Espanjan Kieli: Romaanisten kielten ryhmään kuuluva indoeurooppalainen kieli
Espanjan kieli (esp.
español), harvinaisemmin myös kastilian kieli (esp. castellano), on romaanisten kielten ryhmään kuuluva indoeurooppalainen kieli. Se on yksi maailman neljästä puhutuimmasta kielestä kiinan, englannin ja hindin ohella ja lisäksi yksi YK:n kuudesta virallisesta kielestä. Espanjaa puhuu äidinkielenään arviolta yhteensä noin 534 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä maailman neljänneksi puhutuimman kielen. Espanjan lisäksi kieltä puhutaan erityisesti Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Meksikossa. Myös Yhdysvalloissa on merkittävä espanjankielinen vähemmistö. Suomessa oli tilastokeskuksen mukaan vuoden 2018 lopussa 8 099 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity espanja.
Amerikan mantereella puhuttu espanja poikkeaa ääntämiseltään ja sanastoltaan jonkin verran Euroopassa puhutusta, ja Amerikassakin eri maissa käytetään hieman eri sanastoa. Erot eivät kuitenkaan ole niin merkittäviä, etteivät espanjankieliset ihmiset esimerkiksi Espanjasta ja Chilestä ymmärtäisi toisiaan. Lisäksi kaikissa maissa, sekä Euroopassa että Amerikassa, oikeinkirjoitus ja sanojen taivutus on melko yhtenäinen, toisin kuin esimerkiksi portugalin tai englannin kielissä. Espanjan lähisukulaiskieliä ovat muun muassa portugali, katalaani, galego sekä italia ja näiden kielten puhujat pystyvät omaa kieltään puhumalla ymmärtämään toisiaan ainakin jonkin verran; tosin keskinäiseen ymmärrettävyyteen vaikuttavat merkittävästi murre-erot.
Luokittelu
Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan espanjan kieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan romaanisten kielten pääryhmään, johon kuuluvat muun muassa ranska ja italia. Espanjan lähimpiä sukukieliä ovat portugali ja katalaani. Ranskaa espanja muistuttaa enemmän kirjoitettuna kuin puhuttuna ja romaanisista kielistä espanjalle kaukaisinta sukua on romania.
Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Espanja kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Mi hijo practica la natación (suom. Poikani harrastaa uintia).
Levinneisyys
- Pääartikkeli: Luettelo maista, joissa espanja on virallinen kieli
Espanjan kielen nimet
Espanjan kieli (español) tunnetaan myös nimellä kastilian kieli (castellano). Nimi viittaa Kastilian alueeseen, josta kieli on alun perin lähtöisin. Se, kumpaa nimeä kielestä käytetään, riippuu muun muassa asiayhteydestä, puhujasta ja paikallisista tottumuksista. Espanjalaiset käyttävät kastilia-nimeä erityisesti silloin, kun kieli rinnastetaan muihin Espanjan alueella puhuttaviin kieliin, joita ovat muun muassa katalaani, galego ja baski. Sen sijaan verrattaessa kieltä muiden maiden kansalliskieliin on tavallisempaa nimittää sitä espanjaksi. Alueellisten kielten puhujat käyttävät kuitenkin lähes aina maan valtakielestä kastilia-nimeä (katalaaniksi castellà, galegoksi castelán, baskiksi gaztelania).
Latinalaisessa Amerikassa käytäntö vaihtelee maasta toiseen. Castellano on yleisempi nimitys kielelle muun muassa Argentiinassa, Perussa, Boliviassa ja Venezuelassa, kun taas español on yleisempi Meksikossa ja Kolumbiassa. Chilessä molempia nimiä käytetään paljon, tiedotusvälineissä esimerkiksi puhutaan espanjan kielestä ja kouluissa opetetaan kastiliaa.
Kirjaimet ja äänteet
Espanjan kieli on varsin foneettinen, eli ääntämisen ja kirjoittamisen välillä on melko yksikäsitteinen suhde.
Kirjoitukseen käytetään latinalaisia kirjaimia. Aakkoset ovat:
- a, b, c, d, e, f, g, h, i, j, k, l, m, n, ñ, o, p, q, r, s, t, u, v, w, x, y, z
Digrafeja ch [t͜ʃ] ja ll [j] pidettiin aiemmin omina aakkosinaan, mutta ne poistettiin aakkostosta Real Academia Españolan ja Asociación de Academias de la Lengua Españolan Ortografía de la lengua española -oikeinkirjoitusoppaan vuoden 2010 painoksessa.
Espanjan oikeinkirjoituksen erikoisuus on, että kysymys- ja huutomerkit kirjoitetaan myös lauseen alkuun, mutta ylösalaisin. Espanjan kuninkaallinen akatemia suositteli käytäntöä ensimmäisen kerran vuonna 1754.
Vokaalit
Vokaalit ääntyvät suunnilleen samoin kuin suomen kielessä.
a, o ja e katsotaan fonologisesti vahvoiksi ja i ja u heikoiksi vokaaleiksi. Vahva ja heikko vokaali tai kaksi heikkoa vokaalia muodostavat diftongin, toisin sanoen kuuluvat samaan tavuun. Jos vokaaliyhtymässä on painomerkki, vokaalit kuuluvat eri tavuihin:
- Ma-rí-a
Kirjainyhdistelmissä gue, gui, que ja qui u ei äänny. Jos se äännetään, se kirjoitetaan treemalla:
- pingüino, nicaragüense
Konsonantit
- b ja v äännetään samalla tavoin: soinnillisena bilabiaalisena klusiilina [b] sanan alussa ja nasaalien m ja n jälkeen. Muutoin heikkona soinnillisena bilabiaalisena frikatiivina tai approksimanttina [β]. Bilbao [bilˈβao], Córdoba [ˈkorðoβa], Habana [aˈβana]
- c äännetään soinnittomana velaarisena klusiilina [k] konsonanttien sekä vokaalien a, o ja u edellä, esimerkiksi Cuba [ˈkuβa]. Etuvokaalien e ja i edellä c ääntyy kastilianespanjassa soinnittomana dentaalisena frikatiivina [θ] (kuten englannin thing), esimerkiksi Ceuta [ˈθeuta], Latinalaisessa Amerikassa ja Andalusiassa kuitenkin [s]. Digrafi ch ääntyy soinnittomana postalveolaarisena affrikaattana [ʧ], esimerkiksi Chile [ˈʧile].
- d sanan alussa tauon jälkeen ja l:n ja n:n jälkeen klusiili [d], muutoin frikatiivi tai approksimantti [ð]. Sanan lopussa usein lähes äänetön. Esimerkiksi Salvador [salβaˈðor].
- f on soinniton labiodentaalinen frikatiivi [f].
- g ääntyy soinnillisena velaarisena klusiilina [ɡ] sanan alussa, sekä tauon ja n:n jälkeen, muutoin frikatiivina tai approksimanttina [ɣ]. Etuvokaalien e ja i edellä g on soinniton velaarinen frikatiivi [x] (ns. ach-äänne, esim. saksan achtung). Yhdistelmissä gue ja gui u ei äänny (vrt. q). Esimerkiksi Granada [ɡraˈnaða], Guernica [ɡerˈnika], Zaragoza [θaɾaˈɣoθa], Gerona [xeˈɾona]
- h yleisesti ei äänny. Sananalkuinen hu+vokaali on soinnillinen labiaalis-velaarinen puolivokaali [w], esimerkiksi (huevo (kananmuna) [ˈweβo]).
- j [x] kuten g etuvokaalien edellä, esimerkiksi Jaén [xaˈen].
- k [k], mutta esiintyy vain lainasanoissa kuten kilo.
- l soinnillinen alveolaarinen lateraali [l], esimerkiksi Lima [ˈlima]. Esiintyy myös digrafissa ll, joka oli alun perin palataalinen l [ʎ], esimerkiksi Lleida [ˈʎeiða], mutta ääntyy nykyään tällä tavoin lähinnä Pohjois-Espanjassa. Amerikassa ja suuressa osassa Espanjaa se on muuttunut soinnilliseksi palataaliseksi frikatiiviksi [ʝ] (esim. yeísmo), osassa espanjankielistä Amerikkaa (muun muassa Argentiinassa) taas soinnilliseksi postalveolaariseksi frikatiiviksi [ʒ].
- m soinnillinen bilabiaalinen nasaali [m], esimerkiksi Madrid [maðˈri(ð)]
- n soinnillinen alveolaarinen nasaali [n], mutta assimiloituu m:ksi b:n, v:n ja p:n edellä, esim. Navarra [naˈβara].
- ñ soinnillinen palataalinen nasaali [ɲ], kuten savon murteen mänj, esimerkiksi Cataluña [kataˈluɲa].
- p soinniton bilaabialinen klusiili [p], esimerkiksi Pérez [ˈpeɾeθ].
- q [k]. Esiintyy vain kirjainyhdistelmissä que ja qui, joissa u ei äänny. Esimerkiksi Quito [ˈkito].
- r monitäryinen soinnillinen alveolaarinen tremulantti [r] (kuten suomessa konsonantin edellä, esim. perkele) sanan alussa, l:n, m:n ja n:n jäljessä ja kun on kirjoitettu rr. Muulloin yksitäryinen [ɾ]. Esimerkiksi Roma [ˈroma].
- s soinniton alveolaarinen frikatiivi (sibilantti) [s]. S:n ääntäminen c:n tapaan [θ]:na eräissä murteissa tunnetaan nimellä ceceo. Esimerkiksi Salamanca [salaˈmaŋka].
- t soinniton alveolaarinen klusiili [t], esimerkiksi Toledo [toˈleðo].
- v ääntyy kuten b, esim. Valencia [baˈlenθia]. Kahden vokaalin välissä v ääntyy frikatiivina tai approksimanttina [β], esim. Cava ['kaβa].
- w esiintyy vain lainasanoissa ja ääntyy labiodentaalisena [v], esimerkiksi wagon ’vaunu’.
- x ääntyy vokaalien välissä [ks], konsonantin edellä joko [ks] tai [s]. Keskiaikaisessa espanjassa kirjain merkitsi suhu-s:ää [ʃ], josta 1600-luvulla kehittyi voimakas velaarifrikatiivi [x]. Tästä ovat jäänteenä nykyäänkin esimerkiksi erisnimet México, Texas ja Oaxaca, joissa lausutaan oikeinkirjoituksen vastaisesti [x]: [ˈmexiko], [ˈtexas] ja [oaˈxaka].
- y luetaan konsonantiksi ja ääntyy soinnillisena palataalisena frikatiivina [ʝ] Espanjassa ja suuressa osassa Amerikkaa; se on kuitenkin soinnillinen suhuäänne samoilla alueilla kuin ll) mutta sana y ’ja’ ääntyy kahden konsonantin välissä [i]. Esimerkiksi Vizcaya [biθˈkaja].
- z ääntyy kuten c etuvokaalien edellä: [θ]. Esimerkiksi Zaragoza [θaɾaˈɣoθa]. Latinalaisessa Amerikassa ääntyy [s].
Espanjan äänteistä suomen kielelle vieraita ovat [t͜ʃ], [θ], [ð], [ɣ], [x], [ʎ] ja [ɲ]. Suomen r:n voi sanoa asettuvan espanjan yksi- ja monitäryisen väliin. Vastoin tunnettua legendaa c:n ja z:n ääntäminen etuvokaalin edellä [θ] ei ole peräisin ässävikaiselta kuninkaalta vaan luonnollisen rahvaanlatinan frikatiiviääntämyksen kehityksen tulos. Keskiajan iberoromaanisessa kantakielessä oli kuusi frikatiiviäännettä, joista kolme (f, x ja θ) on säilynyt nykypäivään. Affrikaattoja on yksi, [t͜ʃ], ja sibilantteja yksi, [s]. Rahvaanlatinassa vaikuttaneen betasismin tuloksena b ja v ääntyvät espanjassa samoin.
S ei espanjassa ja portugalissa voi aloittaa sanaa eikä tavua, jos sitä seuraa konsonantti. Tällöin sen eteen tulee proteettinen e, esim. Estocolmo ’Tukholma’.
Paino on viimeistä edellisellä tavulla, jos sana päättyy vokaaliin, n:ään tai s:ään. Muihin konsonantteihin päättyvällä sanalla paino on viimeisellä tavulla. y luetaan konsonantiksi eivätkä peräkkäiset vahvat vokaalit a, e ja o muodosta diftongia vaan kuuluvat eri tavuihin. Ellei sanapaino noudata näitä sääntöjä, se merkitään oikeinkirjoituksessa painomerkillä.
Intonaatio on nouseva sellaisessa kysymyslauseessa, jossa ei ole kysymyssanaa. Muulloin lausemelodia on laskeva.
Kielioppi
Adjektiivit
Useimmat espanjan adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä. Tietyt adjektiivit vaihtavat merkitystä sen mukaan, sijoitetaanko ne pääsanansa edelle vai jälkeen. Jos adjektiivi on pääsanansa edellä, se voi myös kertoa pääsanastaan jotakin kontekstiin liittyvää olennaista, korostettua tietoa. Adjektiivin komparatiivi muodostetaan adjektiivia ennen tulevalla más-sanalla ja superlatiivi määräisellä artikkelilla ja más-sanalla. Samaten voidaan muodostaa vähentävä komparatiivi menos-sanalla.
Suurin osa espanjan adjektiiveista on o- (maskuliini) tai a- (feminiini) päätteisiä. Tällöin ne yleensä taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa, esimerkiksi un/el gato amarillo ’keltainen uroskissa’ ja una/la gata amarilla ’keltainen naaraskissa’. Poikkeuksiakin on kuten violeta ’violetti’, naranja ’oranssi’ ja rosa ’vaaleanpunainen’, jotka eivät taivu. Useimmat adjektiivit taipuvat myös sanojan mukaan, esimerkiksi lause ’olen sairas’ on naisen sanomana estoy enferma ja miehen sanomana estoy enfermo.
E- ja konsonanttipäätteiset adjektiivit eivät yleensä taivu suvussa ja monikossa ne päättyvät -es. Tällaisia adjektiiveja ovat esimerkiksi ’vihreä’ (verde, verdes), ’harmaa’ (gris, grises), ’ruskea’ (marrón, marrónes), ’helppo’ (fácil, fáciles) ja ’vaikea’ (difícil, difíciles). Joistakin konsonanttipäätteisistä adjektiiveista on tosin olemassa feminiinimuoto, joka saadaan lisäämällä adjektiivin loppuun -a (esim. ’espanjalainen’ español, españoles, española, españolas). Jos adjektiivi päättyy z-kirjaimeen, monikossa z vaihtuu c:ksi (esim. ’onnellinen’ feliz : felices).
Adjektiivia voi korostaa absoluuttisella superlatiivilla, jonka voi muodostaa kolmella eri tavalla: adverbilla muy: muy bueno 'oikein hyvä', päätteillä -ísimo ja -ísima (tai harvoissa poikkeustapauksissa -érrimo ~ -érrima; esim. guapa → guapísima 'oikein nätti') sekä etuliitteillä kuten super-, ultra- tai requete-: frío → superfrío 'oikein kylmä'.
Adjektiivista muodostetun adverbin pääte on -mente: normal → normalmente 'normaalisti'.
Historiallisesti adjektiivijärjestelmä kehittyi pitkälti substantiivien tavoin sijatunnusten kadottua ja neutrin poistuttua käytöstä. Latinan vertailuastepäätteet (esim grandior, grandissimus) korvautuivat adverbirakenteilla. Nykyiset -ísimo ja -ísima ovat myöhempää uudelleenlainausta latinasta.
Substantiivit
Substantiiveilla on kaksi sukua, feminiini ja maskuliini. Näitä vastaavat artikkelit una ja un epämääräisessä ja la ja el määräisessä muodossa (nämä ovat kehittyneet demonstratiivipronomineista heikentymällä, mikä on indoeurooppalaisissa kielissä yleinen ilmiö).
Substantiivin monikon tunnus on -s, konsonantin ja painollisen a-, i- tai u-vokaalin jälkeen -es. Määräisen artikkelin monikkomuodot ovat las ja los.
Kuten suurimmilta osin muissakin nykyromaanisissa kielissä, varsinaiset sijamuodot ovat kadonneet. Substantiiveilla on yksi sijamuoto, nominatiivi, muut semanttiset sijat ilmaistaan prepositioin ja artikkelein. Myöhäisrahvaanlatinan aikakaudella äännemuutosten vuoksi sijapäätteet muuttuivat niin voimakkaasti toistensa kaltaisiksi (synkretismi), että prepositiorakenteet oli pakko ottaa käyttöön kiertoilmauksiksi. Samaan aikaan puhutussa latinassa oli jo yleistynyt jo klassisella kaudella mahdollinen rakenne, jossa muita sijoja korvattiin prepositiolla ja ablatiivilla tai akkusatiivilla. Myöhäislatinassa, jonka viime vaiheen puhuttua kieltä usein kutsutaan kantaromaaniksi, olikin enää kolme ja sen välittömissä tytärkielissä kaksi sijaa, nominatiivi ja akkusatiivin ja ablatiivin korvannut obliikvi eli ”yhteissija”, jotka nekin hävisivät espanjan kieleen johtaneessa kehityslinjassa viimeistään 900-luvulle tultaessa, eikä vanhimmassakaan espanjan kielessä niistä ole käytännössä jälkeäkään. Esimerkiksi muinaisranskassa kaksisijajärjestelmä säilyi pidempään.
Samaan ilmiösarjaan liittyy myös latinan neutrisuvun kato. Jäljelle jäivät maskuliini ja feminiini. Valtaosasta näistä tuli espanjassa maskuliineja, kun niiden sanapäätteet tulkittiin maskuliinin päätteiksi ja samaan aikaan äänteenmuutosten myötä u alettiin lausua [o], esimerkiksi latinan vinum ’viini’ > espanjan vino. Eräissä tapauksissa kuitenkin alkuperäinen yksikkö jäi pois käytöstä ja uusi sanamuoto perustui latinan a-päätteiseen monikkoon, joka tulkittiin feminiiniksi, esimerkiksi folium, folia > la hoja ’lehti’. Pääsääntö on, että kaikki -a-, -ción-, -sión-, -tad- ja -dad-päätteiset sanat ovat feminiinejä ja o-päätteiset maskuliineja. On kuitenkin poikkeuksia kuten kreikkalaisperäiset -ma-loppuiset sanat, jotka ovat maskuliineja: el programa, el problema, el tema. On myös harvoja poikkeuksia, joissa o-päätteinen sana on feminiini: la mano, la radio, la foto, la moto. Nämä sanat ovat pääasiassa lyhentymiä feminiinisukuisista sanoista (radiodifusión, fotografía, motocicleta).
Joihinkin substantiiveihin, jotka sekä alkavat että päättyvät a-kirjaimella, käytetään yksikössä foneettisista syistä maskuliinista el-artikkelia, vaikka ovat sinänsä feminiinejä. Tällaisia ovat esimerkiksi el agua ’vesi’ ja el alma ’sielu’. Näitä sanoja määrittävä adjektiivi tulee kuitenkin feminiinisenä, esimerkiksi el agua fría ’kylmä vesi’. Samoin monikossa käytetään feminiinistä artikkelia: las aguas ’vedet’.
Verbit
Espanjan kielen verbit taipuvat kuudessa persoonassa ja ne jaetaan kolmeen konjugaatioon infinitiivin pääteen (-ar, -er, -ir) mukaisesti. Verbeillä on kaksi päämodusta eli tapaluokkaa, indikatiivi (indicativo) ja subjunktiivi (subjuntivo). Useimmissa kieliopeissa konditionaali (condicional) sisällytetään indikatiiviin, kun taas jotkut pitävät sitä erillisenä tapaluokkana. Näiden lisäksi erilliseksi modukseksi on katsottava imperatiivi (imperativo) eli käskymuoto, jolla tosin on omat muodot vain toisissa persoonissa (muissa persoonissa ja kaikissa kielteisissä käskylauseissa käytetään subjunktiivimuotoja).
Indikatiivissa espanjan verbit taipuvat kahdeksassa aikamuodossa, jotka ovat:
- preesens (presente)
- imperfekti (pretérito imperfecto)
- yksinkertainen perfekti (preteriti) (pretérito indefinido)
- yhdistetty perfekti (pretérito perfecto compuesto)
- pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto)
- 2. pluskvamperfekti (pretérito anterior)
- futuuri (futuro)
- yhdistetty futuuri (futuro compuesto)
Subjunktiivilla on neljä aikamuotoa: preesens (presente de subjuntivo), imperfekti (pretérito imperfecto de subjuntivo), perfekti (pretéríto perfecto de subjuntivo) ja pluskvamperfekti (pretérito pluscuamperfecto de subjuntivo). Arkaistinen subjunktiivin futuuri (futuro de subjuntivo) esiintyy nykyisin vain lakikielessä ja eräissä vakiintuneissa fraaseissa.
Espanjassa on kolme olla-verbiä:
- ser on lähimpänä suomen olla-verbiä ja sitä käytetään ominaisuuksista (ulkonäkö, luonne, materiaali, ajankohta)
- estar-verbiä käytetään esim. ilmaistaessa sijaintia, olotilaa ja vointia
- haber-verbiä käytetään lähes ainoastaan liittoaikamuotojen taipuvana verbinä sekä objektista itsenäisenä verbinä (kuten englannin there is ~ are). Haber-verbin yksikön kolmannella persoonalla on kaksi muotoa (ha, hay) riippuen siitä, käytetäänkö sitä liittoaikamuodossa vai objektista itsenäisenä olla-verbinä. Tämä käyttöalan kaventuma on nykyespanjassa tapahtunut kehityskulku -- vielä muinaisespanjassa omistaminenkin ilmaistiin useimmiten verbillä haber klassisen latinan tapaan.
Lisäksi verbiä tener, joka suomeksi tarkoittaa omistaa, käytetään tietyissä asioissa olla-verbin sijasta.
Historiallisesti voidaan katsoa, että kielen osa-alueista verbit ovat lähimpänä kantakieli latinaa: hyvä esimerkki on indikatiivin preesensin taivutuspäätteet, jotka ovat yli tuhannessa vuodessa muuttuneet vain hieman. Muissa aika- ja tapaluokissa muutoksia on tapahtunut enemmän, mutta nekin ovat usein vain pinnallisia ja kehityskulku voidaan helposti päätellä. Tärkeimpiä kehityskulkuja ovat neljän verbikonjugaation tiivistyminen kolmeksi, liittoaikamuotojen kehittyminen (mahdollisesti germaanisen mallin mukaan, kuten suomessakin), ja eräiden taivutuskaavojen (esimerkiksi futuuri, konditionaali) uudelleenrakentuminen myöhäislatinan pohjalta.
Kielinäyte
»Todos los seres humanos nacen libres e iguales en dignidad y derechos y, dotados como están de razón y conciencia, deben comportarse fraternalmente los unos con los otros.»
Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»
(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla)
Kirjallisuus
Espanjalaisia kirjailijoita
- Miguel de Cervantes
- Joxemari Iturralde
- Federico García Lorca
- Antonio Muñoz Molina
- Manuel Vázquez Montalbán
- Arturo Pérez-Reverte
- Pablo Tusset
Latinalaisen Amerikan kirjailijoita
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Espanjan kieli Wiki Commonsissa
bulgaria · englanti · espanja · hollanti · iiri · italia · kreikka · kroatia · latvia · liettua · malta · portugali · puola · ranska · romania · ruotsi · saksa · slovakki · sloveeni · suomi · tanska · tšekki · unkari · viro
This article uses material from the Wikipedia Suomi article Espanjan kieli, which is released under the Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 license ("CC BY-SA 3.0"); additional terms may apply (view authors). Sisältö on käytettävissä lisenssillä CC BY-SA 4.0, ellei toisin mainita. Images, videos and audio are available under their respective licenses.
®Wikipedia is a registered trademark of the Wiki Foundation, Inc. Wiki Suomi (DUHOCTRUNGQUOC.VN) is an independent company and has no affiliation with Wiki Foundation.