Auringon Aktiivisuus

Auringon aktiivisuus on Auringon magneettisten ilmiöiden runsautta. Jos Aurinko on hyvin aktiivinen, siinä on runsaasti auringonpilkkuja. Erilaiset auringonpurkaukset, auringonpilkut ja Auringon kaasukehän, kromosfäärin, säteilyn voimakkuus ovat Auringon aktiivisuutta. Auringon aktiivisuus vaihtelee 11-vuotisen auringonpilkkujakson mukana. Auringonpilkkujen määrä vaihtelee huomattavasti tämän jakson mukana. Minimissä pilkkuja on vähän tai ei ollenkaan, ja maksimissa suuri määrä. Auringonpilkut jotka ovat magneettikentän napoja, synnyttävät voimakkaita auringonpurkauksia sekä protuberansseja. Auringon aktiivisuus vaikuttaa Maan säähän ja ilmastoon. Pitkillä aikaväleillä auringonpilkkuminimien arvellaan osaltaan aiheuttaneen Maassa kylmiä kausia.

Auringon aktiivisuuden on väärin perustein ehdotettu olevan viimeaikaista ilmaston lämpenemistä oleellisesti kiihdyttävä tekijä. Mittausten mukaan Auringon säteilyvoimakkuus ei ole kasvanut 1950-luvun jälkeen, joten ilmaston lämpeneminen ei johdu Auringon aktiivisuuden muutoksista. Toinen todiste asialle on stratosfäärin viileneminen. Kasvihuoneilmiö lämmittää ilmakehän alaosaa eli troposfääriä mutta viilentää yläosaa eli stratosfääriä. Auringon säteilyvoimakkuuden kasvu taas lämmittäisi koko ilmakehää. Mittausten mukaan stratosfääri on viilentynyt huomattavasti, joten Auringon aktiivisuus ei selitä 1900-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta ilmaston lämpenemistä.

Vaikka ilmasto olisi moninkertaisesti arvioitua herkempi aurinkopakotteille, viimeaikainen lämpeneminen johtuisi silti kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvusta.

 

Auringon aktiivisuusminimejä on määritetty muun muassa suorilla havainnoilla, radiohiilen määrän vaihteluilla ja sen pohjalta, että auringonpilkut vaikuttavat Maan säähän.

Tunnetuimmat kaudet Auringon historiassa, jolloin oli vähän tai ei ollenkaan pilkkuja, ovat:

• Daltonin minimi 1790–1820
• Maunderin minimi 1600-luvulla
• Spörerin minimi 1400-luvulla
• Wolfin minimi 1280–1350
• Keskiajan maksimi (keskiajan lämpökaudella) 1100–1250
• Oortin minimi (keskiajan lämpökaudella) 1040–1080
• pieni minimi noin 700
• minimi 400–300 eaa.
• minimi 800–600 eaa.
• minimi 1400–1300 eaa.
• minimi 3200–3100 eaa.
• minimi 3500–3300 eaa.
• minimi 5200–5000 eaa.

Auringon aktiivisuus oli pitkän jakson minimeissäkin melko voimakasta vuosina 5000–4800 eaa., 2700–1700, 200 eaa.– 400 jaa. ja 1000–1300 jaa..

Auringon aktiivisuusjaksoja on hahmoteltu kerrostumista tehtyjen isotooppimuutosten, Maan ilmaston muutosten ym. mukaan. Beryllium-10 ja hiili-14 ovat tutkittavia isotooppeja. Aktiivisuusjaksot vaikuttavat olevan pituudeltaan vaihtelevia, eli Auringon aktiivisuus vaihtelee kvasijaksollisesti.

• 11 v: auringonpilkkujakso 9–13 v
• 22 v: Halen jakso 8–25 v, joka on 273 kk, ja jolla on muun muassa 7, 13 ja 39 kk alajaksoja.
• 88 v: Gleissbergin jakso (heikko, noin 80–90 v tai 70–100 v).
• 200 v tai 190 v: Suessin jakso c.
• 2 300 vuotta: Hallstattin jakso (Landscheidtin jakso, eri tutkimusten mukaan 2 240–2 500 v)

Hiili-14:n vaihteluista on mitattu jaksoja 105, 131, 232, 385, 504, 805 ja 2 241 vuotta. Kun hiili-14:ää on runsaasti, on maapallolla kylmää.

 

• Karttunen, Hannu et al: Tähtitieteen perusteet. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2010. ISBN 978-952-5329-82-7.

Viitteet

• Tähtinen, Leena & Pohjolainen, Silja: Aurinko: Tähden tarina. Piirrokset: Christer Nuutinen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30083-7.
• Golub, Leon & Pasachoff, Jay M.: Lähin tähtemme : tutkimuskohteena aurinko. Ursan julkausija 92 ISSN 1357-7937. Helsinki: Ursa, 2004. ISBN 952-5329-37-2.
• Heikki Nevanlinna: Avaruussää – Auringosta tuulee. Ursan julkaisuja 102. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2006. ISBN-13 978-952-5329-52-0, ISBN-10 952-5329-52-6.

• Scholarpedia: Solar activity (englanniksi)