Puna-Armeijan Hyökkäys Georgiaan: Neuvosto-Venäjän ja Georgian välinen sota 1921

რუსეთ-საქართველოს ომი, Ts'iteli armiis šemotš'ra Sakartveloši), myös Neuvosto-Venäjän–Georgian sota (georg. საბჭოებისა და საქართველოს ომი, Sabtš'oebisa da Sakartvelos omi, ven. Советско-грузинская война, Sovjetsko-gruzinskaja voina) oli neuvosto-Venäjän puna-armeijan Georgian demokraattista tasavaltaa vastaan kohdistama sotilaallinen hyökkäys, joka käytiin 15. helmikuuta – 17. maaliskuuta 1921. Hyökkäyksen tarkoituksena oli kaataa Georgian sosiaalidemokraattisen puolueen menševikkihallitus ja tuoda maahan bolševikkihallinto. Konflikti johtui Neuvosto-Venäjän laajentumispolitiikasta, jonka tavoitteena oli saada takaisin hallintaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin saakka Venäjän keisarikuntaan kuuluneet alueet, sekä Venäjälle siirtyneiden georgialaisten bolševikkien vallankumouspyrkimyksistä. Bolševikeilla ei Georgiassa ollut tarpeeksi tukea, että he olisivat voineet nousta valtaan ilman ulkomaiden apua.

Puna-armeijan hyökkäys Georgiaan
Puna-armeija Tbilissä 25. helmikuuta 1921.
Päivämäärä: 1921 Paikka: Transkaukasus Lopputulos: Neuvosto-Venäjän–Turkin voitto Vaikutukset: Georgian SNT:n perustaminen
Osapuolet
Neuvosto-Venäjä, Turkki	Georgian demokraattinen tasavalta
Komentajat
Anatoli Gekker, Mihail Velikanov, Grigori Ordžonikidze, Kazım Karabekir	Giorgi Kvinitadze, Giorgi Mazniašvili, Valiko Džugheli
Vahvuudet
~50 000 (Puna-armeija)	~35 000
Tappiot
Ei tiedossa, arviolta 5 500 neuvostosotilasta kaatui	Ei tiedossa, arviolta 3 000–7 000 georgialaista kaatui

Venäjä oli tunnustanut Georgian itsenäisyyden 7. toukokuuta vuonna 1920 solmitussa Moskovan sopimuksessa, eikä Georgian valloittamisesta oltu Moskovassa yksimielisiä. Hyökkäyksen pääsuunnittelijat olivat kaksi vaikutusvaltaista georgialaissyntyistä neuvostovirkamiestä, Josif Stalin ja Grigori Ordžonikidze, jotka saivat luvan hyökätä Georgiaan neuvostojohtaja Vladimir Leniniltä 14. helmikuuta 1921, maan "talonpoikien ja työläisten kapinan" tukemisen verukkeella. Neuvostojoukot valtasivat Georgian pääkaupungin Tbilisin raskaiden taisteluiden jälkeen ja julistivat Georgian SNT:n syntyneeksi 25. helmikuuta 1921. Maan loppuosa saatiin vallatuksi kolmen viikon sisällä, mutta neuvostovalta Georgiassa vakiintui vasta syyskuussa vuonna 1924. Turkin miehitys Georgian luoteisosassa lähes samanaikaisesti (helmi–maaliskuussa 1921) uhkasi kehittää kriisin Moskovan ja Ankaran välille, ja se johti merkittäviin alueluovutuksiin Neuvosto-Venäjältä Turkille Karsin sopimuksessa.

Georgia onnistui irrottautumaan Venäjästä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen kaoottisten jälkiseurausten aikana. Kun maa oli epäonnistuneesti yrittänyt muodostaa Armenian ja Azerbaidžanin kanssa federatiivisen tasavallan, Georgian johtajat julistivat maan itsenäiseksi 26. toukokuuta vuonna 1918 nimellä Georgian demokraattinen tasavalta. Vaikka Georgia kärsikin sisäisistä ongelmista ja satunnaisista konflikteista naapuriensa kanssa, se onnistui säilyttämään itsenäisyytensä ja sai uudet rajansa suhteellisen hyvään hallintaan Venäjän sisällissodan aikana.

Vaikka Georgian sosiaalidemokraattisella hallituksella olikin suhteellisen korkea kannatus ja se sai aikaan joitakin onnistuneita uudistuksia, se ei kyennyt luomaan maahan vakaata taloutta tai rakentamaan vahvaa ja kurinalaista armeijaa, joka olisi kyennyt vastustamaan helposti ennustettavissa olevaa bolševikkiuhkaa. Maassa oli merkittävä määrä Venäjän keisarillisessa armeijassa palvelleita päteviä upseereja, mutta armeija jäi aliravituksi ja huonosti varustetuksi. Rinnakkainen puolustusjärjestelmä, Georgian kansankaarti, värvättiin menševikkipuolueen jäsenten keskuudesta. Se oli sen vuoksi armeijoista kunnioitetumpi ja kurinalaisempi, mutta politisoitunut ja puoluevirkailijoiden hallitsema.

Vuoden 1920 alusta paikalliset bolševikit lietsoivat Georgiassa aktiivisesti poliittisia levottomuuksia. He keskittyivät levottomuuksiin maaseudulla ja maan etnisten ryhmien välisiin jännitteisiin. Neuvosto-Venäjän sotilaallis-poliittisten voimien toimintakeskus Kaukasuksella oli Kavburo, joka oli yhteydessä Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomiteaan. Vuonna 1920 luotua toimintaelintä johti georgialainen bolševikki Grigori Ordžonikidze avustajanaan Sergei Kirov. Kaukasian tuominen neuvostovaltaan näyttäytyi bolševikkijohtajille helppona tehtävänä, ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen keskittyessä Turkin itsenäisyyssotaan. Lisäksi Turkin Ankarasta käsin toiminut, Mustafa Kemalin johtama hallitus ilmaisi täyden tukensa yhteistyölle Moskovan kanssa. Se lupasi taivuttaa "Georgian ... ja Azerbaidžanin ... liittymään unioniin Neuvosto-Venäjän kanssa ... ja ... aloittaa sotilastoimet ekspansionistista Armeniaa vastaan". Neuvostojohto käytti menestyksekkäästi tilannetta hyväkseen ja lähetti armeijansa miehittämään Bakua, Azerbaidžanin demokraattisen tasavallan pääkaupunkia.

Kun Bakuun oli perustettu neuvostohallitus huhtikuussa 1920, Ordžonikidze – todennäköisesti omasta aloitteestaan – siirtyi Georgiaan tukeakseen suunniteltua bolševikkivallankaappausta Tbilisissä. Kaappaus kuitenkin epäonnistui, mikä salli Georgian hallituksen keskittää onnistuneesti kaikki joukkonsa estämään venäläisten joukkojen eteneminen Georgian-Azerbaidžanin rajalta. Neuvosto-Venäjän johtaja Vladimir Lenin oli joutumassa sotaan Puolaa vastaan, ja hän käski aloittaa neuvottelut Georgian kanssa. Neuvosto-Venäjä tunnusti 7. toukokuuta 1920 allekirjoitetussa Moskovan sopimuksessa Georgian itsenäisyyden ja solmi hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimus vahvisti de jure maiden väliset rajat ja vaati Georgiaa lakkauttamaan kaikkien Moskovan vihamielisinä pitämien kolmansien osapuolien toiminta. Salaisessa lisäpöytäkirjassa Georgia lupasi laillistaa paikallisen bolševikkipuolueen toiminnan.

Rauhansopimuksesta huolimatta Georgian menševikkihallituksen lopullinen syrjäyttäminen oli tarkoituksellinen ja etukäteen suunniteltu teko. Georgialla oli vakiintuneet diplomaattiset suhteet useisiin eurooppalaisiin valtioihin, ja se piti hallussaan strategisia liikennereittejä Mustaltamereltä Kaspianmerelle. Neuvostojohto näki Georgian "ympärysvaltojen valtapiirin kohteena". Toinen syy, miksi Georgian hallituksen ei voitu antaa pysyä vallassa, oli bolševikkien halu kostaa Euroopassa maanpaossa olleille venäläisille menševikeille, joiden neuvostovastaista propagandaa oli vaikea hiljentää.

Kun puna-armeijan operaatiot Puolaa vastaan olivat lakanneet, Venäjän valkoisten johtaja Pjotr Wrangel oli joutunut tappiolle ja Armenian demokraattinen tasavalta oli kaatunut, neuvostojohdolle tarjoutui suotuisa tilaisuus kukistaa viimeinen, neuvostovaltaa vastustanut itsenäinen valtio Kaukasiassa. Tuohon mennessä brittiläiset tutkimusjoukot olivat kokonaisuudessaan lähteneet Kaukasukselta, eikä läntinen maailma ollut enää halukas tulemaan Georgian avuksi.

Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ei kuitenkaan oltu Moskovassa täysin yksimielisiä. Bolševikkien keskuudessa vallitsi erilaisia näkemyksiä suhtautumisesta maan eteläiseen naapuriin. Kansallisuusasioiden kansankomissaari Josif Stalin, joka oli sisällissodan loppuun mennessä kerännyt itselleen jo huomattavan määrän valtaa, otti huomattavan kovan linjan synnyinmaatansa Georgiaa kohtaan. Hän tuki vahvasti Georgian hallituksen kaatamista sotilastoimin ja kehotti jatkuvasti Leniniä antamaan suostumuksensa hyökkäykselle. Sodan kansankomissaari Lev Trotski oli taas vahvasti eri mieltä operaatiosta, jota hän kutsui "ennenaikaiseksi interventioksi". Hänen mukaansa kansa pystyisi itsenäisesti vallankumoukseen. Lenin kieltäytyi aluksi voimankäytöstä kansojen itsemääräämisoikeuden politiikkansa mukaisesti, ja vaati ehdotonta varovaisuutta, että Venäjä ainoastaan auttaisi eikä dominoisi Georgian vallankumousta. Sisällissodan voiton lähestyessä Moskovan toimista tuli kuitenkin vähemmän hillittyjä, ja monille bolševikeille itsemääräämisoikeus oli enää "diplomaattinen peli, jota täytyi pelata tietyissä tapauksissa".

Moskovan mukaan suhteet Georgiaan rapautuivat siksi, että Georgia väitetysti rikkoi maiden välistä rauhansopimusta, pidätti uudelleen georgialaisia bolševikkeja ja esti Armeniaan suuntautuneiden saattueiden kulun, ja koska maan epäiltiin tukevan Pohjois-Kaukasuksen aseistettuja kapinallisia.

Neuvosto-venäläisten käyttämä taktiikka Georgian valloittamiseksi oli samankaltainen kuin vuonna 1920 Armeniassa ja Azerbaidžanissa käytetty: lähetetään maahan puna-armeija rohkaisten samalla paikallisia bolševikkeja levottomuuksiin. Tämän strategian käyttäminen oli Georgiassa kuitenkin vaikeaa, sillä kommunistinen puolue oli siellä eristäytynyt poliittinen voima, jolla ei ollut yleistä tukea.

Yöllä helmikuun 11. ja 12. päivän välillä vuonna 1921, Ordžonikidzen aloitteesta, bolševikit hyökkäsivät georgialaisia sotilastukikohtia vastaan armenialaisenemmistöisessä Lorrin maakunnassa ja läheisessä Šulaverin kylässä lähellä Armenian ja Azerbaidžanin rajoja. Armeniassa olleet puna-armeijan yksiköt saapuivat nopeasti apuun, tosin ilman Moskovan muodollista suostumusta. Kun Georgian hallitus protestoi välikohtauksia Tbilisin neuvostolähettiläälle Aron Šeinmanille, tämä kielsi Venäjän kaiken osallisuuden ja väitti kaikkien mahdollisten meneillään olleiden häiriöiden johtuvan armenialaisten kommunistien spontaanista kapinasta. Samaan aikaan bolševikit olivat jo luoneet Šulaveriin Georgian vallankumouskomitean (Revkom), elimen, joka saisi pian kilpailevan hallituksen ominaisuudet. Georgialaisen bolševikin Pilipe Makharadzen johtama Revkom pyysi muodollisesti avunantoa Moskovalta.

Välikohtauksia syntyi myös Dušetin kaupungissa ja osseettien keskuudessa Koillis-Georgiassa. Osseetit eivät pitäneet Georgian hallituksesta, sillä se ei suostunut antamaan heille autonomiaa. Georgialaiset joukot onnistuivat hillitsemään liikehdintää joillakin alueilla, mutta Neuvosto-Venäjän hyökkäyksen valmistelut olivat jo pitkällä. Kun Georgian armeija siirtyi Lorriin murskaamaan kapinaa, Lenin lopulta myöntyi Stalinin ja Ordžonikidzen toistuviin pyyntöihin sallia puna-armeijan hyökätä Georgiaan. Lopullisen päätöksen teki 14. helmikuuta Neuvosto-Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitea:

»Keskuskomitea on taipuvainen sallimaan 11. armeijan antaa aktiivista tukea kansannousulle Georgiassa ja miehittää Tbilisin, edellyttäen että kansainvälisiä normeja noudatetaan, ja ehdolla, että kaikki yhdennentoista armeijan sotilaallisen vallankumousneuvoston jäsenet, kaiken tiedon perusteellisen tarkastelun jälkeen, ovat yksimielisiä menestyksestä. Varoitamme, että meidän täytyy toimia ilman leipää kuljetuksen tarpeen vuoksi, emmekä siis voi antaa teille yhtäkään veturia tai rautatietä. Me emme voi kuljettaa Kaukasukselta muuta kuin viljaa ja öljyä. Tarvitsemme välittömän vastauksen suoraa linjaa pitkin, kaikkien yhdennentoista armeijan sotilaallisen vallankumousneuvoston jäsenten allekirjoittamana.»

Päätös kannattaa hyökkäystä ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Sitä vastusti Karl Radek ja se pidettiin salassa Trotskilta, joka oli tuohon aikaan Uralin alueella. Trotski oli niin suuttunut keskuskomitean päätöksestä ja Ordžonikidzen roolista sen toteuttamisessa, että palatessaan Moskovaan hän vaati, tosin turhaan, erityisen asiaa tutkivan puoluekomission perustamista. Myöhemmin Trotski kuitenkin sopeutui tapahtuneeseen ja jopa puolusti hyökkäystä erityisessä lehtisessä.

Taistelu Tbilisistä

Helmikuun 16. päivän aamuna 11. armeijan pääjoukot ylittivät Georgian rajan Anatoli Gekkerin komennuksessa ja aloittivat Tiflisin operaation, jonka tarkoituksena oli Georgian pääkaupungin valtaus. Khrami-joen taistelussa kenraali Stepan Akhmetelin johtamat Georgian rajajoukot nujertuivat ylivoiman alle ja kärsivät tappion. Länteen vetäytynyt georgialainen komentaja kenraali Tsulukidze räjäytti rautatiesiltoja ja tuhosi teitä yrittäessään hidastaa vihollisen etenemistä. Samaan aikaan puna-armeijan yksiköt marssivat Georgiaan pohjoisesta Darialin ja Mamisonin solien kautta ja Mustanmeren rannikkoa pitkin Suhumia kohti. Tapahtumien aikana ulkoasioiden neuvostokomissaari antoi sarjan lausuntoja, joissa kiellettiin kaikki tieto Georgian ja puna-armeijan välisistä sotatoimista ja vakuutettiin tahtoa sovitella kaikissa Georgian sisällä syntyneissä kiistoissa.

Helmikuun 17. päivään mennessä ilmavoimien tukemat puna-armeijan jalka- ja ratsuväet olivat lähestyneet vain 15 kilometrin päähän lounaaseen Georgian pääkaupungista. Georgian armeija taisteli itsepäisesti Tbilisin lähistöllä viikon ajan ennen murtumistaan puna-armeijan ylivoimalle. Kodžorin ja Tabakhmelan strategiset kukkulat siirtyivät osapuolelta toiselle helmikuun 18. ja 20. päivän välillä, kun georgialaiset joukot kenraali Giorgi Mazniašvilin komennuksessa torjuivat puna-armeijan yksiköt, jotka kärsivät raskaita tappioita ja ryhmittyivät uudelleen yrittäessään tiukentaa otettaan Tbilisistä. 23. helmikuuta mennessä rautatiesillat oli korjattu, ja neuvostotankit ja panssarijunat liittyivät puna-armeijan pääjoukkoihin uudessa hyökkäyksessä. Panssarijunien tulittaessa tankit ja jalkaväki tunkeutuivat georgialaisten asemien läpi Kodžorin kukkuloilla. 24. helmikuuta Georgian armeijan komentaja Giorgi Kvinitadze oli kestämättömässä tilanteessa, joten hän käski joukkonsa vetäytymään estääkseen niiden joutumisen mottiin ja pelastaakseen kaupungin tuhoutumiselta. Georgian hallitus ja parlamentti lähtivät pakoon Kutaisiin Länsi-Georgiaan.

25. helmikuuta voitokas puna-armeija saapui Tbilisiin, ja bolševikkisotilaat aloittivat laajamittaisen ryöstelyn. Mamia Orakhelašvilin ja Šalva Eliavan johtama Revkom siirtyi kaupunkiin ja julisti menševikkihallituksen kaadetuksi, Georgian kansallisen armeijan ja kansankaartin hajotetuiksi ja Georgian sosialistisen neuvostotasavallan perustetuksi. Samana päivänä Moskovassa Lenin sai onnittelut komissaareiltaan: "Punainen lippu liehuu Tbilisin yllä. Kauan eläköön Neuvosto-Georgia!"

Kutaisin operaatio

 

Georgialaiset komentajat suunnittelivat keskittävänsä joukkonsa Mtskhetan kaupunkiin Tbilisin luoteispuolella ja jatkavansa taistelua uusilla puolustuslinjoilla. Tbilisin menetys kuitenkin lannisti pahasti georgialaiset joukot, joiden täytyi lopulta hylätä asemansa Mtskhetassa. Armeija hajosi vähitellen vetäytyessään länteen, ja vastarinta lähestyviä venäläisjoukkoja kohtaan oli suureksi osaksi järjestäytymätöntä, mutta ajoittain rajua. Neuvostojoukoilta kesti toiset kaksi viikkoa saada haltuunsa Itä-Georgian muut merkittävät kaupungit.

Menševikit elättelivät toivoa Mustallamerellä Georgian rannikon edustalla purjehtineen ranskalaisen laivastoeskaaderin antamasta tuesta. 28. helmikuuta ranskalaiset jopa avasivat tulen 9. puna-armeijan rannikolla toiminutta V. Tšerniševin komentamaa 31. kivääridivisioonaa kohti, mutteivät tehneet maihinnousua. Georgialaiset onnistuivat kuitenkin saamaan takaisin haltuunsa Gagran rannikkokaupungin. Heidän menestyksensä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja neuvostojoukot liittyivät abhaasien talonpoikasissijoukkoihin (Kyaraz), valtasivat Gagran 1. maaliskuuta, Uuden Athoksen 3. maaliskuuta ja Suhumin 4. maaliskuuta. Joukot etenivät länteen ja miehittivät Zugdidin 9. maaliskuuta ja Potin 14. maaliskuuta.

Georgialaisten puolustusyritykset Kutaisin lähellä lannistuivat edelleen, kun puna-armeijan joukko-osasto hyökkäsi yllättäen Pohjois-Kaukasukselta edeten lähes läpäisemättömän Mamisonin solan kautta syvässä lumessa ja alas Rionin laaksoon. Suramissa 5. maaliskuuta 1921 käydyn verisen yhteenoton jälkeen myös 11. puna-armeija ylitti Likhin vuorijonon maan länsiosaan. Neuvostojoukot saapuivat 10. maaliskuuta Kutaisiin, jonka Georgian johto, armeija ja kansankaarti olivat hylänneet paeten Mustanmeren satamakaupunkiin Batumiin Lounais-Georgiassa. Osa georgialaisista joukoista vetäytyi vuorille ja jatkoi taistelua.

Kriisi Turkin kanssa

23. helmikuuta, kymmenen päivää sen jälkeen kun puna-armeija aloitti marssinsa Tbilisiin, Kazım Karabekir, Turkin komentaja Länsi-Armeniassa, antoi uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin Georgian evakuoivan Ardahanin ja Artvinin alueet. Menševikit, joita kohti hyökättiin molemmilta puolilta, joutuivat myöntymään, ja turkkilaiset joukot etenivät Georgiaan miehittäen kyseiset raja-alueet. Operaatio toi Turkin armeijan lähelle georgialaisten hallussa pysynyttä Batumia, ja puna-armeijan Dmitri Žloban komentaman 18. ratsuväkidivisioonan suunnatessa kaupunkia kohti loi sotilaallisen yhteenoton vaaran Turkin ja neuvostojoukkojen välille. Menševikit toivoivat voivansa käyttää näitä olosuhteita hyväkseen. He solmivat 7. maaliskuuta Karabekirin kanssa suullisen sopimuksen, jossa Turkin armeijan annettiin saapua kaupunkiin, kunhan Georgian hallitus saisi pitää sen siviilihallinnon vallassaan. 8. maaliskuuta turkkilaiset luutnantti Kizim-Beyn komennuksessa olleet joukot asettuivat puolustusasemiin kaupungin ympärille, mikä johti kriisiin Neuvosto-Venäjän kanssa. Georgy Tšitšerin, ulkoasioiden neuvostokomissaari, lähetti protestiviestin Ali Fuat Paššalle, Turkin edustajalle Moskovassa. Vastauksena Ali Fuat antoi neuvostohallitukselle kaksi noottia. Nooteissa väitettiin, että Turkin armeija oli vain antamassa turvaa paikalliselle muslimiväestölle, jota uhkasivat puna-armeijan sotatoimet alueella.

Siihen aikaan mennessä, Moskovan sotilaallisesta menestyksestä huolimatta, Kaukasuksen tilanteesta oli tullut erittäin epävarma. Armenialaiset olivat ryhtyneet kapinaan Georgian tapahtumien auttamana ja vallanneet Jerevanin takaisin 18. helmikuuta 1921. Pohjois-Kaukasuksella dagestanilaiset kapinalliset jatkoivat taistelua neuvostojoukkoja vastaan. Turkin miehitys Georgian alueilla merkitsi lähes varmaa yhteenottoa Turkin ja neuvostojoukkojen välille, ja georgialaiset kieltäytyivät toistuvasti antautumasta. Lenin, joka pelkäsi Georgian kampanjan epäsuotuisaa lopputulosta, lähetti 2. maaliskuuta "lämpimät terveisensä neuvosto-Georgialle", mutta paljasti selvästi halunsa lopettaa vihamielisyydet niin pian kuin mahdollista. Hän painotti "hyväksyttävän kompromissin aikaan saamisen valtavaa tärkeyttä" Georgian menševikkien kanssa. 8. maaliskuuta Georgian Revkom ehdotti vastahakoisesti koalitiohallituksen muodostamista, mutta menševikit kieltäytyivät.

Kun Turkin viranomaiset julistivat Batumin vallatuksi 16. maaliskuuta, Georgian hallituksen oli kuitenkin pakko tehdä valinta. Toiveet ranskalaisten tai brittien interventiosta olivat jo haihtuneet ilmaan, sillä Ranska ei ollut harkinnutkaan joukkojen lähettämistä, ja Yhdistynyt kuningaskunta käski Royal Navya olemaan sekaantumatta tapahtumiin. Lisäksi 16. maaliskuuta Britannian ja Neuvosto-Venäjän hallitukset allekirjoittivat kauppasopimuksen, jossa pääministeri Lloyd George käytännössä lupautui pidättäytymään neuvostovastaisista toimista kaikilla entisen Venäjän keisarikunnan alueilla. Samaan aikaan Moskovassa solmittiin ystävyyssopimus Neuvosto-Venäjän ja Turkin suuren kansankokouksen välillä. Siinä Ardahan ja Artvin annettiin Turkille, joka luopui vaateistaan Batumiin.

Turkkilaiset olivat kuitenkin haluttomia vetämään joukkojaan pois Batumista ja jatkoivat sen miehitystä. Georgian johtajat olivat valmiita antamaan bolševikkien miehittää kaupunki mieluummin kuin luovuttamaan sen turkkilaisille. Tästä sovittiin neuvotteluissa Revkomin kanssa, jotta Georgia ei pysyvästi menettäisi kaupunkia. Kutaisissa Georgian puolustusministeri Grigol Lortkipanidze ja neuvostoedustaja Avel Enukidze sopivat aselevosta 17. maaliskuuta ja sitten 18. maaliskuuta sopimuksesta, joka salli puna-armeijan marssia edelleen Batumiin.

Samalla kun Turkin ja Neuvosto-Venäjän väliset neuvottelut olivat käynnissä Moskovassa, aselepo menševikkien kanssa salli bolševikkien toimia epäsuorasti ja salavihkaa tuhansien Georgian kansallisen armeijan sotilaiden kautta, jotka olivat liikkeellä Batumin reunamilla ja valmiita taistelemaan kaupungista. 18. maaliskuuta kenraali Mazniašvilin komennuksessa olleet georgialaiset joutuivat rajuun katutaisteluun turkkilaisen varuskunnan kanssa. Taistelun raivotessa menševikkihallitus nousi italialaiseen alukseen ja purjehti maanpakoon ranskalaisten sotalaivojen saattamana. Taistelut loppuivat 19. maaliskuuta, jolloin satama sekä suurin osa kaupungista olivat georgialaisten käsissä. Samana päivänä Mazniašvili luovutti kaupungin Revkomille, ja Žloban ratsuväki saapui Batumiin vahvistaen sen bolševikkihallintoa.

Veriset tapahtumat Batumissa pysäyttivät venäläisten ja turkkilaisten väliset neuvottelut, eikä niitä aloitettu uudelleen kuin vasta 26. syyskuuta Karsissa. Mukana olivat myös nimellisesti Armenian, Azerbaidžanin ja Georgian neuvostotasavaltojen edustajat. Karsin sopimus, joka allekirjoitettiin 13. lokakuuta, sisälsi maaliskuussa sovitut ehdot ja joitakin uusia aluemuutoksia. Vastineeksi Artvinista, Ardahanista ja Karsista Turkki luopui vaateistaan Batumiin, jonka pääosin islaminuskoiselle georgialaisväestölle tultaisiin antamaan autonomia Georgian SNT:n sisällä.

Huolimatta siitä, että Georgian hallitus lähti maanpakoon eikä kansallinen armeija enää ollut liikekannalla, sissivastarinta Georgiassa jatkui joillakin maaseutualueilla ja vuoristossa. Hyökkäys Georgiaan aiheutti vakavia kiistoja bolševikkien sisälle. Vastaperustettu kommunistihallitus tarjosi aluksi yllättävän myötämieliset yhteistyöehdot maahan jääneille vastustajilleen. Lenin suosi myös myönnytyspolitiikkaa Georgiassa, jossa bolševikkikapina ei nauttinut väitettyä kansansuosiota ja jonka väestö olikin erittäin bolševikkivastaista. Vuonna 1922 georgialaisten katkeruus pakkoliitoksesta Neuvostoliittoon heijastui epäsuorasti siihen, että Neuvosto-Georgian viranomaiset vastustivat Feliks Dzeržinskin, Stalinin ja Ordžonikidzen edistämää, Moskovan keskusvaltaa vahvistanutta politiikkaa. Ongelmasta, joka tunnetaan modernissa historiankirjoituksessa nimellä "Georgian juttu" (ven. Грузинское дело, Gruzinskoje delo), tuli yksi tärkeimmistä kiistakysymyksistä Stalinin ja Trotskin välille Lenin hallinnon viimeisinä vuosina. Kysymys heijastui Leninin poliittiseen testamenttiin.

Georgiassa älymystön vastustus bolševikkihallitusta kohtaan ja ajoittainen sissisodankäynti kehittyivät suureksi kapinaksi elokuussa 1924. Sen epäonnistuminen ja sitä seuranneet laajamittaiset sortotoimenpiteet, jotka nouseva Neuvostoliiton turvallisuusupseeri Lavrenti Berija masinoi, laskivat rajusti Georgian yhteiskunnan moraalia ja eliminoivat sen vahvimmin itsenäisyyttä kannattaneen osan. Viikon sisällä, elokuun 29. ja syyskuun 5. päivän välillä vuonna 1942, teloitettiin yhteensä 12 578 ihmistä – pääosin Georgian aatelia ja älymystöä – ja yli 20 000 karkotettiin Siperiaan. Georgiassa neuvostohallinto kyseenalaistettiin merkittävästi vasta 1970-luvun lopulla neuvostovastaisten liikkeiden aallon nousun myötä.

Neuvostoliiton historioitsijat pitivät Georgian ja Neuvosto-Venäjän välistä konfliktia osana Venäjän sisällissotaa, johon ympärysvallat sekaantuivat. Puna-armeijan hyökkäys oli virallisen neuvostoversion mukaan vastaus avunpyyntöön, joka seurasi Georgian työläisten ja talonpoikien aseellista kapinaa. Käyttäen kontrolliaan koulutuksessa ja mediassa neuvostohallinto loi onnistuneesti kuvan populaarista sosialistisesta vallankumouksesta. Suurin osa georgialaisista historioitsijoista ei saanut pääsyä kirjastojen rajoitettuihin spetshran-erikois- ja käsikirjoituskokoelmiin, joissa käsiteltiin myös neuvostohistorian "ei-hyväksyttävää" osaa, erityisesti imperialistisiksi tulkittavia toimia tai tietoja, joiden voitiin tulkita vastustavan yleistä käsitystä kansan kapinasta menševikkejä vastaan.

1980-luvun Mihail Gorbatšovin aloittama Glasnost-politiikka ("avoimuus") torjui vanhan neuvostoversion vuosien 1921–1924 tapahtumista. Ensimmäinen neuvostohistorioitsija, joka yritti vuonna 1988 muuttaa siihen asti hyväksyttyä käsitystä sodasta, oli merkittävä georgialainen tutkija Akaki Surguladze. Ironisesti saman historioitsijan monografia vuodelta 1982 kuvasi väitettyä Georgian työläiskapinaa todelliseksi historialliseksi tapahtumaksi.

Suuren julkisen paineen alla Georgian SNT:n ylimmän neuvoston puheenjohtajisto loi 20. kesäkuuta 1989 erikoiskomission tutkimaan vuoden 1921 tapahtumia lain kannalta. Komissio tuli johtopäätökseen, että "Neuvosto-Venäjän joukkojen lähettäminen Georgiaan ja sen alueen valtaaminen oli lain näkökulmasta sotilaallinen interventio ja miehitys, jonka tarkoituksena oli vaihtaa olemassa oleva hallinto". Ylimmän neuvoston erikoiskokouksessa 26 toukokuuta 1990 tapahtumat tuomittiin virallisesti "Neuvosto-Venäjän miehitykseksi ja valtaukseksi".