Guyana: Valtio Etelä-Amerikassa

Guyana (/ˈgɑiɑːnɑ/) eli Guyanan kooperatiivinen tasavalta (engl. Co-operative Republic of Guyana), myös Guyanan tasavalta, on valtio Etelä-Amerikan pohjoisosissa, Surinamen, Brasilian ja Venezuelan välissä Atlantin valtameren rannalla. Sen vajaasta 750 000 asukkaasta noin puolet polveutuu Intiasta tuoduista työläisistä. Talous on alttiina maailmanmarkkinoiden ja sääolojen vaihtelulle, ja maasta muuttaa koulutettua työvoimaa ulkomaille. Guyanan asukastiheys on Surinamen jälkeen Etelä-Amerikan mantereen toiseksi pienin; varsinkin maan eteläosassa asutusta on erittäin vähän.

Guyanan tasavalta Guyanan kooperatiivinen tasavalta Co-operative Republic of Guyana
lippu vaakuna
Guyanan sijainti kartalla.
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti Pääministeri	Mohamed Irfaan Ali Mark Phillips
Pääkaupunki	Georgetown , 58°10′W
Pinta-ala
– yhteensä	214 999 km² (sijalla 84)
– josta sisävesiä	8,4 %
Väkiluku (2012)	747 884 (sijalla 161)
– väestötiheys	3,6 as. / km²
– väestönkasvu	-0,11 % (2014)
Viralliset kielet	englannin kieli
Valuutta	Guyanan dollari (GYD)
BKT (2019)
– yhteensä	4,12 mrd. USD  (sijalla 160)
– per asukas	5 252 USD
HDI (2019)	0,682 (sijalla 122)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	14,8 %
– teollisuus	38,2 %
– palvelut	47 %
Aikavyöhyke	UTC−4
– kesäaika	ei käytössä
Itsenäisyys – Britanniasta	26. toukokuuta 1966
Lyhenne	GY
Kansainvälinen suuntanumero	+592
Tunnuslause	One People, One Nation, One Destiny (Yksi kansa, yksi maa, yksi kohtalo)
Kansallislaulu	”Dear Land of Guyana, of Rivers and Plains”
Edeltäjä(t)	Guyana (Commonwealth realm) (1966–1970)  Brittiläinen Guayana (1814–1966)
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Nimi Guyana on muunnos Etelä-Amerikan pohjoisrannikon alueesta aikaisemmin käytetystä nimestä Guayana (engl. Guiana). Tämä nimi puolestaan pohjautuu paikallisen intiaanikielen sanaan, jonka merkitys on ”monien vesien maa”. Alueeseen kuuluivat nykyisen Guyanan valtion alueen eli silloisen Brittiläisen Guayanan lisäksi Alankomaiden Guayana eli nykyinen Suriname, sen itäpuolella oleva Ranskan Guayana sekä osia Venezuelasta ja Brasiliasta.

 

 

Guyana on pinta-alaltaan 214 999 neliökilometrin laajuinen valtio. Se on Atlantin rantavaltio, ja sen rajanaapurit ovat idässä Suriname, etelässä ja lounaassa Brasilia ja lännessä Venezuela.

Guyanan maasto muodostuu kolmesta osasta: hedelmällisestä rannikkokaistaleesta, valkean hiekan alueesta ja sisämaan ylängöstä. Rannikkokaistaleen pinta-ala on viisi prosenttia koko maan pinta-alasta, mutta sillä asuu 90 prosenttia väestöstä. Siihen kertyy lietettä, jonka Amazonjoki on tuonut merelle ja merivirrat kasanneet Guyanan rannikolle. Nousuveden aikana alue tulvii, ja tulvia on pyritty hallitsemaan padoilla ja kanavilla 1700-luvulta alkaen.

Hiekkakaistale on 150–250 kilometriä leveä ja sijaitsee rannikkokaistaleesta etelään. Sillä kasvaa metsää, mutta sitä ei voi raivata pelloiksi, sillä hakkuuaukeat ovat alttiina eroosiolle. Alueelta löytyy bauksiittia, kultaa ja timantteja. Sisämaan ylängöt muodostuvat kukkuloista ja savanneista. Tyypillisiä ovat tasalakiset, pystyseinämäiset tepuit. Länsiosaa dominoivat Pakaraimavuoret. Niiltä löytyy myös maan korkein kohta Monte Roraima, joka kohoaa 2 835 metriin. Rupununin savanni kattaa 15 000 neliökilometriä Guyanan eteläosaa.

Guyanaa halkoo useita jokia, ja suurin osa niistä virtaa etelästä pohjoiseen. Suurin joki on Essequibo, joka virtaa Brasilian rajalta Atlantille, missä se muodostaa Georgetownin lähellä laajan suiston. Muita jokia ovat Berbice, Demerara ja Courantyne. Jokien virtaama on alankoalueilla hidas, ja ne tulvivat usein. Pitkien matkojen liikennettä estävät useat putoukset ja rannikon sekä estuaarien muta- ja hiekkasärkät, joita on jopa 4 kilometrin päässä merellä. Putouksista suurin on Kaieteur, jonka putouskorkeus on 226 metriä.

Guyanan ilmasto on trooppinen, tavallisesti kuuma ja kostea. Rannikolla pasaatituulet leudontavat sitä. Rannikolla on pitkä sadekausi huhtikuusta elokuulle, mutta vain lyhyt kuivakausi joulukuulta helmikuun alkuun. Maan eteläosien savannialueella puolestaan ei ole sadekautta, ja vuosittainen sadanta vaihtelee selvästi.

Rannikolla on mangroveita ja monia muita murtovesien kasveja. Sitä seuraa kosteaa savannia, jossa on paljon palmuja ja ruohomaita. Sademetsä peittää noin kolme neljäsosaa maan pinta-alasta. Sisämaan savannialueella on puolestaan varsin avointa maastoa, ja siellä on myös avoimia kallioita. Rupununin alueen pohjoisreunalle on perustettu Iwokraman suojelualue, joka kattaa 3 250 neliökilometriä luonnontilaista sademetsää. Alueella elää monenlaisia lintuja sekä oselotteja, mustahämähäkkiapinoita, tapiireita, laiskiaisia ja isomuurahaiskarhuja. Rupununijoessa tavataan maailman suurimpia makean veden kaloja arapaimoja. Maan ainoa varsinainen kansallispuisto on Kaietur.

Rajakiistat

 

Guyanalla on rajakiistoja sekä Venezuelan että Surinamen kanssa. Jälkimmäisen kohdalla kiista koskee Tigri-nimistä aluetta, jonne Guyanan asevoimien sotilaat saapuivat vuonna 1969 ajaen surinamelaiset sieltä pois. Suriname kuitenkin katsoo Tigrin olevan osa Surinamea, vaikkakin Guyanan miehittämä.

Rajakiista Venezuelan kanssa koskee ns. Essequibon aluetta, josta Venezuela käyttää nimitystä Guayana Esequiba. Alue on kooltaan noin Kreikan kokoinen ja käsittää 2/3 Guyanan pinta-alasta. Venezuelassa järjestettiin 3. joulukuuta 2023 kansanäänestys siitä, pitäisikö kiistanalainen Essequibon alue liittää osaksi Venezuelaa. Guyanan presidentti Mohamed Irfaan Ali kävi Venezuelan rajalla nostaakseen Guyanan lipun salkoon ja yöpyi paikallisten sotilaiden kanssa solidaarisuuden osoittamiseksi. Guyana on hallinnut aluetta yli 100 vuoden ajan.

Pääartikkeli: Guyanan historia

Varhaishistoria ja siirtomaa-aika

 

Guyanan ensimmäiset asukkaat olivat arawak- ja karib-intiaaniheimot. Ensimmäiset ihmiset harjoittivat kaskiviljelyä ja saivat osan elannostaan myös metsästämällä. Monin paikoin Etelä-Amerikkaa kehittyi korkeakulttuureita, mutta Guyanassa yhteiskunnat olivat eurooppalaisten saapuessa varsin yksinkertaisia. Kolumbuksen aikaan arawakit hallitsivat rannikkoa ja karibit sisämaata.

Kolumbus näki Guyanan rannikon vuonna 1498, mutta espanjalaiset välttelivät pitkään Orinoco- ja Amazonjoen välistä aluetta, vaikka valtasivat sen nimiinsä. Hollantilaiset olivatkin ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka asuttivat Guyanaa. Hollantilaiset perustivat vuonna 1616 kauppa-aseman Essequibojoelle 25 kilometrin päähän rannikosta. Sen tarkoituksena oli käydä kauppaa alkuperäisasukkaiden kanssa, mutta pian Hollanti alkoi muiden Euroopan valtioiden tavoin hamuta myös siirtomaita Karibian rannikolta.

Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania sai vuonna 1621 täyden vallan Essequibon kauppa-asemasta, josta tuli Essequibon siirtokunta. Kauppakomppania perusti Guyanaan myös kaksi muuta siirtokuntaa, Berbicen ja Demeraran. Kun maataloustuotanto alkoi kasvaa, alankomaalaiset alkoivat tarvita lisää työvoimaa. Paikalliset eivät olleet sopivia plantaaseille, joten hollantilaiset alkoivat tuoda afrikkalaisia orjia. 1660-luvulla orjia oli noin 2 500 ja alkuperäisasukkaita noin 50 000, joista suurin osa oli paennut sisämaahan. Hollantilaiset alkoivat 1700-luvun puolivälin jälkeen vallata myös soista rannikkotasankoa, ja kehittivät Alankomaista tutun polderijärjestelmän.

Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien aikana Guyana vaihtoi useasti omistajaa. Se oli useasti ranskalaisten ja brittien hallinnassa. Ranskalaiskauden aikana Demerarajoen suulle perustettiin nykyinen Georgetown. Britit saivat alueen vuonna 1814, ja vuonna 1831 he yhdistivät siirtokunnat Brittiläiseksi Guayanaksi.

Orjuus lopetettiin 1834, minkä jälkeen sokeriplantaaseille alettiin tuomaan työläisiä Intiasta, Kiinasta ja Portugalista. Orjia Guyanassa oli vuonna 1807 ollut noin 100 000, ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen vapaat mustat perustivat rannikolle useita kyliä. Brittiläinen asutus kehittyi hitaasti, mutta vuoden 1879 kultalöytö auttoi taloudellisesti. Venezuela vaati vuonna 1889 suurta osaa Guyanasta, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kansainvälinen vetoomustuomioistuin päätti asian Britannian hyväksi. Venezuela ei ole kuitenkaan luopunut aluevaatimuksistaan.

Brittiläinen Guayana sai vuonna 1953 laajemman itsehallinnon. Äärivasemmistolainen Kansan edistyspuolue (PPP) voitti 27. huhtikuuta 1953 järjestetyt parlamenttivaalit ja sai 75 % edustajapaikoista. Puolue alkoi hallituksessa lietsoa lakkoja, jolloin Guyanan paikallishallinto ja Britannia ajautuivat lokakuussa 1953 kiistaan. Britit väittivät 7. lokakuuta, että maassa oli suunnitteilla kommunistien vallankaappaus. Kaksi päivää myöhemmin maahan asetettiin poikkeustila. Brittien mukaan paikallishallinto oli ollut yhteydessä kansainvälisiin kommunistisiin järjestöihin ja oli pyrkinyt tekemään Guyanasta kommunistisen valtion. Britannian parlamentin alahuone asettui 22. lokakuuta tukemaan hallituksen politiikkaa kriisin ratkaisussa. Guyanan hallitus erotettiin ja laajempi itsehallinto kumottiin tilapäisesti.

Itsenäisyyden aika

Guyana itsenäistyi Yhdistyneestä kuningaskunnasta vuonna 1966, ja helmikuussa 1970 se julistettiin ko-operatiiviseksi tasavallaksi Kansainyhteisössä. Maahan valittiin presidentti, mutta pääministerinä jatkoi Forbes Burnham.

Guyana nousi otsikoihin vuonna 1978, kun 900 Kansan Temppeli -uskonlahkon jäsentä teki joukkoitsemurhan lahkon johtajan Jim Jonesin johdolla Jonestownissa.

Guyanan uusi perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1980. Burnhamista tuli presidentti, ja hänellä säilyi laajat valtaoikeudet. Vuosikymmenen vaihteessa Burnhamin syytettiin olleen osallisena sekä journalistin ja papin Bernard Darken sekä historioitsija ja aktivisti Walter Rodneyn salamurhiin. Burnham alkoi 1980-luvulla tukeutua entistä enemmän itäblokin valtioihin, ja hän otti käyttöön vahvan talouskurin, kun maan talous romahti bauksiitin ja sokerin kysynnän heikkenemisen takia.

Burnhamin kuoltua 1985 hänen seuraajakseen nousi Desmond Hoyte, joka lupasi jatkaa Burnhamin politiikkaa. Hoyte kuitenkin ajautui hiljalleen siitä pois ja irtisanoutui 1980-luvun lopulla kommunismista ja alkoi antaa kansalaisille enemmän oikeuksia. Taloutta alettiin myös liberalisoida. Vuoden 1992 presidentinvaalien ja Cheddi Jaganin johtaman PPP:n voiton jälkeen pääkaupunki Georgetownissa alkoivat väkivaltaiset mellakat hävinneen PNC:n puolesta^lähde?. Jaganin kuoltua vuonna 1997 hänen leskensä Janet Jagan valittiin uudeksi presidentiksi. Vuoden 1999 elokuussa hän erosi terveydellisistä syistä ja Guyanan uudeksi presidentiksi nousi Bharrat Jagdeo.

19. maaliskuuta 2001 pidetyissä parlamenttivaaleissa Bharrat Jagdeon presidentinasema vahvistettiin, ja hänet valittiin uudelleen seuraavissa vaaleissa 2006. Jagdeo solmi 2008 Euroopan unionin kanssa kauppasopimuksen toivomuksenaan tuoda maahansa taloudellista vakautta ja vahvistaa sen asemaa kansainvälisesti. Jagdeo ei voinut enää hakea kolmatta kautta vuonna 2011, ja hänen seuraajakseen valittiin Donald Ramotar. Vuonna 2015 Ramotarin tilalle tuli David Arthur Granger.

 

Guyana on semipresidentiaalinen tasavalta, jonka valtionpäämies on presidentti. Presidentti on myös hallituksen johtaja. Presidentti valitaan epäsuorasti, sillä parlamenttivaaleissa puolueet valitsevat ehdokkaan, josta tulee presidentti, jos puolue saa eniten ääniä. Presidentti valitsee hallituksen ja pääministerin. Samalla presidentti valvoo näitä.

Parlamenttivaalit pidetään viiden vuoden välein. Niissä valitaan 65 jäsentä kansalliskokoukseen. 40 jäsentä valitaan koko maan kattavalta vaalipiiriltä ja yhteensä 25 jäsentä Guyanan hallintoalueilta. Parlamenttivaalit ovat suljetut listavaalit. Jokainen puolue valitsee vaalien jälkeen suljetulta listaltaan henkilöt, jotka edustavat puoluetta parlamentissa. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä.

Guyanan suurimmat puolueiden välillä on etninen jakolinja, sillä Kansan kansalliskongressi (PNC) on perinteisesti ollut afroguyanalaisten puolue, kun taas Kansan edistyspuolue (PPP) on maaseudun guyananintialaisten puolue. PNC ja useampi pienempi puolue muodostivat vuonna 2011 A Partnership for National Unit -allianssin (APNU). Alliance For Change (AFC) perustettiin vuonna 2005 tarkoituksenaan yhdistää äänestäjiä eri etnisistä ryhmistä. Se puolestaan on ollut vuodesta 2015 lähtien liitossa APNU:n kanssa. Vuoden 2020 vaaleissa PPP/C sai 50,7 prosenttia ja APNU-AFC 47,3 prosenttia äänistä. Paikkoja PPP/C:lle meni 33 ja APNU-AFC:lle 31. Mohammed Irfaan Ali aloitti syyskuussa Guyanan yhdeksäntenä presidenttinä ja Mark Phillips pääministerinä.

Guyanan laki pohjautuu monin osin Ison-Britannian siirtomaavallan aikaiseen lainsäädäntöön. Maa poisti rikoslaistaan kuolemanrangaistuksen vuonna 2010. Poikkeuksiksi jätettiin kuitenkin eräiden valtion virkamiesten murhaamisesta langetettavat tuomiot.

Guyana on jaettu 10 alueeseen (engl. region): Jokaista aluetta johtaa keskushallinnon nimittämä puhemies, joka toimii aluevaltuuston puheenjohtajana. Paikallistason hallintoa hoitavat kunnan- ja kylävaltuustot.

• Barima-Waini
• Cuyuni-Mazaruni
• Demerara-Mahaica
• East Berbice-Corentyne
• Essequibo Islands-West Demerara
• Mahaica-Berbice
• Pomeroon-Supenaam
• Potaro-Siparuni
• Upper Demerara-Berbice
• Upper Takutu-Upper Essequibo

 

Guyana on Maailmanpankin mukaan Etelä-Amerikan köyhimpiä valtioita, ja sen talous on pitkään perustunut maataloustuotteiden sekä bauksiitin ja kullan viennille. Sen rannikolta löydettiin 2010-luvulla maailman suurimpiin kuuluvat öljy- ja kaasuvarat. Ensimmäinen ExxonMobilin operoima öljykenttä aloitti toimintansa joulukuussa 2019. Koronaviruspandemia on hidastanut tuotantoa, mutta Guyanan odotetaan vuoteen 2025 mennessä tuottavan 750 000 barrelia öljyä päivässä.

Maatalous on keskittynyt Essequibo- ja Courantynejokien kapealle maakaistaleelle. Maataloustuotteita ovat maniokki, maissi, banaanit, vihannekset ja sitrushedelmät, ja tärkeimmät rahakasvit ovat sokeriruoko ja riisi. Rupununin savannialueella ja rannikolla harrastetaan myös karjankasvatusta. Rannikolla harrastetaan kalastusta, ja katkarapuja pyydystetään vientiin.

Guyana on yksi maailman suurimpia bauksiitin tuottajia, ja Demerara- ja Berbicejokien väliselle alueella on suuria bauksiittiesiintymiä. Muita merkittäviä kaivannaisia ovat mangaani, kulta ja timantit. Kaivosala oli kasvussa 2019, mihin vaikuttivat bauksiitti-, timantti-, hiekka- ja kivituotannon kasvu. Suurin osa bauksiitista ja alumiinioksidista käsitellään Lindenin kaupungissa. Pääsääntöisesti teollisuus on pienimuotoista ja yksityisomistuksessa.

1990-luvulle asti yli 80 prosenttia yrityksistä oli valtion omistuksessa. Huono johto, maailmankaupan hinnat ja polttoainekulut köyhdyttivät valtiota. Yksityistäminen on edennyt viime vuosikymmeninä. Uusia ongelmia ovat ympäristöongelmat, väkivalta ja huumekauppa.

Guyanan tieverkko on keskittynyt lähinnä rannikolle, mutta sisämaahankin on rakennettu 2000-luvulla uusia teitä ja siltoja kylien ja kaupunkien välillä. Guyanan rannikolle valmistui vuonna 1848 Etelä-Amerikan ensimmäinen rautatie, mutta henkilöliikenne sillä loppui 1970-luvulla. Guyanan tärkein lentoasema on Cheddi Jaganin kansainvälinen lentoasema 40 kilometrin päässä Georgetownista.

Guyanan asukasluku oli vuoden 2012 väestönlaskennan mukaan 747 884 asukasta. Väestönkasvu on pysähtynyt vuoden 1980 väkilukuhuipun jälkeen. Silloin maan asukasluku oli 759 564. Vuosien 1980–1991 välillä väkiluku väheni yli 30 000 asukkaalla, kun taas vuosien 1991–2002 välillä asukasluku kasvoi melkein saman verran. Vuosien 2002–2012 välisenä aikana väkiluvun väheneminen oli 3 339 asukasta. Niin sanottujen rannikkoalueiden asukasluku käsitti 89,1 prosenttia koko maan väestöstä, kun taas sisämaan hallinnollisilla alueilla asui vain hieman yli 10 prosenttia asukkaista. Maan suurin kaupunki on Demerarajoen suulla sijaitseva Georgetown. Muita merkittäviä kaupunkeja ovat bauksiittikeskus Linden ja kauppakeskus New Amsterdam. Maatalouskeskuksia ovat Port Mourant ja Anna Regina.

Vuoden 2012 tilastojen mukaan intialaista alkuperää oli 39,8 prosenttia väestöstä. Afrikkalaisperäisiä oli 29,3 prosenttia. Intialaisten sukujuuret ovat alueelle tuoduissa siirtotyöläisissä, kun taas afrikkalaisten sukujuuret ovat plantaasien orjissa. Alkuperäisasukkaiden osuus on noin kymmenesosa koko väestöstä. Rannikolla elää waraoja, arawakeja ja karibeja. Sisämaan kansoja ovat muun muassa wapishanat, pemonit ja macushít. Kiinalais- ja portugalilaisvähemmistöt ovat puolestaan pieniä, mutta vaikutusvaltaisia.

Guyanan virallinen kieli on englanti, mutta Guyanan kreolia puhutaan laajasti. Vanhat eteläaasialaiset käyttävät edelleen hindiä ja urdua. Kristinusko, hindulaisuus ja islam ovat suurimmat uskonnot. Hindulaisia oli vuoden 2012 tietojen mukaan 24,8 prosenttia väestöstä. Helluntailaisia oli 22,8 prosenttia, katolisia 7,1 prosenttia, muslimeita 6,8 prosenttia, seitsemännen päivän adventisteja 5,4 prosenttia ja anglikaaneja 5,2 prosenttia. Jotkin intiaaniyhteisöt harjoittavat edelleen alkuperäisiä uskontoja.

Guyana on yksi maailman pahiten maastamuutosta kärsivistä maista, ja peräti 55 prosenttia sen kansalaisista asuu ulkomailla. Vaikka siirtolaisten rahalähetykset ovat tärkeä toimeentulon lähde monille guyanalaisille, maastamuutto on aiheuttanut vaikean aivovuodon, sillä muuttaneista valtaosa on korkeakoulutettuja ja taitavia ammattilaisia. Vuosina 2015–2020 nettomuuttoaste oli –6,3 muuttajaa tuhatta asukasta kohden.

Guyanan terveysjärjestelmä on vahvasti keskushallinnon alaisuudessa, ja suurin osa sairaaloista on julkisia. Rannikon tulvivilla alueilla leviävät helposti monet trooppiset sairaudet. Malaria on monin paikoin jatkuva uhka, ja chikungunyaa ja zikavirusta on tavattu 2010-luvulla. HIV- ja AIDS-tapausten määrä oli suurimmillaan vuonna 2006, mutta sen jälkeen tapausten määrä on ollut laskusuunnassa. Guyanassa AIDS levisi erityisesti seksityöläisten ja tukkimiesten keskuudessa. Guyanassa on onnistuttu saamaan pahin AIDS-ongelma aisoihin. Guyana saavutti ensimmäisenä Karibian maana vuoteen 2020 mennessä asetetun tavoitteen, että 90 prosenttia AIDS-potilasta tietäisi sairastavansa tautia. Heistä lähes 90 prosenttia saa myös hoitoa sairauteensa.

Koulunkäynti on periaatteessa pakollista viiden ja puolen vuoden iästä 14,5-vuotiaaksi.

Guyanalaisten kansallistunne on edelleen sidoksissa ensisijaisesti etniseen taustaan: portugalilaisperäiset pitävät yllä katolisia perinteitä, joita on hiukan englantilaistettu eurooppalaisuuden korostamiseksi. Myös afrikkalaiset lisäsivät brittivaikutteita afrikkalaiseen ytimeen, mutta viimeisenä ryhmänä saapuneet intialaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa tarkimmin.

Guyanalaisista kulttuurintekijöistä erityisesti kirjailijat ovat olleet tunnettuja ympäri maailmaa. Heistä tunnetuin on E. R. Braithwaite, joka asettui Lontooseen 1950-luvulla. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat Wilson Harris, Edgar Mittelholzer, Walter Rodney ja A. J. Seymour. Monet kirjailijoista ovat tehneet uransa ulkomailla. Guyanalaiset muusikot ovat puolestaan vedonneet erityisesti ulkoguyanalaisiin. Dave Martins & the Tradewinds oli vaikutusvaltainen 2 Tone- ja skatyylin uudelleentulemisessa 1970-luvun lopussa.

Guyanan perustuslaki takaa sananvapauden, mutta opposition ääniä hiljennetään tavan mukaan muun muassa kunnianloukkauslakien kautta. Hallinnon omistama päivittäinen sanomalehti on Guyana Chronicle. Itsenäisiä sanomalehtiä ovat Stabroek News ja Kaieteur News. Hallitus perusti vuonna 1988 maan ensimmäisen televisiokanavan. Sen jälkeen on syntynyt useita uusia kanavia.

Urheilu

 

Guyanan suosituin urheilulaji on useiden englantia puhuvien Karibian maiden tavoin kriketti. Muita suosittuja urheilulajeja ovat jalkapallo, koripallo, nyrkkeily, pöytätennis ja squash. Vuoden 2007 kriketin maailmanmestaruuskilpailujen otteluita pelattiin 15 000 -paikkaisella kansallistadionilla, Providence Stadiumilla.

Guyana osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin vuonna 1948. Vuodesta 1968 se on esiintynyt itsenäisenä valtiona. Sen ainoan mitalin on saanut nyrkkeilijä Michael Anthony. Nyrkkeily on ollut muutenkin menestyksekäs laji, sillä guyanalaisista nyrkkeilijöistä Andrew Lewis, Wayne Braithwaite ja Vivian Harris ovat kaikki olleet ammattilaisten maailmanmestareita. Guyanan jalkapallomaajoukkue ei ole pelannut vuoteen 2020 mennessä MM-kisojen lopputurnauksessa, ja syyskuussa 2020 se oli FIFA-rankingissa sijalla 166.

• 2012 Census Preliminary Report. Georgetown, Guyana: Bureau of Statistics, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 6.10.2020). (englanniksi)
• Merrill, Tim (toim.): Guyana: A Country Study 1992. Washington: GPO for the Library of Congress. Viitattu 6.10.2020. (englanniksi)
• Richardson, Bonham C. & Menke, Jack K: Guyana Encyclopædia Britannica. 25.12.2023. Viitattu 25.12.2023. (englanniksi)

Viitteet

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Guyana Wiki Commonsissa

• Globalis.fi - Guyanan maaprofiili
• Asuminen Guyanassa suomalaisen silmin