Miki Liukkonen: Suomalainen kirjailija, runoilija ja muusikko

heinäkuuta">8. heinäkuuta 1989 Oulu – 4. heinäkuuta 2023 Helsinki) oli suomalainen prosaisti, runoilija ja muusikko. Kirjoittamisen lisäksi Liukkonen soitti kitaraa vaihtoehtorock-yhtyeessä The Scenes.

Miki Liukkonen
Henkilötiedot
Syntynyt	8. heinäkuuta 1989 Oulu
Kuollut	4. heinäkuuta 2023 (33 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	Suomi
Kirjailija
Tuotannon kieli	suomi
Aikakausi	2011–2023
Esikoisteos	Valkoisia runoja (2011)
Palkinnot
J. H. Erkon kirjoituskilpailu 2009 Nuori Pakkala -palkinto 2012
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Liukkonen oli kotoisin Oulusta. Lapsuutensa hän vietti Saarelan omakotialueella. Yläasteen hän kävi Myllytullin kuvaamataitoluokalla ja kertoi myöhemmin aikoneensa alun perin kuvataiteilijaksi. Liukkonen kirjoitti ylioppilaaksi oululaisesta Madetojan musiikkilukiosta vuonna 2009. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän eli vapaana kirjailijana. Häntä pidettiin hyvin lahjakkaana, omaperäisenä ja boheemina kirjailijana. Sittemmin hän muutti Helsinkiin.

Liukkonen voitti vuonna 2009 J. H. Erkon kirjoituskilpailun. Hänen esikoiskokoelmansa Valkoisia runoja ilmestyi vuonna 2011 WSOY:n kustantamana. Kokoelma sai hyvän vastaanoton ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Liukkosen toinen runokokoelma Elisabet ilmestyi 2012. Kokoelman nimeä kantavan runon Liukkonen kirjoitti syöpään kuolleelle äidilleen. Liukkosen runoja on julkaistu myös runoantologioissa. Vuonna 2012 Oulun kirjailijaseura myönsi Liukkoselle Nuori Pakkala -kirjallisuuspalkinnon.

Liukkosen esikoisromaani Lapset auringon alla ilmestyi vuonna 2013. Teos oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Kirja on paitsi kertomus isästä ja pojasta, myös keltaisesta väristä, pyramidien purkamisesta, uskonnollisista lahkoista ja jazzista. Liukkosen kirjoittama monologinäytelmä Tornado sai ensiesityksensä vuonna 2014 Oulun juhlaviikoilla. Vuonna 2015 ilmestyi Liukkosen kolmas runokokoelma Raivon historia.

Liukkosen toinen romaani O ilmestyi vuonna 2017 ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2019 ilmestynyt Liukkosen kolmas romaani, Hiljaisuuden mestari on Helsingin Sanomien Jukka Petäjän mukaan ”äärimmäisen mielenkiintoinen, neuroottinen ja omapäinen romaani”. Seuraava romaani Elämä: Esipuhe julkaistiin vuonna 2021 sekä tavallisena että kirjailijan lyhentämättömänä laitoksena ja oli ehdolla Tulenkantaja- ja Botnia-palkintojen saajaksi.

Liukkosta on kritiikeissä verrattu yhdysvaltalaiseen David Foster Wallaceen ainakin teostensa laajuuden vuoksi mutta myös muuten. Esimerkiksi Esa Mäkijärvi (Demokraatti) löytää heistä samaa levottomutta, vaikkakin hänestä Liukkonen kalpenee Wallacelle vertailussa: Wallacen Päättymätön riemu on hallitun maaninen, Liukkosen O melkein vain maaninen. Juhani Karilan (Helsingin Sanomat) pelko Liukkosen O:hon tarttuessa oli, että teos on Wallace-kopio, mutta hän toteaa heti perään: ”Pelko on turha: Miki Liukkonen – – on niin vahva kirjailija, ettei hänen tarvitse yrittää olla David Foster Wallace.”

Viides romaani Vierastila julkaistiin postuumisti syyskuussa 2023. Teosta koskevassa Helsingin Sanomien arviossa Herman Raivio sijoittaa Liukkosen jälkimodernin maksimalismin luokkaan lajin tunnetuimpien nimien Wallacen ja Thomas Pynchonin rinnalle. Ylen kulttuuritoimittajan Miia Gustafssonin mukaan Vierastilan kirjailijahahmon ajatukset ja maailmankuva ovat paljolti autofiktiivisiä, vaikka tarina itsessään on sepitteellinen. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoo, että teoksesta piti tulla tiivis ja kirkas, mutta Liukkonen huomasi pian, etteivät lyhyet lauseet onnistu häneltä, ja teos paisui yli viisisataasivuiseksi, joskin lauseet ovat aiempaa lyhyempiä. Vierastila oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana ja nousi yleisöäänestyksen suosikiksi. Finlandia-palkinnon sääntöjen mukaan myös kuolleen kirjailijan teos voidaan asettaa ehdolle.

Liukkonen julkaisi kirjallisen ohjelmansa ”Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta” vuonna 2017 Parnassossa. Arvioidessaan Suomen Kuvalehdessä Liukkosen O:ta Herman Raivio kirjoittaa, että O on Liukkosen kirjallisen ohjelman käytännön toteutus. Artikkelin aluksi Liukkonen kirjoittaa, että Suomessa kaunokirjallisuus ei ole kokeellista vaan turvallista ja mukavuudenhaluista. Se vähäinen kokeellinen kirjallisuus, jota lähinnä pienkustantamot julkaisevat, ei sekään hänen mukaansa ole oikeasti kokeellista, josta vallitsee käsitys, ”[e]ttä se on vaikeaa, esoteerista ja kikkailevaa tai sitten niin klassista että se on jo kokeellista ja uutta luovaa”. Uuden muodon ei tarvitse sisältää tritonuksia, hän sanoo, ”tai: kyse ei tarvitse olla ’tritonus-tritonuksesta’ vaan ’kultainen leikkaus -tritonuksesta’, klassisen muodon tarkoin harkitusta häiriinnyttämisestä”. Viimeisenä vakavana pyrkimyksenä uuteen hän pitää postmodernismia. Kaikki sen jälkeen on nokkelaa alakategorisointia, ei mitään pysyvää. Postmodernin hydriksi hän mainitsee nimet Laurence Sterne, James Joyce, William Gaddis, Thomas Pynchon, John Barth, William H. Gass, Kathy Acker ja Hélène Cixous.

Tylyn kohtelun saa myös kirjojen ulkokuori, kannet. Ne eivät enää ole ”kirjamaisia”. Niihin panostetaan, koska ”kyse on visuaalisista turnajaisista kaiken muun ärsykesäksätyksen kanssa”.

Liukkonen tukeutuu David Foster Wallaceen ottaessaan tarkastelun kohteeksi suhteemme internetiin – vaikka ”[en] nyt missään suhteessa sano olevani anti-internet tai mikään menneitä aikoja haikaileva teknopessimisti”, kun hän näkee että internet-aikana emme enää ole vain katsojia ja kuluttajia, vaan oman itsemme yleisö":

»”We spend enough time watching, pretty soon we start watching ourselves watching. We start to ’feel’ ourselves feeling, yearn to eperience ’experiences’”.»

Esseensä lopussa Liukkonen heittäytyy optimistiksi. Hän uskoo sanojen voimaan, siihen että sanat ovat vielä joskus ”ladattuja pistooleja”, kuten hän siteeraa Jean-Paul Sartrea.

Liukkonen oli 18-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli syöpään sairastettuaan ensin seitsemän vuotta. Liukkonen oli kärsinyt ahdistuksesta jo ennen äitinsä sairastumista.

Liukkonen ja laulaja Behm kihlautuivat toukokuussa 2022 mutta erosivat keväällä 2023.

Liukkonen kärsi päihdeongelmista sekä ahdistuksesta ja masennuksesta. Liukkonen keskeytti kuitenkin ensimmäisen psykoterapiansa, koska siitä ei ollut apua. Hän sai myöhemmin epävakaa persoonallisuushäiriö -diagnoosin, jonka hoitamiseen suositeltiin toisenlaista psykoterapiaa. Liukkonen löysi itselleen sopivan terapeutin, mutta Kela ei myöntänytkään terapiatukea, koska epäonnistuneen terapian keskeyttämisestä ei ollut kulunut vielä viittä vuotta.

Liukkoselle määrättiin vuonna 2023 runsaasti psykoosi-, masennus-, ahdistus- ja kipulääkkeitä, vaikka hänellä oli takanaan lukuisia lääkkeillä tehtyjä itsemurhayrityksiä. Huhtikuussa 2023 Liukkonen yritti jälleen itsemurhaa ja joutui sairaalaan lääkemyrkytyksen vuoksi. Häntä ei silti otettu osastohoitoon. Liukkonen teki itsemurhan 4. heinäkuuta 2023.

Liukkosen siunaustilaisuus pidettiin Oulun tuomiokirkossa 29. heinäkuuta 2023.

Runokokoelmat

• Valkoisia runoja. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38368-1.
• Elisabet. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-39273-7.
• Raivon historia. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41143-8.

Romaanit

• Lapset auringon alla. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39875-3.
• O. Helsinki: WSOY, 2017. ISBN 978-951-0-42088-1.
• Hiljaisuuden mestari. Helsinki: WSOY, 2019. ISBN 978-951-0-43181-8.
• Elämä: esipuhe. Helsinki: WSOY, 2021. ISBN 978-951-0-45092-5.
• Vierastila. Helsinki: WSOY, 2023. ISBN 978-951-0-48546-0.

Näytelmät

• Tornado, monologinäytelmän käsikirjoitus (Ohjaus: Ossi Koskelainen)

Muu tuotanto

• Lyhyt elämäkerta sieltä täältä, runo Maailma on sun -antologiassa, Tammi 2014
• Marokon jälkeen, novelli Grantan ensimmäisessä suomalaisessa laitoksessa, Otava, 2013
• Runoja antologiassa Septimi - Nuorta suomalaista runoa, Kirja kerrallaan 2011
• Runoja antologiassa Runosuomi 2011, Varsinais-Suomen Taidetoimikunta, 2011
• Eurooppa ennen Egon Friedellia, runo EU-maiden välisessä valokuva- ja runoantologiassa. Peliti associati, 2010
• Runoja antologiassa Meissä on jotain yhteistä, KAKS - Kunnallisalan kehittämissäätiö, 2010

Televisio

• Miki Liukkonen, sivullinen (2020–21). Keskusteluohjelma, 15 jaksoa.

Radio

• Miki Liukkosen maailma (2019–20). Keskusteluohjelma, 35 jaksoa.

Diskografia

Pääartikkeli: The Scenes

• Images of Animals Crying in Public  (Sound of Finland, 2013)
• Beige (Sound of Finland, 2014)
• Sex, Drugs and Modern Art (2016)

• Miki Liukkosen maailma -ohjelma Yle Areenassa
• Miki Liukkonen, sivullinen Yle Areenassa.