Irma Seikkula: Suomalainen näyttelijä

toukokuuta">14. toukokuuta 1914 Helsinki – 8. heinäkuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Häntä luonnehdittiin herkkä­kasvoiseksi ja sisäistä voimaa uhkuvaksi taiteilijaksi. Seikkulan ura kesti vuodesta 1934 aina 1990-luvulle asti. Hän sai teatterissa usein tulkittavakseen lyyrisiä nais­hahmoja. Puhe­näyttämön ohella Seikkula teki merkittävän uran filmi­tähtenä suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudella. Hänen tunnetuin roolinsa valko­kankaalla oli Juurakon Huldan nimiosa. Lisäksi hän näytteli Televisioteatterissa 1960- ja 1970-luvuilla. Seikkula nautti niin teatteri- ja elokuvayleisön kuin kriitikoidenkin arvostusta. Hänet palkittiin vuonna 1965 Pro Finlandia -mitalilla.

Irma Seikkula
Irma Seikkula vuonna 1937 elokuvassa Juurakon Hulda.
Henkilötiedot
Koko nimi	Irma Mäkelä
Syntynyt	14. toukokuuta 1914 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut	8. heinäkuuta 2001 (87 vuotta) Helsinki
Ammatti	näyttelijä
Puoliso	Toivo Mäkelä (vih. 1944; k. 1979)
Lapset	3; Juha Mäkelä Maarita Mäkelä
Näyttelijä
Aktiivisena	1934–1996
Merkittävät roolit	Anna Liisa Hamlet Juurakon Hulda Siivoojan raportti Sudenmorsian
Palkinnot
Parhaan naispääosan Jussi 1978 Aika hyvä ihmiseksi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Aikalais­arvostelijoiden mukaan Seikkula poikkesi persoonallisella tavalla yleisestä tähti­tyypistä: hänessä oli ”hiljaista, sisäistä säteilyä, jota harvoin tapaa”. Valko­kankaalla Seikkula nähtiin ennen kaikkea vakavissa osissa, ja hänen roolihahmojensa pää­ominaisuuksia olivat herkkyys ja aitous. Eräiden arvioiden mukaan Seikkula oli suomalaisista nais­näyttelijöistä se, jonka olemuksessa tiivistyi parhaiten ”puhdas filmillisyys”.

Irma Seikkulan vanhemmat olivat proviisori Yrjö Weikko Seikkula ja Ragnhild Sylvia Wilenius. Proviisori Seikkula harrasti näyttämötaiteita ja toimi avustavissa rooli­tehtävissä Kansallis­oopperassa. Hänen ääni­alansa oli baritoni. Perheeseen syntyi Irman jälkeen kaksi lasta. Yrjö Seikkula kuoli Irman ollessa kymmen­vuotias, ja perhe joutui taloudellisesti ahtaalle. Irma Seikkula oli jo lapsuudessaan kiinnostunut teatteri­taiteista. Hän viihtyi pienestä lähtien omissa oloissaan, mutta piti kuitenkin esiintymisestä.

Nuorena Irma pääsi Svenska Teaterniin katsomaan tätiään, joka esiintyi näytelmässä Lintu Sininen. Kokemus teki häneen suuren vaikutuksen, ja hän alkoi käydä Hilda Pihlaja­mäen lausunta­tunneilla. 18-vuotiaana Seikkula pyrki Suomen Näyttämöopistoon, jossa hän opiskeli vuosina 1932–1934. Päätös­työnään hänellä oli Pohjalaisia, jossa hän tulkitsi Maijan roolin.

Puhenäyttämö

Irma Seikkulan näyttelijän­ura alkoi vuonna 1934 Kotkan Näyttämöllä. Hän sai taiteellisesti vaativia tehtäviä jo uransa alussa ja oli mukana pitkillä maa­seutu­kiertueilla. Seikkula tulkitsi onnistuneesti Elisabeth Bergnerin roolin näytelmässä Älä jätä minua koskaan. Hänen muita näyttämötöitään Kotkassa olivat muun muassa Ilona näytelmässä Niskavuoren naiset sekä pää­osa näytelmässä Veden­paisumus.

Seikkula kiinnitettiin Tampereen Teatteriin vuonna 1937. Samaan aikaan hän teki läpi­murtoaan valko­kankaalla. Sota­vuosina 1939–1944 Seikkula asui Helsingissä ja esiintyi yksin­omaan elo­kuvissa, vaikka kokikin teatterin omimmaksi alueekseen. Eino Salmelaisen kutsusta Seikkula jatkoi teatteri­uraansa Tampereen Työväen Teatterissa, johon hänellä oli kiinnitys 1947–1951. Seikkulan tunnetuimpia näyttämö­suorituksia Tampereella olivat muun muassa Sonja näytelmässä Rikos ja rangaistus ja nimi­osa Suden­morsiamessa.

TTT:n 50-vuotisjuhlassa Seikkula tulkitsi nimiosan näytelmässä Tohvelisankarin rouva. Yhdessä puolisonsa Toivo Mäkelän kanssa hän esiintyi useissa TTT:n 1950-luvun alkupuolen menestys­näytelmissä. Vuonna 1950 hän näytteli Ofeliaa Shakespearen tragediassa Hamlet, nimi­osassa oli Mäkelä. Seikkulan tulkintaa luonnehdittiin niukka­eleiseksi ja ”järkyttävän todeksi”. Lisäksi hän näytteli avio­puolisonsa kanssa Niska­vuoren Hetan Akustin ja Siipi­rikon roolit. TTT:ssä Seikkula sai tulkita myös lyyrisistä nais­hahmoista poikkeavia rooleja, kuten nimiosan Minna Canthin Anna Liisassa. Tehtävässään hän hyödynsi erin­omaisen onnistuneesti itselleen tunnus­omaisen vähä­eleisen näyttelijän­työn. Seikkula oli yksi Pyynikin kesäteatterin perustajista Yrjö Kostermaan, Eila Pehkosen ja Toivo Mäkelän ohella.

Seikkula palasi puolisoineen Helsinkiin vuonna 1952, kun molemmat kiinnitettiin vasta­perustettuun Intimiteatteriin. Seikkula viihtyi uudessa teatterissa, jossa sai haastavia rooli­tehtäviä. Erityisen mieleen­painuva näytelmä hänelle oli Eugene Ionescon Tuolit. Intimi­teatterin taloudellisten vaikeuksien vuoksi Seikkula ja Mäkelä siirtyivät Helsingin Kansanteatteriin, jonne he olivat kiinnitettyinä 1955–1958. Seuraavat kaksi vuotta Seikkula näytteli jälleen Intimi­teatterin riveissä.

Radio- ja Televisioteatteri

 

1960-luvun alussa Seikkula työskenteli Radioteatterin näyttelijänä. Hän piti radiota omalle näyttelijän­laadulleen vieraana viestintä­kanavana. Vuonna 1962 alkoi Seikkulan pitkä Televisioteatterin kausi, joka päättyi 1979. Hän näytteli kymmenissä Televisio­teatterin tuotannoissa, mukaan luettuina Elävä ruumis ja Kustaa Vaasa (1969). Alkuajat televisiossa olivat Seikkulalle mieleisiä, mutta loppu­vuosina häntä ahdistivat niin kutsutut ”nuoret radikaalit”.

Seikkulan televisio­teatterikauden voittoihin kuuluu Maja Ekelöfin romaaniin pohjautuva Siivoojan raportti vuodelta 1971. Hän onnistui tulkitsemaan roolinsa siivooja Maijana koskettavasti sortumatta kuitenkaan tunteellisuuteen. Seikkulan Maijaa on kuvailtu sinnikkään juurevaksi luonne­tutkielmaksi. Vuonna 1976 Seikkula näytteli alko­holisoitunutta, yhteis­kunnasta syrjäytynyttä naista Walentin Chorellin pienois­näytelmässä Pullon­pohja. Seikkulan jää­hyväis­näytelmä Televisio­teatterissa oli Viimeinen raja. Rooli­suoritus kuolevana äitinä sai kriitikoilta kiitosta.

Seikkula jäi Televisio­teatterista eläkkeelle alku­vuodesta 1980, mutta jatkoi vierailijana Suomen Kansallisteatterissa aina 1990-luvulle saakka. Hän oli mukana muun muassa Onnen­seitissä, joka perustui Maria Jotunin teksteihin. Samassa yhteydessä hän juhli 80-vuotis­päiviään. ”Irma, sinä olet ihme”, Suomen näyttelijäyhdistyksen puheen­johtaja Kalevi Kahra lausui onnittelu­puheessaan. Onnen­seitti jäi Seikkulan näyttelijän­uran joutsenlauluksi. Yleisradio televisioi Onnen­seitin vuonna 1996.

Koko kansan suosikki

Irma Seikkula ei pyrkinyt elokuvaan eikä lapsenakaan haaveillut elo­kuva­tähteydestä. Ohjaaja Nyrki Tapiovaara ”löysi” hänet etsiessään sopivaa nais­pää­osan esittäjää elo­kuvaan Juha (1937). Tapio­vaara kirjoitti Seikkulalle Kotkaan luettuaan hänestä teatteri­arvosteluja ja pyysi lähettämään valo­kuvia. Koe­kuvauksen tuloksena Seikkula sai Marjan osan, ja kuvaukset aloitettiin Kuusamossa kesällä 1936. Seikkula ei aluksi ollut roolista innoissaan, koska oli saanut romaanin Marjasta epämiellyttävän kuvan. Tammi­kuussa 1937 ensi-iltaan tullut Juha ei ollut yleisö­menestys, mutta Seikkula sai yksi­mielistä kiitosta rooli­suorituksestaan.

Kotkan Näyttämöllä esiintyessään Seikkula kiinnitti myös elo­kuva­ohjaaja Valentin Vaalan huomion. Vaala tarjosi hänelle nimi­roolia elo­kuvasta Juurakon Hulda (1937), josta tuli Seikkulan läpi­murto­elo­kuva. Hella Wuoli­joen kirjoittamassa yhteis­kunta­satiirissa köyhistä oloista tuleva tyttö etenee sinnikkyytensä avulla sisäköstä korkea­koulu­kandidaatiksi. Lopussa varakas tuomari voittaa hänen rakkautensa. Seikkulan vasta­näyttelijänä oli Tauno Palo, jolta hän kertoi saaneensa paljon tukea kuvauksen aikana. Juurakon Hulda keräsi yli miljoona katsojaa ja on edelleen neljänneksi katsotuin suomalainen elo­kuva. Seikkulan rooli­suoritus sai varauksellisen vastaanoton; hänen tulkintaansa pidettiin turhan vakavana ja puhetta liian teatraalisena. Suoritus todettiin kuitenkin kokonaisuutena onnistuneeksi.

Juurakon Hulda aiheutti ilmestyessään pahennusta poliittisissa piireissä. Elokuva leimattiin myös eräänlaiseksi 1930-luvun tuhkimotarinaksi, jossa köyhä ja kaunis tyttö saa ponnistelujensa palkinnoksi vaikutusvaltaisen miehen. Seikkulasta tuli Juurakon Huldan roolissa yleisön kestosuosikki sekä esikuva varsinkin työväestöön kuuluville nuorille naisille. Aikoinaan hänet jopa samaistettiin roolihahmoonsa. Valentin Vaala analysoi Seikkulan suoritusta: ”--- Hänen herkkä olemuksensa ja suloiset kasvonsa ilmentävät vivahdus­rikkaasti jokaista Huldan mielialaa. Hulda on ilmi­elävänä edessämme viisaana, tenhoavana, hiukan ivallisena, mutta aina lämpimän inhimillisenä.”

Vuonna 1938 Seikkula teki keskeisen roolin komediaelokuvassa Markan tähden. Muissa pää­tehtävissä nähtiin Uuno Laakso, Birgit Kronström ja Kullervo Kalske. Seikkula esitti voimistelun­opettajaa, joka kommelluksen kautta joutuu huvilan sisäköksi. Kriitikko­kunta jakautui kahtia Seikkulan roolityön suhteen. Eräät kriitikot pitivät häntä tragediennena, jonka näyttelijän­laadulle farssi oli vieras tyyli­laji, toisten mielestä hän oli myös komediennena erin­omainen. Seuraavaksi Seikkula oli jälleen Kalskeen vasta­näyttelijä urheilu­aiheisessa elo­kuvassa Avo­veteen (1939). Hänen tulkintaansa Elsan roolista pidettiin raikkaan harmonisena. Elo­kuvaa markkinoitiin ulkomaille sittemmin sodan takia peruttuja Helsingin olympialaisia varten, ja Seikkulan rooli­suoritus sai kansain­välistäkin huomiota.

Sota-ajan filmitähti

1930-luvun lopulla Seikkulasta oli tullut yleisön ohella niin elo­kuvan­tekijöiden kuin kriitikoidenkin suosikki. Talvisodan jälkeen Seikkula jätti teatterin ja muutti Tampereelta Helsingin Lautta­saareen. Hän asui kolmen huoneen asunnossa äitinsä, sisarensa ja veljensä kanssa. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehti haastatteli Seikkulaa kotonaan. Hän oli hieman vaikea haastateltava, koska ei mielellään kertonut itsestään, mutta harrastuksikseen hän mainitsi ulko­liikunnan ja lukemisen. Toimittajan ojentaessa savuketta Seikkula totesi: ”Älkää nyt pitäkö minua aivan toivottoman vanhan­aikaisena, mutta en tosiaan ole vielä oppinut tupakoimaan.” Elo­kuva­lehdet ylistivät Seikkulan korutonta ja luonnollista olemusta niin filmissä kuin siviilissäkin. Elokuva-Aitta kirjoitti vuonna 1940, että Seikkula edusti filmi­tähtenä ”luonnon mystiikkaa”.

Vuonna 1940 Seikkula siirtyi Suomi-Filmin kuukausi­palkkaiseksi näyttelijäksi. Samana vuonna hän pääsi ilmentämään tragediennen kykyjään Vaalan elo­kuvassa Jumalan myrsky, ja sai positiivista palautetta herkästä tulkinnastaan muutoin kovin yksiviivaisessa osassa. Seikkula itse arvioi myöhemmin elokuvaa kokonaisuudessaan yli­dramaattiseksi. Maalis­kuussa 1941 sai ensi-iltansa sala­poliisi­elo­kuva Viimeinen vieras, jossa Seikkulalla oli konttoristin osa. Arvostelijoiden mielestä hänen näyttelijän­laatunsa ei sopinut jännitys­elo­kuvaan.

Syys­kuussa 1942 Seikkulalla oli nais­pää­osa elo­kuvassa Synnin puumerkki. Palaute hänen näyttelijän­työstään oli jälleen kerran ylistävää, vaikka itse elo­kuvaa moitittiin hajanaisuudesta. Loka­kuussa tuli ensi-iltaan edellis­talvena ja -keväänä kuvattu Yli rajan, joka on sota-ajalle tyypillisesti isän­maallis-paatoksellinen draama. Seikkulalla oli nais­pää­osa Eliisana, joka asuu isänsä kanssa Neuvosto­liiton puolella ja hänen rakastettunsa rajan takana Suomessa. Suoritusta arvioitiin vähä­eleiseksi, kauniiksi luonne­tutkielmaksi. Elo­kuva voitti kanta­esityksensä yhteydessä Medaglia della Biennale -palkinnon Venetsian elo­kuva­juhlilla. Kuvaamisen ohessa Seikkula vieraili sota­sairaaloissa ja osallistui talkoisiin. Marras­kuussa 1942 hän teki kolmen viikon matkan Keski-Eurooppaan suomalaisista elo­kuva­näyttelijöistä ja -ohjaajista koostuneen ryhmän kanssa. Sen kohteina olivat elo­kuva­studiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä. Saksan-vierailun kohokohta oli illallinen ministeri Joseph Goebbelsin luona. Seuraavana vuonna Seikkulalla oli nais­pää­osat kolmio­draamoissa Keinumorsian ja Miehen kunnia, ja arvostelijat toivat jälleen esiin hänen herkän olemuksensa.

Vuonna 1947 Seikkula tulkitsi kaksois­roolin Maila Talvion aiheeseen perustuvassa melodraamassa Pimeänpirtin hävitys, joka kuvaa kahden naisen rajua kohtaloa. Seikkulalle itselleen vaativa rooli Leninä ja Hannina oli mieluisa. Hän sai suorituksestaan jälleen ylistäviä arvioita. Eräät kriitikot painottivat Seikkulan kuvauksellista olemusta, joka ei pääse kunnolla oikeuksiinsa teatterin lavalla.

Seikkulan elo­kuva­roolit olivat usein eri­laisten vaikeuksien kanssa kamppailevia naisia, jotka yleensä myös selvisivät vastoin­käymisistään. Hänen rooli­hahmonsa edustivat hiljaista sinnikkyyttä ja useimmiten myös korkeaa moraalia. Vaikka Seikkula esitti filmeissä myös varakkaita talon tyttäriä, hänet miellettiin työ­väen­luokan edustajaksi. Juurakon Huldan nimi­osassa Seikkula oli osaltaan luomassa esi­kuvaa itsenäisestä suomalaisesta naisesta.

Elokuvauran loppu

Vuosi­sadan puolen­välin jälkeen Seikkula teki elo­kuva­rooleja harvakseltaan, ja ne olivat aiempaa useammin sivu­osia. Hän palasi valko­kankaille vuonna 1951 maalais­kuvauksessa Pitkäjärveläiset. Nimirooli hänellä oli kahdessa Helena-sarjan elo­kuvassa: …ja Helena soittaa (1952) sekä Pää pystyyn Helena (1957). Suomalaisen elo­kuva­tuotannon hiipuessa 1960-luvulla Seikkula teki vielä satunnaisia sivu­rooleja elo­kuvissa, joiden pää­tehtävissä oli uusia neitseellisiä tähtiä kuten Pirkko Mannola ja Anneli Sauli.

Television syrjäytettyä studio­kauden elo­kuvan ikääntyvälle nais­näyttelijälle ei enää ollut töitä tarjolla. Poikkeuksena oli Valman rooli Rauni Mollbergin elo­kuvassa Aika hyvä ihmiseksi (1977), josta Seikkula palkittiin Jussi-patsaalla. Hänen alko­holisoitunutta avio­miestään esittänyt puoliso Toivo Mäkelä sai niin ikään sivu­osa-Jussin suorituksestaan.

Vuonna 1981 Seikkulalla oli sivuosa kolmi­osaisessa nuorten­sarjassa Iris Klewe. Vuosina 1995 ja 1996 hän näytteli rouva Brun­bergiä suositussa Kotikatu-televisio­sarjassa.

Irma Seikkula avioitui kollegansa Toivo Mäkelän kanssa keväällä 1944. Paris­kunta oli tavannut Kotkassa: ”Kumpikaan ei edes kosinut, oli sota-aika. – – ilman sen kummempia keskusteluja me piipahdimme seura­kunta­kansliaan – – vihittäväksi”, Seikkula valotti avio­liittoon johtaneita tapahtumia. Topilla kun sattui olemaan päivän loma. Paris­kunnalle syntyi kolme lasta: |Juha (1944), Maarita (1945) ja Markku Mäkelä (1949). Alkuun Tampereella asunut perhe muutti takaisin Helsinkiin 1952. Seikkula jäi leskeksi huhtikuussa 1979. Hän asui Itä-Helsingin Vuo­saaressa lähes puoli vuosi­sataa.

Työ­toverit luonnehtivat Seikkulaa kiltiksi, hiljaiseksi ja vaatimattomaksi. Hän ei tehnyt numeroa itsestään eikä työstään. ”Olen aina ollut enemmän syrjään­vetäytyvä kuin seurallinen luonne. Nautin rauhasta”, Seikkula kertoi vuonna 1994.

Irma Seikkula kuoli 87-vuotiaana Myllypuron sairaalassa Helsingissä 8. heinä­kuuta 2001. Irma Seikkula ja Toivo Mäkelä on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle-

• Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla: Filmi­tähtiä suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 9789519260884.
• Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa. WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39549-3.
• Riihimäki, Tapio: ”Seikkula, Irma (1914–2001)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 814–815. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
• Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma: Suomen teatteri­laitos ja teatteri­väki. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Tammi, 1965.
• Suomen teatterit ja teatterin­tekijät. Helsinki: Suomen Teatteri­järjestöjen Keskus­liitto, 1983. ISBN 951-30-5727-5.

Viitteet

• Toiviainen, Sakari & Riihi­mäki, Tapio: Irma Seikkula Kavin sivuilla. Kansallinen audio­visuaalinen arkisto. Arkistoitu 5.12.2013.
• Irma Seikkulan muisto­kirjoitus (Maksullinen artikkeli.) Helsingin Sanomat. 8.7.2001.