ostajan oikeudella (1918) ja The Way of a Woman (1919). 1910-luvun lopulla Talmadge tutustui Yhdysvaltain parhaisiin muotisuunnittelijoihin, kuten Lucile Duff-Gordoniin, ja kirjoitti Photoplay-aikakauslehdelle kuukausittaisia muotineuvoja vuosina 1919–1920. Hän myös esiintyi useasti Photoplayn kannessa. Vuoteen 1920 mennessä häntä pidettiin elokuvan parhaiten pukeutuneena naisena.

Supertähteys Hollywoodissa

1920-luvun alussa Talmadge sai menestystä muun muassa elokuvista Yes or No (1920), Suljettujen ovien takana (1921) ja Mies, jota hän rakasti (1921). The Moving Picture World -aikakauslehden mielipidekyselyssä hänet äänestettiin Yhdysvaltain suosituimmaksi elokuvanäyttelijäksi vuonna 1921. Talmadgen Constance-sisar oli toisella sijalla. Vuonna 1922 Talmadge ja Schenck muuttivat ja siirsivät heidän yhtiönsä toiminnan Los Angelesin Hollywoodiin. Samana vuonna Talmadgelta ilmestyi hänen uransa suurin arvostelu- ja yleisömenestyselokuvansa Hymyillen läpi elämän, jonka ohjasi Sidney Franklin. Hymyillen läpi elämän oli myös hänen viimeinen New York -elokuvansa ennen muuttoaan Los Angelesiin.

Hollywoodissa Talmadge teki yhteistyötä etenkin elokuvaaja Tony Gaudion ja Hollywoodin arvostetuimpien pukusuunnittelijoiden kanssa kehittääkseen tyylikästä imagoaan. Tämä näkyy historiallisissa pukudraamaelokuvissa Ikuinen liekki (1922) ja Herttuattaren henkivartija (1923), joiden lavastuksia ja pukuja elokuvakriitikot erityisesti kehuivat. Elokuvanteossa Talmadge työskenteli eturivin ohjaajien, Frank Lloydin, Clarence Brown ja Frank Borzagen, kanssa. Hänestä tuli yksi 1920-luvun parhaiten palkatuista näyttelijöistä – The New York Times listasi hänet vuoden 1924 parhaiten palkatuksi näyttelijäksi. Hän tienasi jopa 10 000 dollaria viikossa ja sai yli 3 000 ihailijakirjettä viikoittain. Exhibitor’s Herald -lehden vuosittaisissa äänestyksissä Talmadge äänestettiin vuosien 1923, 1924 ja 1925 suurimmaksi elokuvateattereiden vetonaulaksi. Vuonna 1924 Peg-äiti julkaisi tyttäristään The Talmadge Sisters -kirjan.

Elokuvan Salaisuuksia (1924) ilmestymisen aikaan Talmadge oli uransa huipulla. Hänen roolisuorituksensa elokuvassa Salaisuuksia sai elokuvakriitikoilta ylistävät arvostelut. Vaikka Schenck siirtyi United Artistsin johtokuntaan vuonna 1924, hän jatkoi Norma Talmadge Film Corporationin sopimusta First Nationalin kanssa. First National vastasi Norma Talmadge Film Corporationin tuottamien elokuvien levityksestä. Schenckin lähdettyä Talmadge jatkoi yksin menestyksellistä elokuvantekoaan, jolloin häneltä ilmestyivät Frank Borzagen ohjaama Lady (1925) ja Clarence Brownin ohjaama Kiki (1926). Vaikka Kiki oli arvostelumenestys, se ei ollut Ladyn tapaan yleisömenestys. Kiki on harvoja Talmadgen tekemiä komediaelokuvia, ja yleisön hämmentyminen komedienne-Talmadgesta johti elokuvan heikohkoon kaupalliseen menestykseen. Talmadgen roolisuoritus Kikissä sai kuitenkin elokuvakriitikoilta laajalti kehuja.

 

Talmadge aloitti kuuluisan Hollywood-perinteen vuoden 1927 huhtikuussa, kun hän astui vahingossa märkään betoniin vastavaletulla jalkakäytävällä vastavalmistuneen kiinalaiselokuvateatteri Grauman’s Chinese Theatren edessä. Kiinalaisteatterin silloinen johtaja Sid Grauman halusi säilyttää jalanjäljet todisteena elokuvatähden vierailusta. Talmadge lisäsi betonilaattaan kädenjälkensä, nimikirjoituksensa ja terveisensä Graumanille. Hän laittoi päiväykseksi elokuvateatterin tulevan avajaispäivän, 18. toukokuuta 1927. Vuonna 1927 Talmadgen sisarukset avasivat Kalifornian San Diegoon Talmadge Parkin, joka tunnetaan nykyisin nimellä Talmadge District.

Myöhempi ura

 

Ennen sopimustaan United Artistsin kanssa Talmadgelta ilmestyi hänen viimeinen First National -elokuvansa Camille (1926), joka perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin. Camille jäi myös hänen viimeiseksi menestyselokuvakseen. Elokuvan kuvauksien aikana hänelle ja hänen vastanäyttelijälleen Gilbert Rolandille (1905–1994) kehittyi rakkaussuhde. Hän olisi halunnut avioeron Schenckistä, joka ei kuitenkaan ollut halukas myöntämään sitä. Schenck ei halunnut avioeroa, jotta hän ei hajottaisi menestyksellistä yhteistyökumppanuutta Talmadgen kanssa. Schenck antoi Rolandille miespääosat myös kolmesta seuraavasta Talmadgen elokuvasta. Vuonna 1927 Talmadge ja Schenck päätyivät asumuseroon, mutta Schenck jatkoi vielä Talmadgen elokuvien tuottajana. United Artistsin levitysongelmat alkoivat heikentää Talmadgen suosiota. Hänen ensimmäiset United Artists -elokuvansa Kyyhkynen (1927) ja Nainen kadulta (1928) eivät saavuttaneet menestystä. Kyyhkynen ja Nainen kadulta jäivät myös hänen viimeisiksi mykkäelokuvikseen. Hän teki myöhemmin vuonna 1928 cameoroolin ystävänsä Marion Daviesin tähdittämään Ilveilijät-elokuvaan. 29. maaliskuuta vuonna 1929 Talmadge, Mary Pickford, Douglas Fairbanks, Charles Chaplin, Gloria Swanson, John Barrymore, Dolores del Río ja D. W. Griffith esiintyivät Pickfordin bungalow’sta lähetetyssä radiokuunnelmassa The Dodge Brothers Hour, jossa he keskustelivat äänielokuvan haasteista.

Elokuvan Nainen kadulta ensi-illan aikaan äänielokuvan vallankumous oli alkanut Hollywoodissa, joten Talmadge alkoi ottaa äänitunteja valmistautuakseen ensimmäiseen äänielokuvaansa. Hän kävi äänielokuvaharjoituksissa yli vuoden ajan, ja lopulta hän pääsi eroon paksusta brooklyniläisaksentistaan. Hänen ensimmäinen äänielokuvansa, New Yorkin öitä, sai ensi-iltansa vuonna 1929. New Yorkin öitä osoitti, että hän pystyi puhua ja näytellä hyväksyttävästi äänielokuvissa. Vaikka hänen roolisuorituksensa sai kehuja, itse elokuva sai lähinnä kielteisiä arvosteluja juonensa takia. Elokuva oli kuitenkin kohtuullinen menestys lippuluukuilla. Hänen toinen äänielokuvansa oli Du Barry (1930), jossa hän tulkitsee historialliseen henkilöön perustuvaa madame du Barrya (1743–1793), joka oli Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n viimeinen rakastajatar. Du Barry sai heikon vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin ja jäi lopulta Talmadgen viimeiseksi elokuvaksi.

Du Barryn jälkeen Talmadgella olisi ollut United Artists -sopimuksessaan vielä kaksi elokuvaa tehtävänä, mutta hän halusi purkaa sopimuksensa. Tuottaja Samuel Goldwyn oli ostanut hänelle Zoë Akinsin komedianäytelmän The Greeks Had a Word for It elokuvaoikeudet vuoden 1930 lopulla, ja vaikka Talmadge kävikin muutaman kerran elokuvan harjoituksissa New Yorkissa, hän sai purkaa kahden elokuvan sopimuksensa toukokuussa 1931. Hän halusi purkaa kahden elokuvan sopimuksensa, jotta hän saisi haluamansa etuoikeuden valita itse elokuviensa tarinat. Vaikka Goldwyn vapauttikin Talmadgen kahden elokuvan sopimuksesta, hän ei suostunut antamaan hänelle käytäntöjen takia täyttä oikeutta valita elokuviensa tarinoita. Sopimuksen rauettua Talmadgella ei ollut tiedossa varmoja elokuvahankkeita, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä eläkkeelle. Hän ei aikonut tehdä uutta elokuvaa, ennen kuin hän löytäisi oikean, haluamansa tarinan. Kertomansa mukaan hän oli saanut useita tarjouksia eri tuottajilta jopa Euroopasta asti. Talmadge ei kuitenkaan tehnyt enää yhtäkään elokuvaa vuoden 1930 jälkeen, ja vuonna 1932 hän vetäytyi eläkkeelle.

 

Kun Talmadge jätti elokuvat, hän irrottautui kaikista elokuvatähden velvollisuuksista. Vuonna 1932 hän erosi Gilbert Rolandista, koska hän ”tiesi” nuoren Rolandin jättävän hänet ennemmin tai myöhemmin yhdentoista vuoden ikäeron takia. Helmikuussa 1932 Talmadgen uutisoitiin hakevan Pariisista avioeroa Schenckistä, mutta Talmadge kiisti huhut avioeroaikeista. Talmadge alkoi tapailla Schenckin pokerituttavaa, koomikko George Jesseliä (1898–1981), vuoden 1932 loppupuolella. Jesselin entinen vaimo Florence Courtney syytti Talmadgea hänen ja Jesselin avioliiton kariutumisesta.

Schenck myöntyi avioeroon seitsemän vuoden asumuseron jälkeen vuoden 1934 alussa. Heidän sopuisa avioeronsa myönnettiin Meksikon Ciudad Juárezissa 14. huhtikuuta 1934. Avioerosta huolimatta Schenck jatkoi Talmadgen talousneuvonantajana ja ohjasi häntä liikeasioissa. Jessel ja Talmadge avioituivat Jesselin hotellisviitissä New Jerseyn Atlantic Cityssä 23. huhtikuuta 1934. He onnistuivat pitämään naimisiinmenonsa salassa. Talmadge esiintyi Jesselin kanssa vaudeville-teatterin parissa ja säännöllisesti Jesselin omassa radiokuunnelmassa The George Jessel Show vuosina 1937–1938. Hän toivoi radiokuunnelman herättävän uudestaan elokuvastudioiden kiinnostuksen häneen ja elvyttävän hänen uransa. Heidän avioliittonsa alkoi rakoilla pitkän välimatkan takia, sillä Talmadge oli Los Angelesissa ja Jessel New Yorkissa. Kesäkuussa 1939 Talmadge kertoi avioeron olleen väistämätön ja haki avioeroa ”yhteensopimattomuuden” takia. Hänen ja Jesselin avioero myönnettiin Meksikon Ciudad Juárezissa 11. elokuuta vuonna 1939.

Talmadge tienasi valtavan omaisuuden elokuvauransa aikana, joten hänen ei tarvinnut työskennellä enää. Hän oli kuitenkin levoton elokuvantekopäiviensä jälkeen, joten hän kulutti aikaansa huvitellen, vieraillen sisariensa luona ja matkustellen. Hän asui vakituisesti Beverly Hillsissä, mutta omisti myös muita taloja ja kiinteistöjä ympäri Yhdysvaltoja. Älykkäänä liikenaisena hän investoi kiinteistöjen ohella myös useisiin yrityksiin. Vuoden 1939 avioeronsa jälkeen häntä alkoi hoitaa beverlyhillsiläinen tohtori Carvel James (1902–1980). He alkoivat tapailla, ja Jamesin avioeron jälkeen he avioituivat 4. joulukuuta vuonna 1946. Avioliitto oli Talmadgen kolmas ja viimeinen. Pian häiden jälkeen Talmadge ja James muuttivat Beverly Hillsistä Nevadan Las Vegasiin vuonna 1947.

Viimeisinä vuosinaan Talmadge eristäytyi ja kärsi terveysongelmista. Hän kärsi kivuliaasta niveltulehduksesta, joka aiheutti hänelle toimintakyvyttömyyttä. Hän joutui 1950-luvun alussa pyörätuoliin ja oli riippuvainen kipulääkkeisiin. Vuonna 1955 hänet palkittiin elämäntyöstään George Eastman Housen myöntämällä George Eastman -palkinnolla, mutta hän oli liian sairas matkustaakseen New Yorkin Rochesteriin vastaanottamaan palkintoaan.

Vähän ennen kuolemaansa Talmadge sai useita aivohalvauksia. Hän kuoli keuhkokuumeeseen 63-vuotiaana kotonaan Nevadan Las Vegasissa varhain tiistaiaamuna 24. joulukuuta vuonna 1957. Hänen kuolinhetkellään Carvel-puoliso oli hänen vierellään. Hänen kuolinsyikseen on ilmoitettu eri lähteissä myös aivohalvaus ja sydänkohtaus, mutta tohtori James vahvisti kuolinsyyksi keuhkokuumeen.

Talmadgen hautajaiset pidettiin Beverly Hillsissä lauantaina 28. joulukuuta 1957. Hänelle pidettiin vaatimattomat ja yksityiset hautajaiset, joihin osallistui vähän yli 30 läheistä sukulaista ja ystävää. Hänet haudattiin Kalifornian Los Angelesissa sijaitsevalle Hollywood Forever -hautausmaalle Abbey of the Psalms -nimisen mausoleumin Shrine of Eternal Love -pyhäkköön. Pyhäkössä sijaitsee Talmadgen perheen oma yksityishuone Talmadge Family Room, jonne on haudattu myös aviopuoliso Carvel James, sisaret Natalie ja Constance, vanhemmat Fred ja Peg sekä Constancen aviopuoliso Walter Giblin. Talmadgen kuoleman jälkeen hänen koko omaisuutensa arvioitiin olevan yli 3,6 miljoonaa dollaria, joka on vuoden 2015 dollareissa lähes 30 miljoonaa dollaria. Testamentissaan Talmadge jätti koko omaisuutensa sisarilleen ja aviopuolisolleen.

 

Talmadge sai elokuvaurastaan ja työstään viihdeteollisuuden hyväksi tähden Hollywoodin Walk of Famelle osoitteeseen 1500 Vine Street 8. helmikuuta vuonna 1960.

Vuonna 1999 Talmadge oli ehdokkaana Yhdysvaltain elokuvainstituutin 100-vuotissarjan 25 suurinta mies- ja naiselokuvatähteä -listaukseen, mutta hän ei päässyt lopulliseen versioon.

Talmadge oli esikuvana Billy Wilderin luomalle Norma Desmondille, jota näyttelee Gloria Swanson draamaelokuvassa Auringonlaskun katu (1950). Vuonna 1952 ilmestyneessä Laulavat sadepisarat -elokuvassa Lina Lamontin rooli on parodia Talmadgesta. Jean Hagenin näyttelemän mykkäelokuvadiivan brooklyniläisaksentti sabotoi hänen ensimmäistä äänielokuvaansa.

Talmadgen ja hänen sisarensa Constancen mukaan on nimetty katu Talmadge Street, myös Talmadge Avenue, joka sijaitsee Hollywoodissa. Länsi-Hollywoodissa sijaitseva Norma Place on nimetty yksin Norman mukaan.

 

Pääartikkeli: Norma Talmadgen filmografia
Pääartikkeli: Norma Talmadgen tuottajan työt

• Lähde 1. huomautukselle:
• Lähde 2. huomautukselle:

• Meade, Marion: Buster Keaton: Cut to the Chase. Da Capo Press, 1997. ISBN 030-6808-02-1. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 4.7.2015). (englanniksi)
• Flom, Eric L.: Silent Film Stars on the Stages of Seattle: A History of Performances by Hollywood Notables. McFarland, 2009. ISBN 078-6439-08-4. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 4.7.2015). (englanniksi)
• Bowser, Eileen: The Transformation of Cinema, 1907-1915 (History of the American Cinema). University of California Press, 1994. ISBN 052-0085-34-5. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 4.7.2015). (englanniksi)
• Petro, Patrice: Idols of Modernity: Movie Stars of the 1920s. Rutgers University Press, 2010. ISBN 081-3547-32-6. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 5.7.2015). (englanniksi)
• Swender, Rebecca Ann: Sound Stages: Acting, Technology and the Transition to Sound in America, 1928-1931. University of Wisconsin Press, Madison, 2008. ISBN 0-549-78006-8. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 9.7.2015). (englanniksi)
• Crafton, Donald: The Talkies: American Cinema's Transition to Sound, 1926-1931. University of California Press, Berkeley, 1997. ISBN 052-0221-28-1. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 18.1.2015). (englanniksi)
• Scott, Tony Luke: The Stars of Hollywood Forever. Tony Scott Publishing, 2001. ISBN 097-1083-60-6. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 25.7.2015). (englanniksi)
• Lowe, Denise: An Encyclopedic Dictionary of Women in Early American Films, 1895-1930. Haworth Press, 2004. ISBN 0-7890-1843-8. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 15.6.2014). (englanniksi)
• Sonneborn, Liz: A to Z of American Women in the Performing Arts. Facts On File, 2001. ISBN 081-6043-98-1. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 3.7.2015). (englanniksi)
• Basinger, Jeanine: Silent Stars. Wesleyan University Press, 2000. ISBN 0-8195-6451-6. Kirjan sähköinen versio Google-kirjoissa (viitattu 15.6.2014). (englanniksi)

Viitteet

• Norma Talmadgen viralliset sivut (englanniksi)
• Norma Talmadge Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Norma Talmadge Elonetissä.
• Norma Talmadge Allmoviessa (englanniksi)
• Norma Talmadge TCM Movie Databasessa^{[vanhentunut linkki]} (englanniksi)
• Norma Talmadge The Silent Collectionissa (englanniksi)
• Norma Talmadge Silents Are Goldenissa (englanniksi)
• Norma Talmadge Silent Erassa (englanniksi)
• Norma Talmadge Golden Silentissä (englanniksi)
• Norma Talmadge Columbian yliopiston sivuilla (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Norma Talmadge NNDB:ssä (englanniksi)

 

Wiki Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Norma Talmadge.