Papyrus: Paperinkaltainen materiaali

Papyruskaislaa kasvoi laajalti Niilin suistoalueella, mutta nyttemmin se on sieltä kadonnut ja sitä kasvaa luonnonvaraisena Niilin yläjuoksulla ja Etiopiassa. Paitsi kirjoitusmateriaalina, papyruskaislaa on käytetty myös muihin tarkoituksiin, muun muassa veneiden rakentamiseen, ravinnoksi ja sandaaleiksi.

Nimitys papyrus tulee muinaiskreikan sanasta πάπυρος, papȳros, josta se on latinan sanan papyrus kautta kulkeutunut muihin kieliin. Sanan alkuperästä ei ole varmuutta, mutta sen uskotaan tulevan muinaisegyptistä, jossa sanan tunnettuja vastineita ovat kuitenkin wadj, tjufy ja djet.

 

Papyrusta käytettiin Egyptissä jo ennen 3000 eaa. Noin 1000 eaa. mennessä sen käyttö oli levinnyt myös muiden Vähän-Aasian kansojen keskuuteen. Suurin osa papyruksesta viljeltiin Egyptissä vuoteen 200 eaa. asti, kunnes Seleukidit alkoivat tuottaa papyrusta Mesopotamiassa. Papyrus oli antiikin yleisin kirjoitusmateriaali. Papyruksen etuja olivat sen keveys ja joustavuus. Papyrusta oli runsaasti saatavilla Egyptissä, koska siellä kasvoi myös papyruskaisla. Muualla oli usein pulaa papyruksesta, ja sitä korvattiin esimerkiksi pergamentilla eli nahalla sitten kun nahkojen soveltuvuus kirjoittamiseen havaittiin. Papyrus oli kuitenkin huomattavasti pergamenttia halvempi materiaali.

Papyruksen valmistus loppui 1000-luvun alussa, kun arabit oppivat kiinalaisilta vangeilta kuinka paperia valmistetaan paperimassasta. Papyruksen valmistukseen tarvitaan tiettyä kaislaa, kun taas paperia voidaan tehdä kaikkialla missä vain on kasveja, joiden selluloosa soveltuu paperin valmistukseen. Paperi myös kestää kosteutta paremmin kuin papyrus, joka on herkkä homehtumaan.

Papyruksen valmistustapa unohtui, kun sitä ei enää tuotettu. Valmistusta yritettiin uudestaan 1700-luvulta lähtien, mutta se ei onnistunut. Vuonna 1962 egyptiläinen insinööri Hassan Ragab alkoi tehdä kokeita papyruksen valmistamiseksi. Ragab haki Etiopiasta ja Sudanista kaislansiemeniä, joista yritti kasvattaa uusia kasveja, sillä papyruskaislaa ei enää kasvanut Egyptissä. Papyruskaislaa on kuitenkin vaikea lisätä siemenistä. Sen jälkeen Ragab hankki papyruskaislan juurakoita ja kasvatti niistä uusia kasveja. Kesti vuosia ennen kun papyruksen valmistus onnistui: vanhoissa kirjoituksissa ei kuvattu valmistusprosessia riittävän tarkasti, ja niissä oli jopa vääriä tietoja. Vanhoissa maalauksissakaan ei ollut kuvia papyruksen valmistuksesta.

 

Papyruskaislojen sato kerätään loka–marraskuussa. Papyruksen valmistukseen käytetään kolmiomaisen kaislanvarren alapäästä noin 60 senttimetriä pitkä pätkä, joka on riittävän leveä, että siitä saa sopivan kokoisia suikaleita. Varresta poistetaan vihreä kuori, ja kuitumainen sisäosa suikaloidaan nauhoiksi. Nauhoja voidaan kuivata, ja siten varastoida myöhempää käyttöä varten. Sisäosasta saatuja nauhoja liotetaan, nuijitaan tai valssataan, kunnes nauhat ovat täysin vettyneet. Näin niistä saadaan poistettua ei-toivottu orgaaninen materiaali.

Arkkien koot olivat muinaisessa Egyptissä suurimmillaan noin 30 × 40 senttimetriä. Egyptiläiset käyttivät pellavakangasta, jolle nauhat ladotaan ensin yhteen suuntaan niin, että uusi nauha menee hieman vanhan päälle. Sama toistetaan sen jälkeen toiseen suuntaan ristiin, jonka jälkeen arkki puristetaan. Puristuksessa poistuu vettä. Kankaita arkin molemmin puolin vaihdetaan kuiviin, kunnes arkki on saatu kuivattua. Puristuksen aikana kuidut liittyvät yhteen ja pysyvät toisissaan kiinni, kun ne ovat kuivuneet. Kuivumisen jälkeen kuituja vielä kiillotetaan.

Papyrusarkkien korkeus oli tavallisesti 16–20 cm; joskus harvoin ne kuitenkin olivat noin 50 cm korkeita. Arkkeja liimattiin yhteen, ja näin niistä saatiin käärö eli rulla. Käärössä oli tavallisesti noin 20 arkkia, jolloin sen pituus oli noin 1,5–2 metriä. Pisin tunnettu papyruskäärö on noin 40-metrinen. Uusi papyrus oli väriltään vaaleaa, ja se kellastui ajan myötä kellertävänruskeaksi.

Papyruksessa on kaksi puolta: yhdellä puolella papyrusnauhat ovat vaakasuorassa ja toisella taas pystysuorassa. Yleensä vaakasuora puoli jäi rullan sisälle ja pystysuora tuli ulkopintaan, koska pystysuoran puolen kuidut joustivat paremmin, kun käärö rullattiin. Rullaaminen sopi papyrukselle taittelua paremmin, sillä se ei kestä taitoksia samaan tapaan kuin pergamentti tai paperi.

Käärojä luettiin rullaamalla niitä auki aina sopivalta matkalta. Kääröön kiinnitettiin joskus telat rullaamisen helpottamiseksi samalla tavalla kun toorakääröissä. Kirjoittaessa kääröä taas rullattiin sitä mukaa kun teksti edistyi.

Muinaisessa Egyptissä papyrusrullaan kirjoitettiin hieroglyfeillä oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas pystyriveihin – tai sitten oikealta vasemmalle vaakariveihin, jolloin käytettiin palstoitusta. Jälkimmäinen kirjoitussuunta on edelleen käytössä arabiassa ja hepreassa. Useissa antiikinaikaisissa teoksissa esiintyvä jaottelu kirjoihin viittaa näihin papyrusrulliin, joita käytettiin ennen kuin koodeksit korvasivat ne.

Papyrus kesti hyvin Egyptin autiomaiden kuivaa ilmastoa. Muualla – esimerkiksi Niilin suistossa – se helposti homehtui, kun materiaali imi kosteutta. Poikkeuksen tähän muodostavat lähinnä tulipaloissa hiiltyneet tai hapettomissa tiloissa olleet papyrukset, jotka eivät ole voineet maatua.

Papyrusten tutkiminen on oma tieteenalansa, papyrologia. Professori Jaakko Frösénin johdolla suomalaisilla on kansainvälisesti tunnustettua erityistaitoa hiiltyneiden papyrusten tutkimuksessa.

• Nag Hammadin kirjasto
• Oksyrhynkhos
• Petra

• Schulz, Regine & Seidel, Matthias ; kirjoittajat: Altenmüller, Hartwig ... [et al.]: Egypti : faaraoiden maa. Könemann, 2004. ISBN 3-8331-1109-7.

Viitteet

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Papyrus Wiki Commonsissa

• Emily: How to Make a Scroll Dartmouth Ancient Books Lab. 25.5.2016. Viitattu 22.2.2020. (englanniksi)
• Warras, Riikka: Tarunhohtoinen rauniokaupunki Petra – kuinka hiiltyneet papyrukset paljastivat salaisuutensa kerros kerrokselta Yle Areena – Radion Tiedeykkönen. 28.6.2019. Viitattu 22.2.2020.