Vuoden 1869 Valtiopäiväjärjestys

Sitä ennen Suomen valtiopäivien toiminta oli perustunut Ruotsin vanhaan valtiopäiväjärjestykseen vuodelta 1617 ynnä muihin säädöksiin.

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys ja samaan aikaan säädetty uusi ritarihuonejärjestys valmisteltiin molemmat vuonna 1865 komiteassa, jota johti senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Johan Mauritz Nordenstam. Niiden tarkoituksena oli nykyaikaistaa ja yhtenäistää Suomen valtiopäivien toimintaa. Esikuvana käytettiin Ruotsin vuoden 1810 valtiopäiväjärjestystä, mitä ei tosin voitu sanoa avoimesti, sillä Venäjällä tämä tieto olisi herättänyt epäilyksiä. Uusi valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin vuosien 1867–1868 valtiopäivillä, ja keisari Aleksanteri II vahvisti sen 15. huhtikuuta 1869. Nordenstamin komitea oli valmistellut myös ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan uudeksi hallitusmuodoksi, jolla olisi korvattu vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Venäjän asennoitumisen vuoksi ajatus Suomen uudesta hallitusmuodosta jouduttiin kuitenkin hautaamaan, ja Ruotsin vallan aikaiset perustuslait jäivät (suomalaisen tulkinnan mukaan) voimaan autonomian ajan loppuun asti.

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestykseen sisältyi joitain merkittäviä uudistuksia. Valtiopäivät määrättiin kutsuttaviksi koolle säännöllisesti vähintään joka viides vuosi, kun aiemmin niiden kokoontuminen riippunut hallitsijan aloitteesta. Valtiopäivien normaalikesto pidennettiin kolmesta neljään kuukauteen. Valtiopäivävaliokuntien sisäisissä äänestyksissä oli aiemmin äänestetty säädyittäin siten, että jokaisen säädyn edustajilla oli ollut yhteensä yksi ääni. Nyt valiokunnissa siirryttiin äänestyksiin pääluvun mukaan, ja samalla määrättiin, että niissä tulisi olla yhtä monta edustajaa joka säädystä. Aiemmin valiokuntien puheenjohtajaksi oli ollut aina valittava aatelissäädyn ensimmäisen luokan vanhimman suvun edustaja. Uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan valiokunnan puheenjohtajaksi kelpasi kuka tahansa sen jäsenistä säätyyn katsomatta. Kertomus valtiovaraintilasta oli vastaisuudessa annettava koko valtiopäivien eikä vain asianomaisen valiokunnan käsiteltäväksi. Vaikka säädyt kokoontuivat erikseen, uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan oli mahdollista järjestää myös kaikkien säätyjen yhteisistunto, plenum plenorum, jossa voitaisiin keskustella tärkeästä asiasta mutta ei äänestää. Tämä ei kuitenkaan muodostunut suosituksi käytännöksi, sillä plenum plenorumeja pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäivien toiminnan aikana.

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen ensimmäisessä pykälässä mainittiin, että valtiopäiville kokoontuneet säädyt edustivat koko Suomen kansaa eivätkä siis pelkästään säätyläisiä. Kansanedustuksen periaatteen mainitseminen oli merkittävää, vaikka todellisuus olikin siitä kaukana. Äänioikeus Suomessa ei mainittavasti laajentunut, mutta yksittäisten säätyjen sisällä siinä tapahtui muutoksia. Pappissäätyyn valittiin tästä lähin kirkon ohella myös yliopiston ja eräiden muiden oppilaitosten edustajat. Talonpoikaissäädyssä äänioikeus laajeni varsinaisista talonpojista myös muuhun maata omistavaan väestöön, minkä lisäksi vaalin kaksiportaisuudesta tehtiin pakollista. Lisäksi vaalioikeus ja vaalikelpoisuus ulotettiin ortodoksiseen väestöön, mikä esiteltiin Venäjän lehdistölle uudistuksen merkittävimpänä saavutuksena.

Valtiopäiväjärjestyksen yhteydessä säädetty uusi ritarihuonejärjestys poisti aatelissäädyn sisäisen luokkajaon käytöstä ja määräsi, että maamarsalkan ohella oli nimitettävä erityinen varamaamarsalkka. Aatelissäätyyn myös palautettiin vapauden ajalla voimassa ollut mutta Kustaa III:n vuonna 1778 kumoama käytäntö, jonka mukaan aatelissuvun päämies saattoi valtakirjalla määrätä sukunsa valtiopäiväedustajaksi kenet tahansa aatelismiehen.

Kun vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys vietiin Aleksanteri II:n vahvistettavaksi, ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt lisäsi sen loppuun F. O. af Brunérin laatiman ylimääräisen maininnan, jonka mukaan keisarin oikeudet pysyisivät vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan mukaisina niiltä osin kuin uusi valtiopäiväjärjestys ei niitä muuttanut. Tällä ilmaistiin epäsuorasti se, että valtiopäiville ei toistaiseksi annettaisi keisarin vuonna 1863 lupaamaa aloiteoikeutta. Toisaalta mainitun tekstikappaleen vuoksi myöhemmän Suomen oikeustaistelun aikana suomalaiset historioitsijat pitivät valtiopäiväjärjestyksen vahvistamista yhtenä vahvimmista todisteista sille, että keisari itse oli hyväksynyt Suomessa vallinneen tulkinnan, jonka mukaan Suomen perustuslait olivat hallitsijan yläpuolella. Venäläisen historioitsijan Mihail Borodkinin mukaan suomalaiset olivat harhauttaneet Aleksanteri II:n allekirjoittamaan tekstin selittämättä hänelle asian merkitystä.

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys ei juuri muuttanut hallitsijan ja valtiopäivien keskinäisiä valtasuhteita. Toisaalta muun muassa J. V. Snellman muistutti sen olleen Suomen ensimmäinen perustuslaki, jonka alla komeili keisarin allekirjoitus. Yksi toivottu uudistus, valtiopäivien aloiteoikeus, jäi puuttumaan vielä vuonna 1869. Se toteutui lopulta vuonna 1886. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys kumottiin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksellä, kun säätyvaltiopäivät korvattiin eduskunnalla.

• Jussila, Osmo: Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808–1863. Historiallisia tutkimuksia, 77. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1969. ISSN 0073-2559.
• Jyränki, Antero – Manninen, Sami (toim.): Tietoja perustuslaki- ja erioikeuskysymyksistä lainsäädäntötyössä 1863–1937. Suomalaisen oikeusajattelun perusteet, 6. Turku: Turun yliopisto, 1989. ISSN 0781-1411. ISBN 951-880-384-6.

• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Valtiopäiväjärjestys Suomen Suuriruhtinanmaalle (11/1869)