Latinalaisen Amerikan Kirjallisuus

Ennen siirtomaa-aikaa alueen kulttuureilla ei ollut käytössä kirjainmerkkejä, joten runous, virret, legendat ja näytelmät olivat suullista perinnettä. Siirtomaiden varakuninkailla oli eurooppalaistyyliset hovit, joissa runous ja kirjallisuus kukoisti. 1500-luvulla alueelle perustettiin yliopistoja.

Kolumbuksen, Hernán Cortésin ja muiden löytöretkeläisten ja valloittajien kirjeet levisivät Euroopassa ja levittivät tietoa Latinalaisesta Amerikasta. Kirjallisuus oli enimmäkseen sidoksissa eurooppalaisen kirjallisuuden kehitykseen, mutta vuosien varrella syntyi myös lähtökohdiltaan latinalaisamerikkalaisia suuntauksia kuten barokkiin liittyvä Barroco de Indias ja nicaragualaisen Rubén Daríon johtama modernismo.

1920-ja 1930-luvuilla eri maiden runoilijat muodostivat ryhmiä ja perustivat aikakauslehtiä. Kärkinimiin kuuluivat chileläinen Pablo Neruda (1904–1973), meksikolainen Octavio Paz (1914–1998) ja argentiinalainen Jorge Luis Borges. Samaan aikaan kun runous suuntautui kaupunkilaiseen avantgardeen, proosakirjallisuudessa kukoisti maaseudusta kertova sosiaalinen realismi. Myös ihmisen luontosuhde oli suosittu aihe. Brasiliassa Jorge Amado (1912–2001) kirjoitti kaakaontuotannosta.

Latinalaisen Amerikan kirjallisuudessa kultakausi eli “boom” ajoittuu noin vuosille 1946–1970. Kultakauden kirjailijoita olivat Gabriel García Márquez, Mario Vargas Llosa, Carlos Fuentes, José Donoso, ja Julio Cortázar joiden teokset levisivät Espanjaan ja sieltä espanjankielisen maailman ulkopuolelle. Gabriel García Márquezin pääteoksesta Sadan vuoden yksinäisyys (1967) tuli kultakauden keskeinen teos, jopa niin, että maaginen realismi, eli fantastisten aiheiden käyttäminen realistisessa kerronnassa, nähtiin ainoana oikeana latinalaisamerikkalaisena kirjallisuutena. Kultakauden kirjallisuudelle tyypillistä oli myös machokulttuurin korostaminen.

Sotilasvallankaappausten jälkeen ja muulloinkin monet poliittisesti aktiiviset kirjailijat ja runoilijat lähtivät maanpakoon, ja tekivät samalla eteläamerikkalaista kirjallisuutta tunnetuksi muilla mantereilla. 2000-luvulla on noussut esille uusi sukupolvi, jolla ei ole omakohtaisia kokemuksia köyhästä lapsuudesta maaseudulla tai elämästä diktatuurin alla. Sen sijaan he kuvaavat elämää suurkaupungeissa ja enemmän tai vähemmän eksentristen päähenkilöidensä elämää. Tässä sukupolvessa on monia naiskirjailijoita.

Nobelin kirjallisuuspalkinto on myönnetty kuudelle Latinalaisen Amerikan kirjailijalle ja kahdelle karibialaiselle:

• Gabriela Mistral, Chile (1945)
• Miguel Angel Asturias, Guatemala (1967)
• Pablo Neruda, Chile (1971)
• Gabriel García Márquez, Kolumbia (1982)
• Octavio Paz, Meksiko (1990)
• Derek Walcott Saint Lucia (19929
• V.S. Naipaul, Trinidad (2001)
• Mario Vargas Llosa, Peru (2010)