Kielitieteilijä Hermann Paul: Saksalainen kielitieteilijä

elokuuta 1846 Salbke (Magdeburg), Saksin provinssi – 29. joulukuuta 1921 München, Saksa) oli yksi 1800-luvun merkittävimmistä kielitieteilijöistä. Hänen pääteoksensa Prinzipien der Sprachgeschichte (1880, viimeinen eli viides laitos 1920) käytössä pysyi vuosikymmeniä. Paulin tieteelliseksi koulukunnaksi katsotaan nuorgrammaatikot (saks. Junggrammatiker, engl. käännösvirheen seurauksena Neogrammarians), ja hänestä tulikin sen nimekkäin edustaja Prinzipienin julkaisun jälkeen, mutta hänet voi nähdä myös välittäväksi linkiksi 1800-lukua hallinneen historiallis-vertailevan kielitieteen suuntauksen ja ensimmäisen maailmansodan aikoihin syntyneen strukturalismin välillä.

Hermann Paul
Henkilötiedot
Syntynyt	7. elokuu 1846 Magdeburg
Kuollut	29. joulukuu 1921 München
Kansalaisuus	Saksa
Koulutus ja ura
Opinnot	Leipzigin yliopisto, Humboldt-yliopisto
Instituutti	Ludwig-Maximilians-Universität München, Albert-Ludwigs-Universität Freiburg
Opettaja	Heymann Steinthal
Oppilaat	Artur Kutscher
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Hermann Otto Theodor Paul ei kääntänyt Kalevalaa saksaksi vaan Hermann Paul joka syntyi Schwedt an der Oderissa Preussissa 17.7.1827 ja kuoli Helsingissä 4.12.1885. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Hautaa hoitaa Suomen Kalevala seura.Hermann Paul käänsi sekä Kalevalan että Kantelettaren saksaksi. Hänet nimitti Preussin kuningas Friedrich Wilhelm IV vuonna 1848 hallitusneuvokseksi (Könlglichter Regierungsrat). Hän oli Preussin kuninkaallisen ooperran ensimmäinen violinisti. Vuonna 1858 hän muutti Helsinkiin. Vuonna 1881 Venäjän keisari Aleksanteri II nimitti hänet hallitusneuvokseksi ja keisari Aleksanteri III "kollegienratiksi". Hermann Paul kirjoitti myös suomi/saksa sanakirjan ja käänsi lukemattomia suomen sen ajan tunnettujen runoilijoiden runoja saksaksi. Hän toimi myös Helsingin yliopiston saksan kielen lehtorina.

Tässä Wikipedian jutussa on siis huomattava väärinkäsitys kahden henkilön välillä.

Paul syntyi Salbkessa Magdeburgin lähellä vuonna 1846. Vuosina 1858–66 hän opiskeli Magdeburgissa sijaitsevassa Gymnasium zum Kloster Unser lieben Frauenissa. Lukioaikana sairastamansa vaikea silmätulehduksen vuoksi hänen näkönsä vaurioitui pysyvästi.

Vuonna 1866 Paul aloitti opinnot Berliinin yliopistossa, missä omaksui herbartilaisen psykologian Heymann Steinthalilta. Koko myöhemmän uransa ajan Paul pysyi Herbartin yksilöpsykologian kannattajana, vaikka moniin myöhempiin kielitieteilijöihin teki Wilhelm Wundtin kansanpsykologia suuremman vaikutuksen. Heti seuraavana vuonna Paul kuitenkin vaihtoi Leipzigin yliopistoon, missä hän tutustui indoeurooppalaiseen kielihistoriaan Georg Curtiuksen luennoilla ja väitteli vuonna 1870. Seuraavana vuonna 1871 hän tutustui kielihistorian uusiin tutkimusmenetelmiin nuorgrammatiikan keskeisen vaikuttajan, August Leskienin kollegiossa.

Freiburgista Paul sai viran 1874 ja opetti siellä aluksi apulaisprofessorina ja vuodesta 1877 saksalaisen filologian professorina epämieluisiksi kokemissaan oloissa. Vuonna 1893 hänet kutsuttiin Müncheniin, missä hän työskenteli aina eläkkeelle jäämiseensä eli vuoteen 1916 asti. Vuonna 1914 hän oli sairastunut verkkokalvon irtaumaan, joka oli tehnyt lukemisesta mahdotonta, mutta tieteellistä työtään hän jatkoi aina kuolemaansa saakka.

Ihmisenä Paulia on kuvattu luonteeltaan vaikeaksi. Hän viihtyi omissa oloissaan eikä häntä ollut helppo lähestyä.

Paul kuoli pitkään sairastettuaan 76-vuotiaana Münchenissä.

Hermann Paulin pääteoksen Prinzipien der Sprachgeschichte ensimmäinen laitos ilmestyi 1880, ja se käännettiin nopeasti englanniksi jo vuonna 1888. Siitä ilmestyi tekijänsä elinaikana vielä neljä uudistettua laitosta, joissa Paul pääsi ottamaan kantaa vastaanottamaansa kritiikkiin. Teos pysyi suuresti arvostettuna vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeenkin. Klassisen strukturalismin kaudella sen arvostus laski ja se syrjäytyi tieteenhistorioissakin lähinnä maininnaksi, mutta 1970-luvulta alkaen sen arvo on jälleen noussut.

Teoksen voi nähdä kielitieteen uuden sukupolven ohjelmanjulistukseksi tai ehkä pikemmin yleiskatsaukseksi, koska teoksen ilmestyessä kielihistorian tutkimuksen historiallis-vertaileva metodi oli jo varsin vakiintunut. Nuorgrammaatikot, joihin Paul kuului – joskaan hän ei ollut nuoren ikänsä vuoksi (hän oli kolmissakymmenissä) kuulunut piirin ytimeen vaan pikemmin läheisiin yhteistyökumppaneihin – olivat juuri viimeistelleet uuden, positivistisen metodologiansa kielihistorian tutkimukseen, ja Prinzipien pyrki esittämään sen selkeästi ja yhdenmukaisesti.

Paulin keskeinen ja usein lainattu väittämä on, että kielihistoria on ainoa oikea ja tieteellinen tapa tutkia kieltä; se ilmestyi kuitenkin vasta teoksen toiseen laitokseen. Väittämä ei välttynyt kritiikiltä. Jo varhain huomautettiin sisäisestä ristiriidasta. Paulin vaatima ehdoton empirismi (väittämien perustuminen suoraan havainnointiin) ja abstraktioiden torjunta eivät sopineet hyvin yhteen sen tosiasian kanssa, että kuten Paulkin myönsi, historiallista vertailua ei voinut tehdä ilman vähintään kahta kielen tietynhetkisen tilan kuvausta, mikä taas vaati abstrahoimaan jonkin kieliyhteisössä käytetyn ”keskiarvon” havainnoitavissa olevista yksittäisistä lausumista. Paulin väheksymä ja epätieteelliseksi moittima kieliopin deskriptiivinen kuvaus osoittautuikin välttämättömäksi esivaiheeksi hänen suosimalleen ja ainoaksi tieteelliseksi tavaksi pitämälleen kielihistorialle. Tästä ristiriidasta seurasi jo viimeistään 1880-luvulla yleistynyt ymmärrys tuolloisen kielitieteen kaksoisluonteesta: se on toisaalta kuvailevaa (deskriptiivistä), toisaalta kielihistoriallista.

Paul itse yritti luoda sillan empiirisen (ts. historiallisen) ja puhtaan (analyyttisen) kielitieteen välille esittämällä yleisen ”periaatetieteen” (Prinzipienwissenschaft), jonka alle olemassa olevat kaksi näkökulmaa sijoittuisivat. Tämä muistuttaa jo jossakin määrin Ferdinand de Saussuren mallia, jossa Paulin ”periaatetiedettä” vastaa yleinen kielitiede (linguistique générale), joka jakautuu synkroniseen (ts. deskriptiiviseen) ja diakroniseen (ts. historialliseen) näkökulmaan. Suurimpana erona näiden välillä on arvotus. Siinä missä Paul asettuu vankasti kielihistorian puolelle ensisijaisena ja ainoana todella tieteellisenä tutkimustapana, Saussure vastaavasti nostaa synkronisen kielitieteen ensimmäiseksi – mahdollisesti jopa liian voimakkaasti juuri vastustaakseen Paulia, kuten E. F. K. Koerner on ehdottanut.

Leskienin tavoin Paul piti koko elämänsä ajan tiukasti kiinni nuorgrammatiikan keskeisestä ajatuksesta, äännelain ehdottomuudesta, vaikka samalla korosti analogian merkitystä kielenmuutoksissa. Kielen kehitysvaiheiden ymmärtämisessä hän tähdensi elävän kielen jatkuvan tarkkailun merkitystä.

• Zur Lautverschiebung (1874)
• Kritische Beiträge zu den Minnesingern (1876)
• Prinzipien der Sprachgeschichte (1880; 2. laitos 1886, 3. l. 1898, 4. l. 1909, 5. l. 1920)
• Mittelhochdeutsche Grammatik (1881)
• Aufgabe und Methode der Geschichtswissenschaften (1920)

• Prinzipien der Sprachgeschichte (Project Gutenberg)

• Koerner, E. F. K. 1972 [1978]: Hermann Paul and synchronic linguistics. Teoksessa: E. F. K. Koerner: Toward a historiography of linguistics: Selected essays. Amsterdam Studies in the Theory and History of Linguistic Science III: Studies in the History of Linguistics 19. John Benjamins, Amsterdam. 73–106. Alk. julkaistu: Lingua 29: 3: 274–307.
• Streitberg, Wilhelm 1966: Hermann Paul (1846–1921). Teoksessa: Thomas A. Sebeok (toim.): Portraits of linguists: A biographical source book for the history of western linguistics, 1746–1963. Indiana University Press, Bloomington. 549–554.

Viitteet