Isojako: Maanjakouudistus Ruotsissa 1700-luvulla

Isojaon tehtävänä oli poistaa sarkajaon aiheuttamiksi koetut seikat, kuten vainiopakko, ja yhdistää talojen sarkajaon mukaiset kapeat hajallaan sijaitsevat peltosarat harvemmiksi ja isommiksi lohkoiksi.

Ruotsissa isojakoon ryhdyttiin, koska Ruotsi oli menettänyt vilja-aittana toimineen Liivinmaan ja samanaikaisesti maan väkiluku kasvoi.

Vuonna 1746 maanmittari Jakob Faggot julkaisi teoksen ”Ruotsin maatalouden esteet ja apu”. Esikuvan isojaolle Faggot oli saanut Englannista, jossa oli aitaamisliike (engl. enclosure movement).

Uudistus alkoi Skånesta, josta se levisi koko maahan. Eräänä mallitilana toimi vuonna 1783 maanomistaja Rutger Mackleanin omistama Svaneholmin tila, jossa yksjako toimitettiin itsenäisesti. Alueen talonpojat vastustivat uudistusta voimakkaasti, mutta ymmärsivät myöhemmin sen tuomat käytännölliset ja taloudelliset edut.

Vuoden 1757 valtiopäivillä hyväksyttiin maanmittari Jakob Faggotin ajama isojako ainoaksi maanjakomenetelmäksi. Isojako oli toteutettava, jos yksikin kylän osakas vaati sitä. Hallituksen into uuteen maanjakoon johtui taloudellisista ja puolustuksellisista seikoista. Uudistuksen tarkoituksena oli lisätä maataloustuotantoa ja sen tehokkuutta. Skånessa monet maanomistajat myönsivät myöhemmin tavoitteena olleen myös divide et impera eli hajottaa ja hallita vanhoja kyläyhteisöjä. Hajallaan olevat talonpojat olivat vähemmän äänekkäitä kuin tiiviissä yhteisössä elävät.

Aluksi isojaon toimeenpanoon vaadittiin kaikkien kylän jakokunnan osakkaiden suostumus, mutta vuodesta 1757 lähtien riitti, että yksikin osakas vaatii isojaon toimeenpanoa. Peltojen jaon ohella myös aiemmin kylän yhteiset metsä- ja laidunmaat jaettiin isojaossa talojen kesken niiden veroluvun mukaan. Kustaa III:n aikana säädettiin, että se osa yhteismaista, joka jäi jäljelle, kun tiloille oli lohkottu niiden tarvitsemat metsäalueet, joutuisi kruunulle. Näin sai alkunsa valtion metsäomistus, joka on merkittävää varsinkin Pohjois-Suomessa. Isojaossa jaettiin myös ne alueet, joita oli aiemmin pidetty saamelaisille kuuluvina. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin kyseenalaistettu se, onko valtio saanut kyseiset alueet lainmukaisesti omistukseensa, pohjautuen muun muassa Ruotsin korkeimman oikeuden niin sanottuun verotunturioikeudenkäyntiin 1981 DT 2.

Isojaossa käytiin ensin läpi kylien väliset rajat muodostaen jakokunnat, ja sen jälkeen talojen rajat. Vesialueita ei jaettu. Maan jaon perusteena oli manttaali, talojen verojenmaksukykyä osoittava mitta. Oikeudenmukaisuuden vuoksi maa jyvitettiin, eli parempaa maata sai vähemmän ja huonompaa enemmän.

Isojako aloitettiin Pohjanmaalla ja ensimmäinen paikka oli Laihia.

Isojakotoimitukset saatiin Pohjanmaalla sekä Lounais- ja Etelä-Suomessa suoritettua yleensä 1800-luvun alkupuolella, mutta esimerkiksi Kuusamossa isojako saatiin tehtyä loppuun vasta 1960-luvulla. Viimeinen isojako toimitettiin vasta vuonna 1989 Jurmon saarella.

Isojaon tuloksena vanha ryhmäkyläasutus suurelta osin hävisi, kun tilojen rakennukset siirrettiin yhteiseltä kylätontilta hajalleen kunkin tilan isojaossa saamille tiluksille. Vanhin kulttuurimuoto kylä hävisi uudistuksen yhteydessä.

Uudistuksen jälkeen todettiin Ruotsin maataloustuotannon kasvaneen voimakkaasti. Vuonna 1811 tuotettiin viljaa 771 600 ja perunaa 170 000 tonnia, neljäkymmentä vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 1 182 500 ja 790 000 tonnia.

Isojako vaikutti myös torpparilaitoksen kasvuun, kun talot saattoivat nyt perustaa torppia saamilleen metsälohkoille. Torppien perustamista suosittiin, koska siten saatiin taloille ilmaista työvoimaa; torpan vuokra maksettiin näet useimmiten päivätöinä. Torppien määrä kasvoi 1700-luvulla niin, että kun niitä vuonna 1730 oli vielä vain noin tuhat, Ruotsin vallan loppuvuosina 1800-luvun alussa niitä oli jo noin 25 000.

Isojakoa on täydennetty uusjaolla vuonna 1848 laadittuun maanmittausohjesääntöön perustuen.

• Anttila, Veikko: ”Isojako uhkaa ryhmäkyliä”, Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 365–366. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.
• Junnila, Olavi: ”Isojako ja uusjako”, Suomen historia 5: Kansallisen heräämisen aika, s. 63–65. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9.
• Paloposki, Toivo J.: ”Isojako”, Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 143–145. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.

Viitteet

• Pred, Allan: Place, practice, and structure. Social and spatial transformation in southern Sweden: 1750-1850. Totowa, NJ: Barnes & Noble, 1986. ISBN 0-389-20615-6. (englanniksi)

• Laine, Kirsi: Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750 - 1850. (väitöskirja). Turku: Turun yliopisto, humanistinen tiedekunta, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, 2020. ISBN 978-952-69213-2-7. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 20.10.2022).
• Talvitie, Petri: Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen: Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla. (väitöskirja). Helsinki: Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, 2013. ISBN 978-952-10-8691-5. Teoksen verkkoversio (pdf).