Matti Pellonpää: Suomalainen näyttelijä

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkeli ei ole tietosanakirjamainen, mikä käy ilmi jo johdannosta.

Matti Kalervo ”Peltsi” Pellonpää (28. maaliskuuta 1951 Helsinki – 13. heinäkuuta 1995 Vaasa) oli suomalainen näyttelijä. Hän tuli tunnetuksi etenkin Aki Kaurismäen elokuvien vakionäyttelijänä.

Matti Pellonpää
Matti Pellonpää Valkeakoskella Intiaanirockissa vuonna 1990.
Henkilötiedot
Koko nimi	Matti Kalervo Pellonpää
Syntynyt	28. maaliskuuta 1951 Helsinki
Kuollut	13. heinäkuuta 1995 (44 vuotta) Vaasa
Ammatti	näyttelijä
Näyttelijä
Taiteilijanimet	Peltsi
Merkittävät roolit	Nikander (Varjoja paratiisissa) Räpsy (Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa) Rodolfo (Boheemielämää)
Palkinnot
Parhaan miespääosan Jussi 1990 Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa Parhaan miesnäyttelijän Felix-palkinto Boheemielämää Sokeain kuunnelmapalkinto Isäni, sankari
Aiheesta muualla
www.novision.fi/matti.html
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Pellonpää palkittiin uransa aikana muun muassa Euroopan elokuva-akatemian myöntämällä parhaan eurooppalaisen miesnäyttelijän Felix-palkinnolla roolistaan elokuvassa Boheemielämää (1992) ja valtion elokuvataiteilijapalkinnolla roolista elokuvassa Varjoja paratiisissa (1986).

Pellonpää oli ennen kaikkea vähäeleisen ja pienimuotoisen näyttelemistyylin taitaja. Hänellä oli luontaista elokuvallista vaistoa, ja hän tiesi täsmälleen, millä osalla kameralle piti kulloinkin näytellä. Muu osa miehestä oli lepotilassa. Pellonpää oli kuuluisa kahdesta katseestaan: alas ja ylös. Hänen ilmaisunsa oli kirkasta ja näytteleminen ilmensi poikkeuksellista ammattiosaamista. Roolinsa hän karakterisoi taiten ja käytti usein koomisia värityksiä.

Vuonna 1999 perustettiin Pellonpään kunniaksi vuosittain jaettava Matti Pellonpää -palkinto.

Matti Pellon­pää syntyi Helsingin Naisten­klinikalla perheensä kuopukseksi. Varhais­lapsuudessaan hän sairasti usein, oli ulkoisesti hoikka ja heikon­lainen. Pellon­pään lapsuuden­perhe asusti Haka­niemessä ja Pellonpää kävi kansa­koulun Kaisa­niemessä. Nuorisolla oli tuohon aikaan tiukat reviiri­rajat kaupungin­osittain ja jopa kaduittain. Jengit ja kaupungin­osakiistat leimasivat myös Pellon­pään veljesten varhais­vuosia.

1960-luvulla Helsingin kanta­kaupungista suuntautui laaja­mittaista muuttoa upouusiin lähiöihin: Pellonpään perhe muutti Roihu­vuoreen 1964. Matin lapsuuden­ystävistä läheisin oli tuleva Porin Teatterin näyttelijä Hannu Müller, jonka kanssa hän joutui teatterin lumoihin. Vuonna 1967 valmistuneen Helsingin kaupunginteatterin uudis­rakennuksen suurella näyttämöllä esitettiin William Shakespearen historiallista draamaa Rikhard III, jota Matti ja Hannu arvioivat näytöksen jälkeen komeaksi: ”Tossa on nyt jotain…”.

Matti Pellon­pään varhaisimmat taiteelliset pyrkimykset olivat Lasten­radiossa 1960-luvun alussa. Hänen erikois­laatunsa ja muuntautumis­kykynsä kiinnittivät huomiota, ja hän sai ensi­tuntumaa ammattimaiseen työskentelyyn Lea Pennasen ja Eija Hiltusen johdolla. Matin ensimmäisiä kuunnelmia olivat Pikkuväen satujoulu ja Joululahjaistujaiset vuonna 1963. Kaksi vuotta myöhemmin hän teki jo vaativampaa näyttelijän­työtä Pii­popissa. Pennanen pani merkille Matin suoritus­varmuuden, ja tuolloin Lasten­radion väki oli varma, että pojasta tultaisiin vielä kuulemaan isommilla areenoilla.

Kaisa­niemen kansa­koulun jälkeen Pellon­pää siirtyi Kallion Torkkelin­kadulle Helsingin Toiseen Lyseoon. Se oli poika­koulu, jonka oppilaita vuosien varrella olivat muun muassa Pekka Laiho, Tuomari Nurmio ja Pertti Salolainen. Koulun opettajat olivat konservatiivisia, ja he suhtautuivat kriittisesti Kiinaan ja Neuvosto­liittoon. Vasta­painona Teiniliitto kiinnitti koulun seinille Stalinin kuvia.

Pellon­pää oli keski­koulussa keskin­kertainen mutta luova oppilas. Hänellä oli taito vetää touhuihinsa mukaan kavereitaan ja energisoida myös vähemmän luovia oppilaita. Pellon­pään tähtäimessä oli Teatteri­koulu. Hänellä ja Tuomari Nurmiolla oli oma yhtye. Pellonpää jätti koulun kesken viidennellä luokalla ja siirtyi tekemään hanttihommia kirjakaupan myyjänä.

Pellon­pään nuoruuteen kuuluivat myös kahdeksan­milliset koti­elo­kuvat sekä ääni- ja kuva­kuunnelmat, jotka ammensivat aika­kauden kansan tuntemista sarjakuvahahmoista, kuten Pekka Lipponen ja Jerry Cotton. Pää­osia näytteli usein Seppo Seuranen. Myös Janne Kuusi, Hannu Müller, Jukka-Pekka Palo ja Kari Väänänen olivat mukana omakustanteisissa tuotannoissa.

Pellonpää pääsi Teatterikouluun 1973. Hänellä oli näyttämökokemusta jo Kellariteatterista, jonka riveistä kouluun pääsivät samana vuonna myös Saara Markkanen, Hannele Nieminen ja Jukka-Pekka Palo. Vuosien 1973–1977 kurssi oli nimekäs, edellä mainittujen ohella siihen kuuluivat muun muassa Eija Ahvo, Harri Hyttinen, Kari Sorvali ja Kari Väänänen. "Meillä oli hyvä yhteishenki, jollaista ei voi tietoisesti kasaamalla syntyäkään", Arto af Hällström analysoi kyseistä vuosikurssia.

Pellonpää kävi Teatterikoulussa ylikierroksilla, temppuili, puhui puhumasta päästyään ja pelleili. Hän koki kouluvuodet toisaalta myös henkisesti kasvattaviksi ja luonnehti kurssiaan vuonna 1979 "ehkä parhaaksi ystäväpiirikseen" ja "valmiiksi ensembleksi". Jukka-Pekka Palon mukaan kurssille kokonaisuudessaan oli ominaista "sarjakuvamainen tapa olla lavalla". Pellonpää ja Väänänen velmuilivat usein keskenään, mikä oli tosin myös harjoittelua ammattia varten. Ja tapa saada naisia.

Kurssin lopputyö oli näytelmä Herra Langen rikos, jossa haettiin irtiottoa kyökkirealismista ja otettiin vaikutteita Carl Barksin albumeista. Pellonpään roolina oli ikääntynyt talonmies, nimiroolin teki Palo. Kriitikot arvioivat esityksen merkittäväksi. Herra Langen rikos esitettiin Tikapuuteatterissa, joka oli Teatterikoulun opetusteatteri. Esityskertoja oli kaksitoista ja katsojia noin 2 200. Dramaturgina toimi Helena Anttonen.

Pellonpään saldona Teatterikoulusta oli vahva ammatillinen pohja ja kattava suhdeverkosto. Suomen teatterihistoriassa kurssi 1973–1977 oli jakolinja kahden perin erilaisen näyttelijäsukupolven ja näyttämötradition välillä.

1980-luvun alussa Pellonpää opiskeli lisäksi yhden lukuvuoden Taideteollisen korkeakoulun kuvaajalinjalla.

Pellonpää työskenteli Kirjan näyttämöllä kiinnitettynä näyttelijänä 1977–1979. Se jäi hänen ainoaksi teatterikiinnityksekseen. Hän näytteli Pikku-Niiloa Gustaf af Geijerstamin käsikirjoittamassa tarinassa Iso-Niilo ja Pikku-Niilo. Näytelmä esitettiin 20 kertaa ja katsojia kertyi yli 3 500.

Pellonpään merkittäviä teatteritehtäviä oli Viirilän ja Riitaojan kaksoisrooli Jouko Turkan ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa, joka sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa joulukuussa 1979. Näytelmä keräsi yli 74 000 katsojaa, ja sitä esitettiin maaliskuuhun 1981 saakka. Päinvastoin kuin monet muut näyttelijät Pellonpää tuli toimeen Turkan kanssa: "Turkka musta näyttelijän teki", hän totesi.

Helsingin kaupunginteatterin lisäksi Pellonpää vieraili Ryhmäteatterissa, KOM-teatterissa ja Intimiteatterissa.

Pellonpää ohjasi Kellariteatterissa teoksen Klondyken kuningas ja toimi Kalle Pursiaisen assistenttina näytelmässä Jumalainen näytelmä.

Pellonpään teatteriura jäi lyhyeksi. Hän lopetti sen vuonna 1983 lastennäytelmään Maailmanmatkaaja Möttönen, jonka ohjasi Kristiina Repo. Omasta mielestään Pellonpää oli liian lyhytjännitteinen näyttämölle, eikä halunnut sitoutua kenties vuosikausiakin kestäviin produktioihin.

Matti Pellonpää teki valkokankailla yhdeksän pääroolia. Viisi niistä oli Aki Kaurismäen elokuvissa: Varjoja paratiisissa, Boheemielämää, Pidä huivista kiinni, Tatjana, Leningrad Cowboys Go America ja Leningrad Cowboys Meet Moses. Kaksi oli Mika Kaurismäen elokuvissa: Arvottomat ja Cha Cha Cha. Lisäksi hän näytteli pääroolin Matti Ijäksen elokuvassa Räpsy ja Dolly ja Jim Jarmuschin elokuvassa Night on Earth.

Elokuvaroolit 1960- ja 1970-luvuilla

Matti Pellonpää esitti jo lapsena pienen "roolin" Mikko Niskasen elokuvassa Pojat (1962). Mistään valkokangasdebyytistä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä Pellonpää ei ole tunnistettavissa edes elokuvan tuotantostilleistä. Ensimmäinen tunnistettava elokuvaesiintyminen oli vuonna 1969 Eila Kaarresalo-Kasarin lyhytelokuvassa Ampumarata, mutta sekin jäi vain vähäiseksi sivutehtäväksi. Pellonpään varsinainen debyyttirooli kokoillan elokuvassa on Valdemar Leppänen vuonna 1970 Edvin Laineen eeppisessä draamassa Akseli ja Elina. Väinö Linnan luomaan Täällä Pohjantähden alla -universumiin kuuluva alakuloinen Valtu on Leppäsen Aunen ainoa poika. Hän kaatuu talvisodan rintamalla ensimmäisenä Pentinkulman nuorukaisista ja hänen sankarikuolemansa nostaa hutsuna pidetyn Aunen statusta kyläyhteisössä.

Laine edusti vanhaa teatteriperinnettä, johon ei kuulunut Pellonpään edustama vähäeleinen ja intiimi ilmaisutapa. Hän kuitenkin piti Pellonpäästä, jonka ääni oli lapsuuden sairauksien seurauksena vielä heikoissa kantimissa, mutta kuitenkin selkeää. Yhteistyö Laineen kanssa jatkui elokuvissa Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979). Laineen myöhäiskauden teokset eivät olleet taiteellisesti korkeatasoisia, mutta Pellonpäälle ne tarjosivat tilaisuuden tutustua edeltävien sukupolvien näyttelijöihin, kuten Elsa Turakaiseen.

Pellonpään uran varhaisvaiheen muita elokuvarooleja ovat kreditoimaton tykkimiehen osa Asko Tolosen draamassa Kesän maku (1975) ja kreditoitu sivurooli koomikkona Heikki Partasen, Riitta Rautoman ja Katariina Lahden historiallisessa draamassa Antti Puuhaara (1976).

Roolit Kaurismäkien elokuvissa

1982–1989

Pellonpää tutustui 1980-luvun alussa ohjaajaveljeksiin Aki ja Mika Kaurismäki. Hänen ensimmäinen kiinnityksensä kokoillan fiktioelokuvan päärooliin sujui mutkattomasti: hän jonotti olutta Vanhan terassilla Helsingissä, kun Mika Kaurismäki tuli kysymään "tuutsä tohon Arvottomiin?". Kaurismäki tarkensi, että kyse on pääroolista. "Joo kyllä mä tuun", Pellonpää vastasi.

Arvottomien (1982) keskiössä on tiskaajana työskentelevä Manne Ojaniemi, joka joutuu tekemisiin alamaailman kanssa. Elokuva sai hämmentyneen vastaanoton, mutta kriitikot olivat melko yksimielisiä, että kyse oli jostain uudesta. Pellonpään rooli on häviäjätyyppi, josta tuli 1980-luvun myötä hänen tavaramerkkinsä. Myös kirjakielinen replikointi oli alusta alkaen mukana. Arvottomista on käytetty myös määritelmää "uuden tekijäsukupolven perusteos".

Manne Ojaniemi eroaa Pellonpään myöhemmistä päärooleista aktiivisuudellaan ja suulaudellaan. Manne on antisankari, josta Pellonpää onnistuu rakentamaan erittäin sympaattisen taideteoksen. Pellonpää tulkitsi, että Arvottomien hahmot ovat arvottomia sen takia, ettei heillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Pellonpään seuraavat roolihahmot Kaurismäkien elokuvissa olivat Mannea hankalammassa asemassa, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta suoriin, konkreettisiin kostotoimiin: sortajaksi koettu taho oli näet vaikeammin hahmotettava, esimerkiksi jokin epämääräinen yhteiskunnallinen rakenne. Arvottomat sai ensi-iltansa lokakuussa 1982 ja teatterikatsojia kertyi noin 70 000.

Pellonpään seuraava rooli Kaurismäen veljesten elokuvassa oli iso sivuosa Nikanderina rikosdraamassa Rikos ja rangaistus (1983). Elokuva on Aki Kaurismäen esikoisohjaus ja se sai katsojia saman verran kuin Arvottomat. Elokuvan päärooleissa ovat Markku Toikka ja Aino Seppo.

Mika Kaurismäen rikoselokuvassa Klaani - tarina Sammakoitten suvusta (1984) Pellonpää on pikkurikollinen nimeltään Ritsari. Kyse on pienehköstä sivuosasta, mutta Pellonpää teki siitä malliesimerkin keinoista, joilla kiinnostava sivuhahmo loihditaan. Hän oli Ritsarina omimmalla alueellaan luomassa äärimmäisen tiiviisti pakattua inhimillistä tragediaa. Pellonpään tehokeinot vastaavanlaisissa rooleissa olivat nerokkaan arkisia, kuten keittolautasen tyhjäksi ryystäminen. Klaanissa nousi esiin musiikki, joka palkittiin Jussilla. Pääosien näyttelijät ovat amatöörejä, sivuosissa on Pellonpään ohella muita ammattilaisia, kuten Kari Väänänen, Antti Litja ja Lasse Pöysti. Juhani Niemelä nappasi sivuosastaan Jussi-palkinnon. Katsojia elokuva sai noin 66 000.

Pellonpään neljäs rooli Kaurismäkien elokuvassa oli yksi lukuisista Frankeista Aki Kaurismäen komediassa Calamari Union (1985). Elokuvassa näyttelee sankka joukko ammattimuusikoita, mistä varsinaiset ammattinäyttelijät ottivat nokkiinsa. Mato Valtonen huomautti, että samaan aikaan usea näyttelijä halusi levyttää oman albumin, eli työntyä muusikoiden reviirille. Pellonpäälle muusikkopiirit olivat tuttuja, etenkin Tampereen piirit ja eritoten Juice Leskinen. Calamari Union oli siten eräänlainen intersektio Pellonpään taiteilijan uralla, jonka pääväylät olivat ammattimainen näyttelijäntyö ja harrastelijamainen muusikontyö.

Calamari Union sai noin 58 000 katsojaa ja televisiossakin ensi kerrallaan vain noin neljännesmiljoonan. Aki Kaurismäen mukaan Calamari Union oli tarkoitettukin huonoksi elokuvaksi, halpatuotannoksi ja undergroundin edustajaksi. Sen tuotantokustannukset olivat noin 400 000 markkaa.

Aki Kaurismäen draamakomediassa Varjoja paratiisissa (1986) Pellonpää tekee pääroolin roskakuski Nikanderina. Hän itse piti roolia vasta toisena "kunnon roolinaan". Varjoja paratiisissa on ensimmäinen elokuva, jossa Pellonpää ja Kati Outinen muodostavat pääparin. Aiemmin he olivat tunteneet toisensa vain pintapuolisesti. Pellonpäälle maailman murjoma Nikander oli täysosuma, tilaisuus tulkita suuria tunteita vähäeleisen hillitysti ja hienovaraisesti. Nikander teki Pellonpäästä lopullisesti Aki Kaurismäen johtavan profiilinäyttelijän ja alter egon. Pellonpäästä ja Outisesta Varjoja paratiisissa teki aikakautensa tyylikkäimmäksi luonnehditun suomalaisen valkokangasparin. Heidän henkilökemiansa toimi ja he osasivat näytellä suhteensa ja rakkautensa todentuntuisesti kaikesta turhasta riisuttuna.

Erkki Huhtamo arvioi Pellonpään osasuoritusta Pohjolan Sanomissa: "Matti Pellonpään [- -] kohdalla tapahtuu se ihme, että hän lakkaa äkkiä olemasta 'Pellonpää', hänestä tulee Nikander, roskakuski." Outisen näyttelemää Ilonaa Huhtamo ei sijoittanut klassiselle madonna–huora-akselille, vaan löysi hahmosta särmää ja syvyyttä. Varjoja paratiisissa sai noin 60 000 katsojaa.

Vuonna 1987 Pellonpäällä oli sivuosa vartijana Aki Kaurismäen draamakomediassa Hamlet liikemaailmassa. Kati Outinen ja Pirkka-Pekka Petelius näyttelivät pääroolit. Muutaman sadantuhannen markan budjetilla toteutettu elokuva sai vaatimattomat 24 000 katsojaa Suomen teatterikierroksella ja Jussi-palkinnon parhaasta lavastuksesta.

Aki Kaurismäki ohjasi vuonna 1988 romanttisen draamakomedian Ariel. Pellonpää näyttelee ison sivuroolin Mikkosena, joka on Turo Pajalan näyttelemän Taiston sellitoveri. Mikkonen lupaa paeta Taiston kanssa, mikäli he saavat tarpeeksi rahaa, jotta pääsevät riittävän kauas. Mikkoselle käy tarinassa kalpaten, ja hän pyytää hautaamaan sydämensä kaatopaikalle. Taisto pääsee pakoon Meksikoon Irmelinsä kanssa, jota tulkitsee Susanna Haavisto. Ariel on Aki Kaurismäen työläistrilogian keskimmäinen elokuva. Ensimmäinen on Varjoja paratiisissa ja kolmas Tulitikkutehtaan tyttö, jossa Pellonpää ei ole mukana. Ariel sai noin 35 000 katsojaa, useita palkintoja ja laajan ulkomaanlevityksen.

Vuonna 1989 Pellonpäällä oli päärooli Matti Ojanperänä Mika Kaurismäen komediassa Cha Cha Cha. Ojanperä on vanha juoppo, joka lavastetaan yhteiskuntakelpoiseksi perheenisäksi. Oikea yhteiskuntakelpoinen isä, jota näyttelee Kari Väänänen, puolestaan lavastetaan Ojanperäksi. Yhteiskuntakelpoisen miehen vaimoa näyttelee Sanna Fransman, joka oli tuolloin Väänäsen aviopuoliso ja Pellonpään entinen heila. Menestyjätyyppi oli Pellonpäälle hankala näyteltävä, ja siitä kehkeytyi miltei parodia hänen aiemmista boheemiromanttisista roolihahmoistaan. Asunnottoman Ojanperän Pellonpää sen sijaan näytteli taiten.

Cha Cha Cha sai melko hyvän kriitikkovastaanoton. "Väänänen ja Pellonpää ovat päärooleissaan aivan elementissään", Iltalehden Olli Manninen kirjoitti. Juppikauden huipulla kuvattu ja juppielämälle naureskeleva elokuva keräsi teattereihin alle 20 000 katsojaa.

Aki Kaurismäen musiikkikomediassa Leningrad Cowboys Go America (1989) Pellonpää tekee jälleen pääroolin. Hän näytteli manageri Vladimiria, joka neuvoo Leningrad Cowboys -kokoonpanon jäseniä opettelemaan englannin kielen ja esiintymään amerikkalaisina. Elokuva sai kutakuinkin ristiriitaisen kriitikkovastaanoton. Kalevan Sauli Pesosen mielestä Kaurismäkien ihailemisesta oli tullut muoti-ilmiö, ja veljesten huonoimmillekin teoksille löytyi ymmärtäjänsä. Peter von Bagh sen sijaan piti elokuvaa olennaisena vaelluksena suomalaiseen mielenmaisemaan. Leningrad Cowboys Go America sai vain 26 000 teatterikatsojaa.

Mika Kaurismäen Paperitähti sai ensi-iltansa syksyllä 1989. Siinä Pellonpää tekee pienen kreditoimattoman sivuroolin ravintolan asiakkaana. Elokuvan yleisömenestys oli hieman parempi kuin Cha Cha Chan, ja se sai Jussi-palkinnon parhaasta naispääosasta, jota näytteli Pirkko Hämäläinen.

1991–1994

1990-luvun taitteessa Pellonpää oli jonkin aikaa sivussa Kaurismäkien elokuvista. Vuonna 1991 hän näytteli ison sivuroolin Mika Kaurismäen draamassa Zombie ja Kummitusjuna. Pääroolin veti Leningrad Cowboysien basisti Silu Seppälä. Elokuva kahmi useita Jussi-palkintoja, mutta sen katsojamäärä oli vain noin 36 000. Pellonpään näyttelemän Harrin tehtävänä on lähinnä potkia elokuvan päähenkilöä eteenpäin tämän muusikon uralla.

Aki Kaurismäen draamakomediassa La Vie de Bohème eli Boheemielämää (1992) Pellonpäällä on päärooli. Hän näyttelee albanialaista taidemaalari Rodolfoa. Roolissa yhdistyvät Pellonpään taiteilijakuvan keskeiset piirteet, kuten melankolia, suoraselkäisyys, periksiantamattomuus, arvokkuus ja arvottomuus. Mukana on myös ujous naisia kohtaan. Kari Väänänen analysoi Pellonpään Rodolfoa: "Näyttelijässä ei ole vähimmässäkään määrin turhamaisuutta -- tärkeää on se miltä roolihenkilö näyttää kuvassa, ei se 'miltä minä näytän'". Pellonpään vastanäyttelijänä on Evelyne Didi. Roolistaan Pellonpää sai miespääosa-Felix-palkinnon. Boheemielämää keräsi Suomessa teattereihin 47 000 katsojaa.

Vuonna 1993 Pellonpäällä oli sivuosa Dimitrinä Mika Kaurismäen tieteiselokuvassa The Last Border – viimeisellä rajalla. Elokuvan tuotantoon upposi yli 10 miljoonaa markkaa. Se sai kehnon kriitikko- ja yleisövastaanoton. Katsojia oli vain kuutisen tuhatta.

Aki Kaurismäen romanttisessa, 1960-luvulla tapahtuvassa tie-elokuvassa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) Pellonpäällä on miespääosa autonkorjaaja Reinona, joka lähtee päämäärättömälle matkalle Mato Valtosen näyttelemän Valton kanssa. He tapaavat kaksi neuvostoliittolaista naista, Klavdian ja Tatjanan. Edellistä näyttelee Kirsi Tykkyläinen ja jälkimmäistä Kati Outinen. Reinon roolissaan Pellonpää tekee kunniaa suomalaisen miehen sielunelämälle, taiteilulle uhoamisen ja ujouden välillä. Pellonpään ja Outisen kemiat toimivat jälleen, heidän roolihahmojensa suhde kehittyy ensi alkuun hauraana, mutta lopussa ollaan jo matkalla kohti kestävää parisuhdetta. Reino on nähty myös yhtenä monista Nikander-muunnelmista.

Aki Kaurismäen päätöihin luettu Pidä huivista kiinni, Tatjana sai hyvän kriitikkovastaanoton ja useita palkintoja, mutta vain noin 12 500 katsojaa.

Pellonpään viimeiseksi Kaurismäki-rooliksi jäi Vladimir Kuzminin osa Aki Kaurismäen musiikkikomediassa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Vladimir on Leningrad Cowboysien itsevaltainen manageri, joka alkaa käyttää nimeä Moses. Kriitikot eivät lämmenneet elokuvalle, eivätkä myöskään katsojat, joita kertyi vain noin 5 500.

Aki Kaurismäen neljästoista kokoillan elokuva Kauas pilvet karkaavat (1996) omistettiin Pellonpään muistolle. Päärooleissa ovat Kari Väänänen ja Kati Outinen. Kauas pilvet karkaavat on 1990-luvun menestynein suomalaiselokuva: se sai Euroopassa yli puoli miljoonaa katsojaa, joista Suomessa noin 55 000. Lisäksi se keräsi katsojia Euroopan ulkopuolisessa maailmassa. Alun perin elokuva käsikirjoitettiin Pellonpäätä ajatellen, ja tämä ehti saada ennen kuolemaansa ennakkopalkkion, jolla hän makseli velkojaan vielä viimeisenä elinpäivänään, ja oli kuollessaan siten velaton.

Roolit Anssi Mänttärin elokuvissa

Pellonpää näytteli 1980-luvulla sivurooleja lähes kaikissa Anssi Mänttärin elokuvissa. Merkittävin on iso sivurooli draamakomediassa Regina ja miehet (1983). Pellonpää on taiteilijarenttu Räsänen, Reginan veli, joka riitelee ja pummaa viinaa. Soundi-lehden Asko Alanen arvosti Pellonpään suoritusta, vaikka elokuvaa muuten pidettiin heikonlaisena.

Pellonpään toinen keskeinen sivuosa Mänttärin elokuvissa on korvaton mies draamakomediassa Kuningas lähtee Ranskaan (1986). Kellossa Pellonpää näyttelee pienen roolin rehtinä miehenä, Rakkauselokuvassa (1984) hän näyttelee Säikky-Nilssonia, Viimeisissä rotannahoissa (1985) hänellä on valkopukuisen isän rooli ja Ylösnousemuksessa (1985) kuolemaa etsivän formulakuskin rooli. Kellon DVD-julkaisussa Pellonpään markkina-arvoa hyödynnettiin laittamalla hänen nimensä etukanteen kahden pääosanäyttelijän jatkoksi.

Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa

Pellonpää näytteli miespääroolin Matti Ijäksen tragikoomisessa rakkaustarinassa Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa (1990). Pellonpään kiinnittäminen Räpsyksi oli sikäli rohkea veto, että 1980-luvulla suomalaisen elokuvan tekijät olivat linnoittautuneet tiukasti poteroihinsa, ja Pellonpäätä pidettiin ennen kaikkea Kaurismäkien tuotantoyhtiön Villealfan miehenä. Pellonpää ei liiemmin piitannut reviirirajoista, vaan tarttui Ijäksen tarjoukseen, sillä tuohon aikaan hän toimi lähinnä Villealfan toimiston kahvinkeittäjänä. Lisäksi Pellonpää, Ijäs ja elokuvan toinen käsikirjoittaja Arto Melleri tunsivat toisensa jo entuudestaan.

Räpsyn hahmoon otettiin vaikutteita Pellonpään siviiliminästä, tämän ujoudesta ja sivullisuudesta sekä tietenkin kapakkaelämästä. Räpsyä rakennettaessa eräänä perustana oli Pellonpään tyyli liikkua ravintoloissa savukkeita lainatessaan ja rituaaliin liittyvä poikkeuksellisen taidokas sopeutuminen kulloiseenkin pöytäseurueeseen. Hän aisti seurueen hengen, ja sovitti käyttäytymisensä sen mukaiseksi; porukan keskipisteeksi hän ei tieten tahtoen pyrkinyt.

Dollya näytellyt Raija Paalanen oli teatterinäyttelijä, jolla oli niukalti kokemusta elokuvan teosta. Paalaselle Pellonpää oli erinomainen työtoveri ja tukikeppi tarvittaessa. Ijäksen mukaan elokuvanäyttelemisen ydintä on kyky tarkkailla vastanäyttelijää ja olla siten läsnä: "Peltsillä se oli niin luontevaa --- se osasi kuunnella ihmisiä ja korvat oli auki koko ajan". Pellonpään havainnointikyky ja kokonaistilanteen hahmottaminen oli ilmiömäinen. Hän tiedosti käsien merkityksen elokuvanäyttelemisessä ja tiesi missä kohtaa kuvaa huomiopiste milloinkin liikkui.

Räpsy ja Dolly oli arvostelumenestys ja Pellonpää nappasi osastaan Jussi-palkinnon. Suomenmaan Leo Ståhlhammarin mielestä Räpsy oli Pellonpään uran merkittävimpiä rooleja. Kaupallisesti elokuvan menestys oli huono.

Night on Earth

Jim Jarmuschin episodielokuva Night on Earth (1991) sijoittuu viiteen kaupunkiin. Pellonpää näyttelee Helsinki-osuudessa taksikuskia, jota elämä on kolhinut, kuten monia muitakin hänen näyttelemiään hahmoja. Kari Väänäsen ja Sakari Kuosmasen näyttelemät miehet alkavat tilittää kuskille sammuneen ystävänsä Akin elämänkohtaloa. Akia tulkitsee Tomi Salmela. Vuodatuksen jälkeen kuski kertoo oman elämäntarinansa, joka on huomattavasti surullisempi kuin Akin konsanaan. Teos yltyy miltei Pellonpään monologiksi, jossa tämä kertoo vastasyntyneen lapsensa menettämisestä. Jarmusch väistää sentimentaalisuuden ja keskittyy Pellonpään kasvojen melankolisen maiseman tenhovoimaan. Elokuvan neljässä muussa episodissa taksiautoksi on valittu kutakin maata edustava automerkki, kuten Rooma-osuuden Fiat. Helsingin taksiautona toimii vuoden 1973 Volvo 140.

Muut elokuvat 1980–1995

Vuonna 1981 Pellonpää näytteli sotilaskarkuria Jaakko Pakkasvirran sotadraamassa Pedon merkki. Vuonna 1990 hänellä oli sivurooli fruktosian kielen tulkkina Matti Kuortin lastenelokuvassa Kiljusen herrasväen uudet seikkailut. Vuonna 1991 Pellonpäällä oli useita sivuosia Olli Soinion kauhukomediassa Kadunlakaisijat. Villealfa oli mukana tuottamassa ranskalaissuomalaista moottoripyörä-aiheista elokuvaa Iron Horsemen vuonna 1994: Gilles Charmantin ohjaamassa elokuvassa oli runsaasti Aki Kaurismäen vakionäyttelijöitä Pellonpää mukaan luettuna.

Pellonpään aktiivisimman elokuvauran aikana suomalaiset elokuvat menestyivät ylipäätään huonosti Uuno Turhapuroja ja Talvisodan kaltaisia suurelokuvia lukuun ottamatta. Katsojaluvut jäivät usein nelinumeroisiksi. Vasta 1990-luvun puolen välin jälkeen suomalaiset elokuvat alkoivat jälleen kerätä kuusinumeroisia katsojamääriä laajemmalti. Pellonpäällä oli äänirooli Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylässä, joka sai ensi-iltansa viitisen kuukautta ennen hänen kuolemaansa ja lähes 300 000 katsojaa.

Näyttelijän uraltaan Pellonpää poikkesi 1987 Pauli Pentin rikosdraamassa Macbeth, jossa hän toimi valosuunnittelijana.

Pellonpään keskeisiä televisiotehtäviä on Jaurujärven rooli Veikko Huovisen tekstiin perustuvassa Pauli Virtasen ohjaamassa minisarjassa Lentsu (1990). Pellonpää tekee roolinsa tyylilleen uskollisesti, eli vähäeleisesti ja turhat maneerit poisjättäen. Samalla hänen onnistuu ujuttaa rooliinsa detaljeja, jotka sijoittuvat tarinan logiikan ulkopuolelle eivätkä kuulu käsikirjoitettuun rooliin. Tapa oli Pellonpäälle tunnusomainen.

Pellonpää näytteli sivuosan Kari Franckin televisionäytelmässä Kauhea murhamies Lalli (1980). Nimiosan teki Markku Blomqvist. Vuonna 1984 Pellonpäällä oli kreditoimaton tarjoilijan rooli Timo Linnasalon draamassa Aikalainen. Vuonna 1985 Pellonpää näytteli Juvosen roolin Lasse Lindbergin kolmiosaisessa balladinäytelmässä Ottakaa juna kiinni. Niin ikään 1985 Pellonpää näytteli ralliperunan roolin Pekka Parikan neliosaisessa televisiosarjassa Kivisydän.

Pellonpää näytteli pääroolin Aki Kaurismäen ainoassa televisioelokuvassa Likaiset kädet (1989). Runsaan tunnin mittaisessa poliittisessa rikoselokuvassa on mukana myös muuta Kaurismäen vakiokaartia, kuten Outinen ja Väänänen.

Vuonna 1990 Pellonpäällä oli papin osa ystävänsä Janne Kuusen kuusiosaisessa komediasarjassa Valehtelu virkistää. Kuusi oli kuulunut aikoinaan Kellariteatterin ydinkaartiin ja harrastanut moniulotteista ja nokkelaa huumoria Pellonpään kanssa. Vuonna 1991 Pellonpää näytteli sivuosan Nestona Pauli Virtasen televisioelokuvassa Syysmuutto.

Pellonpään viimeisiä töitä oli pankinjohtaja Antti Puuhaaran rooli Sulevi Peltolan ohjaamassa yhdeksänosaisessa televisiosarjassa Pankkiherroja (1993). Aki Kaurismäki piti Pellonpään suoritusta taianomaisena ja rinnasti tämän Toivo Mäkelään.

Kari Väänänen ohjasi 1993 televisioelokuvan Sutki, jossa Pellonpää näytteli Dinon roolin. Matti Ijäs puolestaan ohjasi 1994 tragikomedian Pieniä valheita, jossa Pellonpäällä oli Luikin rooli. Luikki aiheuttaa kiusallista huomiota kiroilemalla papin läsnä ollessa. Pieniä valheita on Ijäksen rakkaustrilogian ensimmäinen osa, muut ovat Syrjähyppyjä (1995) ja Lahja (1997).

Pellonpää suunnitteli ohjaavansa televisiolle komedian Alkoholiton(ik), jonka idea oli syntynyt jo 1970-luvulla Janne Kuusen kanssa. Väliin tullut kuolema kaatoi suunnitelman, mutta Väänänen toteutti sen 14-minuuttisena anarkistishenkisenä tilannekomediana, joka sai ensi-iltansa Pellonpään syntymän 45-vuotispäivänä. Pellonpää kreditoitiin Alkoholiton(ik)in ainoaksi käsikirjoittajaksi. Pääroolissa on Puntti Valtonen, joka on muun muassa yksi Calamari Unionin Frankeista.

Matti Pellonpää näytteli Chandlerin kirjojen ystävää Mika Kaurismäen 53-minuuttisessa esikoiselokuvassa Valehtelija (1980). Pellonpää oli sittemmin sivuosissa useissa eri tyylilajien lyhytelokuvissa, kuten Aki Kaurismäen 8-minuuttinen Rocky VI, Juha Karikosken nuorisonäytelmä Päätepysäkki ja Veikko Niemisen 57-minuuttinen lastenelokuva Papukaijamies.

Vuonna 1994 Pellonpää ohjasi ja käsikirjoitti lyhytelokuvan Viimeinen ilta, jossa pääroolin näyttelee Birgitta Ulfsson. Tunnin mittainen tarina kertoo eläköityvän tarjoilijan viimeisestä työvuorosta.

Elokuvarooliensa ohella Pellonpää teki myös merkittävän uran ääninäyttelijänä. Hän esimerkiksi esiintyi äänenä lasten animaatiosarjassa Vili Vilperi. Lisäksi hän muun muassa luki radiolle lastenkirjallisuutta (Jänis Vemmelsääri, Nalle Puh, Pinterin pihassa, Liisa Ihmemaassa, Pekka Töpöhäntä, Grimmin sadut) ja näytteli useissa kymmenissä kuunnelmissa, joista mainittakoon esimerkiksi Pikku ystävätär, Yksi päivä Toivo Hyytiäiselle, Dostojevskin ikonit, Moskovan marraskuu, Fallesmannin Arvo ja minä, Maailmanrannan mies, Kukkia madonnalle, Tulen viemää, Nuku mut, Lyhtykaloja, Lokakuussa ilman naista, Voodoo Chile sekä Neurovelho-sarja ja Jorge Luis Borges -sarja.

Pellonpää esiintyi postuumisti valokuvien ja elokuvakatkelmien muodossa myös Aki Kaurismäen elokuvissa Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) sekä Mika Kaurismäen elokuvassa LA Without a Map (1998).

Pellonpää toimi laulajana ja sanoittajana 1989–1995 toimineessa Peltsix-yhtyeessä. Aiemmin 1970-luvulla hän toimi rumpalina ja laulajana teatterikoululaisten kokoonpanossa Johan Lewis & Korjaa Bois (roolinimellä Tino Sandos). Juice Leskisen kanssa Pellonpää teki lastenlauluja. Ajoittain hän toimi myös Leskisen Juice Leskinen Grand Slamissä näennäiskitaristina ja Popedassa näennäisbasistina. Popeda myös nimesi Pellonpään yhtyeensä kummisedäksi. Hänelle pidettiin muistokonsertti Tavastialla elokuussa 1995, jossa esiintyivät muun muassa Peltsix, Johan Lewis & Korjaa Bois, Eppu Normaali, Popeda, Leningrad Cowboys ja Juice Leskinen Grand Slam.

Pellonpää julkaisi lastenmusiikkia sisältävän albumin Jurtzantaa! vuonna 1985, jonka yksi tunnetuimmista kappaleista on "Keke Rosberg formula rock". Lauluja olivat tekemässä muun muassa Leskinen, Mika Sundqvist ja Jukka Siikavire. Sovittajana toimi Anssi Tikanmäki.

Pellonpää sai Berliinin elokuvajuhlilla 1992 Euroopan elokuva-akatemian myöntämän parhaan eurooppalaisen miesnäyttelijän Felix-palkinnon roolistaan elokuvassa Boheemielämää.

Vuonna 1986 Pellonpää palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla roolistaan elokuvassa Varjoja paratiisissa. Vuonna 1987 hänelle ojennettiin Viitasaaren elokuvaviikoilla elokuvasta myös Humanismin käsi -palkinto.

Pellonpää sai Parhaan miespääosan Jussin elokuvasta Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa (1990). Vuonna 1995 hän sai Sokeain kuunnelmapalkinnon kuunnelmasta Isäni, sankari.

Elokuvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin 1996 postimerkkisarja suomalaisista elokuvista. Yhdessä merkissä komeilee Matti Pellonpää Varjoja paratiisissa -elokuvan roskakuski Nikanderina.

1970-luvun suomalaiset taidepiirit olivat poikkeuksellisen vahvasti vasemmalle kallellaan. Pellonpää oli poliittisen vasemmiston puitteissa kapinallinen ja kieltäytyi sitoutumasta kuppikuntiin. Hän määritteli puoluekannakseen anarkian ja kunnioitti eri näkökantoja. 1960-luvulla Pellonpää oli ollut jossain määrin mukana radikaalien touhuissa, mutta otti niihin pian etäisyyttä. Hän luokitteli itsensä 1970-luvun "jämänuorisoon" mustine samettipukuineen ja tiedonantajamerkkeineen. 1990-luvulla Pellonpää vastusti Suomen liittymistä Euroopan unioniin.

Kari Väänänen luonnehti Pellonpäätä suurisydämiseksi herrasmieheksi, joka kesti julkisuuden paineet. Pellonpään olemuksessa oli synnynnäistä zeniläisyyttä ja harmoniaa. Roolejaan hän ei toteuttanut angstin keinoin, eikä päätynyt psykoosiin. Matti Ijäksen mielestä Pellonpäässä oli sivullisuutta ja arvokkuutta, sisäistä vilua. Pellonpää oli toisinaan melankolinen, mutta ei potenut varsinaista masennusta. Hänen boheemiutensa oli aitoa, mutta hänellä oli senkin suhteen tiukat rajat, joita hän ei ylittänyt.

Mika Kaurismäen mukaan Pellonpää loi positiivisuutta, oli kaikkien maskotti, ja hyväksyi roolinsa vapaaehtoisesti. Väänäsen mukaan Pellonpää oli mies, jolle "ei voinut suuttua mistään". Kapakassa tämän ympärillä oli aura, jossa ihmiset viihtyivät. Aki Kaurismäki nosti esiin Pellonpään vakaan läsnäolon, joka oli niin voimallista, että tämä pystyi seisomaan kuvassa tekemättä mitään. Kaurismäen näkemyksen mukaan "Turun koulukuntakaan" ei kykene selittämään moisen karisman syntyä ja olemusta.

 

Matti Pellonpään vanhemmat olivat rakennusmestari Helmeri Pellonpää (1915–1999) Evijärveltä ja myymälänhoitaja Bertta Pellonpää e. Nurminen (1915–1998) Kuusankoskelta. Perheeseen kuului myös isoveli Kari Juhani "Jussi" Pellonpää (1945–1996). Matti Pellonpää nimettiin isoisänsä Matti Pellonpää vanhemman (1883–1967) mukaan. Hän seurusteli vuosia näyttelijä Sanna Fransmanin kanssa.

Pellonpään isänpuoleinen suku oli musikaalista, siihen kuului muun muassa kansanpelimanni Matti Haudanmaa. Pellonpään isä puolestaan oli ollut nuorena miehenä Pohjanmaalla mukana Maijan Pojat -harrastelijaorkesterissa.

Matti Pellonpää muistetaan paitsi lahjakkaana näyttelijänä, myös boheemina. Helsingissä hän viihtyi varsinkin ravintola Kosmoksessa, jonne hänen postinsakin tuli pitkään. Tampereella Pellonpää oli tuttu näky muun muassa ravintola Tillikassa. Pellonpää eli pitkään asunnottomana ja nukkui usein myös Kaurismäen veljesten tuotantoyhtiön sohvalla. Rahan pyytäminen kuului ”kohteliaaksi pummiksi” luonnehditun näyttelijän imagoon.

"Ihminen joka tietää mihin päätyy, on tuhoon tuomittu tai vähintään demaripuolueen jäsen", Pellonpään tiedetään todenneen romanttisesta puolestaan. Lemmen suhteen hänen linjanaan oli liikkeen tärkeys ja päämäärän toissijaisuus. Hänessä oli herkät kohtansa, ja elokuvien kuvauspaikoilla hän saattoi tuota pikaa kihlautua paikallisen kaunottaren kanssa. Väänänen laski, että Pellonpää kihlautui reilusti yli 20 kertaa.

Pellonpää kuoli sairauskohtaukseen Vaasassa torstaina 13. heinäkuuta 1995. Hän oli lapsesta saakka potenut sydänvikaa. Hänet haudattiin Malmin hautausmaalle Helsinkiin. Malmin hautausmaalla on syntynyt perinne, jossa tuntemattomat kävijät tuovat Pellonpään haudalle avatun Koskenkorva-pullon, jossa saattaa olla kukka.

Pitkät elokuvat

Ääninäyttelijänä

Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

Albumit

• Johan Lewis & Korjaa Bois: Jätenauhaa.. eli rakkautta koko kansalle  (Love Records, 1977)
• Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa!  (Sateenkaari, 1985)
• Peltsix: Lihaa ja leikkeleitä  (Megamania, 1991)
• Peltsix: Silkkaa kryptoniittia  (Flamingo music, 1993)
• Peltsix: Pikku juttu sadan vuoden päästä 1989–1995: Cd-juhlakokoelma  (Poko Rekords, 2010)
• Matti Pellonpää: Bohemian Eyes – Boheemi elää Original soundtrack. Music by Pale Saarinen.  (Presence Recoords, 2011)

Vierailijana levyillä

• Juice Leskinen Grand Slam: Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä. Johanna, 1983.
• Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle. Johanna, 1985.

Muita levytyksiä

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

• Keke Rosberg formula rock (säv. san. Juice Leskinen)
• Poppeli on puu (säv. san. Juice Leskinen)
• Pakeliittia ja kuttaperkkaa (säv. Kari Makkonen, san. Matti Pellonpää)
• Lihaa ja leikkeleitä (säv. Pale Saarinen-Kari Makkonen, san. Matti Pellonpää)
• Älä mulle (säv. Pale Saarinen, san. Matti Pellonpää)
• Tärinää (säv. Jukka Haikonen, san. Matti Pellonpää)
• Aimo (säv. san. Esko Asikainen)
• Tuomari-Tatu ja Viemäri-Ville (säv. Anssi Tikanmäki, san. Juice Leskinen)

• Timonen, Lauri: Lähikuvassa Matti Pellonpää. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22903-2.
• Timonen, Lauri: Matti Ijäksen elokuvat. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-01-0751-2.
• Bagh, Peter von: Sininen laulu : itsenäisen Suomen taiteiden tarina. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2013. ISBN 978-951-0-32895-8.
• Martin, Timo; Niemi, Pertti; Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5.
• Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, 1983. ISBN 951-30-5727-5.

Viitteet

• Kalemaa, Kalevi: ”Pellonpää, Matti (1951–1995)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 609–610. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
• Pellonpää, Matti: ”Sekalaisia havaintoja elokuvanäyttelemisestä”, Filmihullu 6/1995.
• Timonen, Lauri: Lähikuvassa Matti Pellonpää. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22903-2.
• Ylänen, Helena: ”Matti Pellonpää ja elokuvanäyttelemisen taito: Viisi lapsuuden-, opiskelu- ja työtoveria kertoo Peltsistä”, Elävän kuvan vuosikirja 1996, s. 10–41. Helsinki: Suomen elokuvasäätiö / Edita, 1996. ISBN 951-37-1581-7.

• Matti Pellonpää (Muistokirjoitus. Maksullinen artikkeli.) Helsingin Sanomat. 13.7.1995.
• Se minun töistäni – Matti Pellonpää Yle Elävä arkisto. 13.7.2016.
• Matilainen, Ville: Boheemi elää edelleen Yle Elävä arkisto. 6.10.2017.
• Matti Pellonpää (Filmografia.) Leffatykki.
• Matti Pellonpää (Diskografia tekijätietoineen ja eri julkaisuineen.) Discogs. (englanniksi)
• Pellonpää, Matti hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)

Media

Suoratoistot

Dokumentteja

• Yle Areena: Tuomikoski, Eero: Se minun töistäni - Matti Pellonpää. 1984.
• Yle Areena: Kuusi, Janne: Boheemi elää - Matti Pellonpää. 2011.

Elokuvia

• Yle Areena: Varjoja paratiisissa (70 min.)
• Yle Areena: Ariel (69 min.)
• Yle Areena: Boheemielämää (98 min.)
• Yle Areena: Pidä huivista kiinni, Tatjana (59 min.)

Radiokuunnelmia

• Yle Areena: Linnut (52 min.)
• Yle Areena: Nalle Puh rakentaa talon (20 jaksoa)