Toinen Intifada: Palestiinalaisten kansannousu 2000–2005

Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa, ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan ”osa palestiinalaishallinnon laskelmoivaa politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon” ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin ”vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen”. Palestiinalaisten mukaan se on ”palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen”.

Toinen intifada
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Israelin sotilaita Nablusissa
Päivämäärä: 28. syyskuuta 2000 – 8. helmikuuta 2005 Paikka: Länsiranta, Gazan kaista Lopputulos: Länsirannan turva-aidan rakentaminen Israelin vetäytyminen Gazan kaistalta
Osapuolet
Israel	Palestiinan vapautusjärjestö Hamas Islamilainen jihad
Komentajat
Ehud Barak Ariel Sharon Ehud Olmert	Palestiinan vapautusjärjestö Jasser Arafat Mahmud Abbas Marwan al-Barghuthi Ahmad Sa’dat Hamas Ahmad Yasin Abd al-Aziz Rantisi Khalid Maš’al Isma’il Haniyya Muhammad Deif
Tappiot
1 024 israelilaista kuollut	4 219 palestiinalaista kuollut; palestiinalaiset teloittivat itse 119 lisää epäiltyinä yhteistyöstä Israelin kanssa

Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla. Tätä on sanottu tukevan muun muassa se, että Israelin turvallisuusjoukot raportoivat johtavan palestiinalaishallinnon turvallisuudesta vastaavan virkamiehen, Tawfiq Dirawin, olleen paikalla Temppelivuorella Sharonin vierailun aikana sekä Palestiinalaishallinnon viestintäministerin Imad Al-Falujin pitämä puhe, jossa hän toteaa ”tämän intifadan olleen ennalta suunniteltu aina siitä asti kun presidentti Arafat palasi Camp Davidin neuvotteluista”. Israelin turvallisuusyhteisön sisälläkin on käyty keskustelua Jasser Arafatin henkilökohtaisesta roolista intifadan syttymiseen. Pääasiassa sotilastiedustelun näkemys on ollut, että Arafat kontrolloi väkivallan määrää kun taas Shin Betin näkemys on ollut, että Arafatin vaikutusmahdollisuudet ovat olleet korkeintaan rajalliset. Molemmat kuitenkin katsovat ettei Arafat tehnyt mitään tilanteen rauhoittamiseksi. Tutkijoiden Alan Dowtyn ja Michelle Gawercin mukaan todisteiden valossa näkemys Arafatin rajallisesta vaikutusvallasta tai ainakin rajallisesta halusta hallita tilannetta näyttää todennäköisemmältä.

Dowtyn ja Gawercin intifadan aikaisten palestiinalaislähteiden tutkimus on paljastanut monipuolisemman kuvan tilanteesta. Jälkikäteen katsottuna oli havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta. Yhdysvaltalaisen Foreign Affairs -lehden näkemys on, että Arafat pyrki ohjaamaan toista intifadaa hänelle edulliseen suuntaan ja Fatahin taistelijoita myös mobilisoitiin kansannousun ensimmäisinä päivinä ilmeisesti Arafatin suostumuksella. On myös todennäköistä, että sekä PLO että Israel olivat tehneet suunnitelmia uuden aseellisen konfliktin varalle. Mikään ei kuitenkaan viittaa Arafatin toiminnan sellaiseen suunnitelmallisuuteen ja järjestelmällisyyteen, jota useat israelilaiset tutkijat sekä esimerkiksi maan silloinen ulko- ja turvallisuusministeri Shlomo Ben-Ami ovat esittäneet.

 

Yhteenotoissa kuoli toisen intifadan aikana 945 – 1 010 israelilaista ja 3 179 – 3 354 palestiinalaista. Palestiinalaiset terroristit hyökkäsivät israelilaisia siviilejä kohtaan tekemällä itsemurhapommi-iskuja julkisilla paikoilla, kuten ravintoloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Israel vastasi terrori-iskuihin ja pyrki valvomaan tarkemmin raja-alueita. Hamasilla, Islamilaisella jihadilla ja Fatahilla oli varastossa aseita, joita valmistettiin asepajoissa Hebronin, Nablusin ja Ramallahin kaupungeissa. Euroopan unioni, Yhdysvallat, Israel, Kiina, Venäjä ja YK vaativat palestiinalaishallintoa puuttumaan terrorismiin alueellaan.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi Israelin puolustusvoimat IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Taistelijoiden ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennalta ehkäiseviä täsmäiskuja (hepr. ‏סיכול ממוקד‎, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan, henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua.

IDF on tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Itsemurhaiskujen perheet ovatkin joskus estäneet iskun peläten kotinsa menettämistä. Kriitikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen oikeuden vastaista.

Turva-aita

Pääartikkeli: Länsirannan turva-aita

 

 

Intifadan seurauksena Israel rakensi Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot. Enemmistö israelilaisista tukee hanketta väkivallattomana keinona estää terrori. Gazassa on ollut aita jo vuodesta 1994 lähtien. Israelin puolustusvoimien näkemyksen mukaan aidan avulla itsemurhaiskujen määrä Samariassa väheni vuoden 2002 17:stä vuoden 2003 viiteen iskuun. Lisäksi itsemurhaiskujen kokonaismäärä väheni samana ajanjaksona 30 prosenttia, mikä voi osaksi olla aidan ansiota. Kuitenkin vain neljä prosenttia itsemurhaiskuista on tehty vuoden 1967 rajan läheisyydessä ja aidan merkitystä itsemurhaiskujen vähentäjänä on tilastojen perusteella vaikea arvioida.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Toinen intifada Wiki Commonsissa

Arabien–Israelin konflikti

Osanottajat	Hallitukset:   Egypti ·   Irak ·   Israel ·   Jordania ·   Palestiinalaishallinto ·   Saudi-Arabia ·   Syyria ·   Jemen Aktiiviset järjestöt: Al-Aksan marttyyrien prikaatit · Arabiliitto · Fatah · Hamas · Hizbollah · PFLP · PLO · Amal Toimintansa lopettaneet järjestöt: Etelä-Libanonin armeija · Irgun · Lehi · Musta syyskuu · Palestiinan brittiläinen mandaatti
Tärkeimmät tapahtumat ja konfiktit	Levottomuudet 1929 · Arabikapina 1936–1939 · Palestiinan sisällissota · Israelin itsenäisyyssota · Suezin kriisi · Kuuden päivän sota · Näännytyssota · Münchenin verilöyly · Operaatio Jumalan kosto · Jom kippur -sota · Libanonin sisällissota 1975–1990 · Operaatio Entebbe · Libanonin sota 1982 · Ensimmäinen intifada · Toinen intifada · Operaatio Kesäsade · Libanonin sota 2006 · Israelin Gazan operaatiot 2007 · Operaatio Valettu lyijy · Operaatio Puolustuksen tukipylväs · Gazan sota 2023
Diplomatia/Rauhanehdotukset	Balfourin julistus · Peelin komitea · Valkoinen paperi 1939 · YK:n jakosuunnitelma · Israelin valtion perustaminen 1948 · Khartumin kokous 1967 · Camp Davidin rauha · Israelin ja Jordanian rauhansopimus · Oslon rauhanprosessi (1993–2000) · Camp Davidin kokous 2000 · Tiekartta