Leijona: Suuri kissaeläin

Leijona (Panthera leo) on suurikokoinen kissaeläin, joka elää villinä Afrikan savanneilla ja pienenä populaationa Intiassa. Leijonat ovat petoeläimiä, jotka saalistavat ja elävät ryhminä. Leijonalaumaa johtaa uros, mutta yleensä naaraat hoitavat kevytrakenteisempina metsästyksen. Leijonan ruumis voi olla kahden ja puolen metrin mittainen, sen säkäkorkeus 120 senttimetriä, ja häntä metrin mittainen. Leijonauroksella on näyttävä harja. Leijonan levinneisyysalue ja kanta ovat supistuneet voimakkaasti, ja laji on nykyisin vaarantunut.

Leijona
Urosleijona.
Uhanalaisuusluokitus
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Lahko:	Petoeläimet Carnivora
Alalahko:	Feliformia
Heimo:	Kissaeläimet Felidae
Alaheimo:	Isot kissat Pantherinae
Suku:	Panthera
Laji:	leo
Kaksiosainen nimi
Panthera leo (Linnaeus, 1758)
Leijonan levinneisyys vanhalla ajalla punaisella, nykyaikana sinisellä.
Alalajit
Panthera leo leo Panthera leo melanochaita
Katso myös
Leijona Wikispeciesissä   Leijona Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Leijona on kautta historian ollut suosittu taiteen ja mytologian aihe, ja se on rohkeuden symboli.

Leijonan lähimmät sukulaiset ovat muut Panthera-suvun lajit tiikeri, jaguaari ja leopardi. Panthera leo kehittyi Itä-Afrikassa plioseenilla. Pleistoseenin keski- ja loppuvaiheella leijonat levittäytyivät suurimpaan osaan Euraasiaa, Pohjois-Amerikkaan ja sieltä etelään mahdollisesti aina Peruun asti. Fossiililöytöjen perusteella Panthera leo fossilis -alalajia esiintyi ensimmäisen kerran 700 000 vuotta sitten Iserniassa Italiassa. Tästä leijonasta polveutui myöhemmin luolaleijona (Panthera leo spelaea), jota alkoi esiintyä noin 300 000 vuotta sitten. Leijonat hävisivät pohjoisesta Euraasiasta viimeisimmän jääkauden lopussa noin 10 000 vuotta sitten.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on vuodesta 2017 alkaen jakanut leijonat taksonomisten tutkimusten pohjalta kahteen alalajiin, Panthera leo leo, johon kuuluvat Pohjois-Afrikan ja Aasian leijonapopulaatiot, ja Panthera leo melanochaita, johon kuuluvat itäisen ja eteläisen Afrikan populaatiot.

Vanhemman luokittelun mukaan leijonat jaetaan 11 alalajiin:

• Aasianleijona (Panthera leo persica)
• Angolanleijona eli katanganleijona (Panthera leo bleyenberghi)
• Barbarileijona eli atlaksenleijona (Panthera leo leo) (†)
• Kapinleijona (Panthera leo melanochaita) †
• Koilliskongonleijona^lähde? (Panthera leo azandica)
• Kongonleijona^lähde? (Panthera leo hollisteri)
• Masaileijona (Panthera leo massaica)
• Senegalinleijona (Panthera leo senegalensis)
• Transvaalinleijona (Panthera leo krugeri)
• Panthera leo kamptzi
• Panthera leo nyanzae

Levinneisyys entisaikaan

Leijona oli aikanaan maailman yleisimpiä suuria nisäkkäitä. Antiikin Kreikassa leijona eli vielä 300-luvulla eaa. ja sitä ennen se oli yleinen suurimmassa osassa Eurooppaa. Pleistoseenikaudella noin 2,68 miljoonaa – 11 500 vuotta sitten leijonia tavattiin Afrikan ja Euraasian lisäksi myös Pohjois-Amerikassa. Leijonat kuitenkin kuolivat siellä sukupuuttoon viimeisimmän jääkauden jälkeen, koska metsät alkoivat levittäytyä pienentäen kylmään sopeutuneiden leijonien elinympäristöjä ja mahdollisesti myös koska ihminen alkoi yhä tehokkaammin metsästää leijonan saaliseläimiä, jolloin saatavilla olevan ravinnon määrä väheni.

Leijonat vähenivät myös Vanhasta maailmasta. Leijonaa on metsästetty monesta syystä, kuten huvin vuoksi ja itsepuolustukseksi. Antiikin roomalaiset metsästivät leijonia näytöksiinsä laajalti Pohjois-Afrikasta. Lähi-idästä leijona metsästettiin sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä.

Levinneisyys nykypäivänä

Nykyään leijonia elää enimmäkseen enää Saharan autiomaan eteläpuolisessa Afrikassa savannialueilla Kenian, Tansanian ja eteläisen Afrikan suurissa kansallispuistoissa. Maailman leijonakannan koko lienee noin 20 000 yksilöä. Eräiden arvioiden mukaan kanta olisi tätäkin pienempi, ehkä vain 16 000 yksilöä. Tansanian leijonamäärä vaihtelee välillä 7 000–8 000, ja Keniassa tavataan noin 3 500 yksilöä. Afrikan ulkopuolella leijonia elää luonnonvaraisina ainoastaan Intian Girmetsän pienellä suojelualueella, missä kanta vuonna 2002 oli 250 yksilöä. Ennen lajin rauhoittamista 1900-luvun alussa Intian leijonien kanta käsitti vain 100 luonnonvaraista yksilöä.

Elinympäristöt

Leijonan elinympäristöä ovat savannien heinikkomaat, avoimet metsäseudut, aavikoiden reuna-alueet sekä pensaistot. Suurin osa leijonista elää laumoissa, joilla on pysyvät reviirit. Noin viidesosa Afrikan leijonista vaeltaa pieninä laumoina suurella alueella antilooppi- ja seepralaumoja seuraten.

 

Leijonan painosta jopa 58,8% on lihaksia, mikä on enemmän kuin millään muulla nisäkkäällä.

Koko

Leijonan ruumis on 140–250 senttimetriä ja häntä 70–105 senttimetriä. Sen säkäkorkeus on 100–123 senttimetriä. Leijona painaa 120–250 kilogrammaa. Urosleijonat ovat naaraita kookkaampia, enintään puolitoistakertaisesti.

Väritys

Leijonan turkki on vaalean kellanruskea, mutta vatsan ja raajojen sisäpuolella se on valkoinen. Leijonan korvantaustat ovat mustat. Transvaalinleijonalla esiintyy harvinaisena albinismia.

Uroksen harja

Leijonasukupuolten erinäköisyys on suurille kissapedoille poikkeuksellista. Urosleijonan ja naarasleijonan ulkonäön huomattavin poikkeama on uroksen harja, joka ulottuu päälaelta ja poskilta selkään ja hartioille. Sen väri vaihtelee yksilöstä toiseen: mahdollisia värejä ovat vaaleanruskea, ruskea, punainen tai musta. Harja alkaa kasvaa uroksen ollessa kahdesta kolmeen vuotta vanha. Viisivuotiaana harja on saavuttanut noin 25 senttimetrin mitan ja alkaa tummua takaapäin leijonan vanhetessa. Harjan tärkein tehtävä lienee toimia pelotteena ja osoittaa hallitsevan uroksen asemaa, mutta sen on todettu myös suojaavan kaulanseutua urosleijonien välisissä nahisteluissa. Tuuhea ja tumma harja myös osoittaa uroksen olevan terve ja pariutumiskykyinen. Tämän vuoksi suuriharjaisimmat urokset usein hallitsevat laumaa ja pariutuvat naaraiden kanssa. Joiltakin uroksilta harja puuttuu kokonaan.

Aasianleijona

Aasianleijonat ovat pienempiä kuin afrikkalaiset leijonat. Aasianleijonauroksen harja on pienempi niin että korvat ovat jatkuvasti näkyvissä. Sillä on vatsan alla ihopoimu, joka afrikkalaiselta leijonalta puuttuu.

Häntä

Leijonan hännässä on muista kissaeläimistä poiketen tupsu, jota se käyttää esimerkiksi johdattaakseen muita leijonia korkeassa ruohikossa. Leijona käyttää häntäänsä myös huonotuulisuuden tai ärtymyksen ilmaisuun.

Lauma

Leijona on ainoa iso kissaeläin, joka elää ryhmissä. Leijona onkin kissaeläimistä sosiaalisin. Yhteen ryhmään kuuluu yleensä 4–12 naarasta pentuineen ja 1–6 urosta. Lauman naaraat ovat yleensä keskenään sukulaisia, usein serkuksia, ja urokset keskenään velipuolia. Uroksen tehtävä laumassa on puolustaa naaraita ja pentuja muilta urosleijonilta. Naaraat hoitavat saalistuksen.

Lauman sisäinen hierarkia ei ole kovinkaan tarkka, mutta siitä huolimatta laumaa johtaa yksi dominoiva uros, jolla on oikeus syödä ja paritella ensimmäisenä. Leijonalauma pysyy koossa useita sukupolvia. Mikäli lauma uhkaa kasvaa liian suureksi, häädetään nuoret (noin 2,5–3,5-vuotiaat) naaraat pois. Lauma omaa tietyn reviirin, jonka alueelta se ajaa tunkeilijat tiehensä. Yleensä pelkkä johtavan uroksen karjuminen ja aggressiivinen käytös riittää ajamaan yksinäiset tunkeilijat tiehensä, mutta välillä joudutaan myös yhteenottoihin. Leijonat merkitsevät reviirinsä virtsallaan. Merkitsemistä tekevät ennen kaikkea urokset, jonkun verran myös naaraat.

Laumasta sen kasvamisen vuoksi erkaantuneet naaraat tai karkotetut nuoret urokset pyrkivät perustamaan itselleen oman lauman. Nuoret urokset voivat ottaa uuden lauman haltuunsa häätämällä sen entiset urokset pois tai tappamalla ne.

Ääntely

Leijonien ääntely on monivivahteista ja yleensä leijonat tehostavat ääntelyään ruumiinkielellään. Leijonat murisevat lempeästi tervehtiessään toisiaan, kun taas erilaiset murinat ja ärinät ovat varoittavia ääniä. Pentujen ääntely koostuu yleensä nau’unnasta, joka saattaa vaihdella lyhyistä ja kiihtyvyyttä osoittavista vinkaisuista tuskaiseen ulvontaan. Kaikista tunnetuin leijonien ääntelytavoista on kuitenkin karjunta, jonka urokset oppivat ollessaan noin vuoden ikäisiä ja naaraat hiukan myöhemmin. Leijonan karjunta voi parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, sillä sen tarkoitus on ilmoittaa reviirin rajat ja pelotella vihollisia. Kuorossa karjuminen myös vahvistaa lauman sosiaalisia siteitä. Karjumisen mahdollistaa joustavasta rustosta muodostuva kieliluu. Uroksen karjunta on kuuluvampi ja matalampi kuin naaraan.

Ravinto

 

Leijonien pääasialliseen ravintoon kuuluvat suuret nisäkkäät kuten antiloopit, gasellit, pahkasiat, gnuuantiloopit ja seeprat. Ne syövät myös pienempiä eläimiä, kuten pikkunisäkkäitä, liskoja ja lintuja. Urokset syövät lihaa noin seitsemän kiloa päivässä ja naaraat viisi kiloa. Kolme neljäsosaa leijonien syömistä eläimistä on hyeenoilta varastettua.

Laajat tutkimukset osoittavat, että naarasleijonat saalistavat tavallisesti nisäkkäitä, jotka painavat keskimäärin 126 kg, kun taas urosleijonien tappamat saaliit painavat keskimäärin 399 kg.

Leijonalaumat erikoistuvat yleensä saalistamaan juuri tietynlaisia saaliseläimiä. Mikäli pentu kasvaa ympäristössä, jossa lauma saalistaa esimerkiksi suuria kasvinsyöjiä, erikoistuu pentu mitä todennäköisimmin täysikasvuisena samanlaisen ravinnon metsästämiseen. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta tapauksesta oli muuan namibialainen leijonalauma, joka metsästi sukupolvi toisensa jälkeen hylkeitä, vaikka alueella esiintyi paljon muutakin riistaa.

Saalistus

Naaraat hoitavat tavallisesti saalistuksen laumassa ilman urosta. Urosleijonan vankka hartianseutu ja jykevä pää tekevät sen nopean liikkumisen vaikeaksi ja raskaaksi, vaikkakin myös urosten on todettu olevan pakon edessä riittävän hyviä saalistajia.

Leijonien saalistustapa perustuu väijymiseen, yllätykseen ja ryhmätyöhön. Käydessään hyökkäykseen naarasleijona voi saavuttaa 60 kilometrin tuntinopeuden. Leijona on usein saaliseläintään hitaampi, sillä useat sorkkaeläimet pystyvät aukealla tasangolla saavuttamaan 80 kilometrin tuntinopeuden. Leijona joutuu turvautumaan yllätyshyökkäykseen, jossa sen on päästävä saaliin huomaamatta mahdollisimman lähelle. Leijona hiipii lähes äänettömästi, sillä se on sopeutunut muiden kissaeläinten tapaan liikkumaan varpaillaan. Myös varpaiden alapinnan polkuanturat pitävät hiipimisestä syntyvän äänen vähäisenä. Aivan loppumatkan leijona suorastaan matelee ruohikossa jähmettyen saaliseläimen pienestäkin reagoinnista liikkumattomaksi. Onnistunut saalistus yleensä edellyttää, että leijonan onnistuu päästä huomaamattomasti noin 30 metrin päähän saaliistaan. Leijonien kehittyneestä saalistusmenetelmästä huolimatta vain osa hyökkäyksistä tuottaa tulosta. Serengetissä on laskettu, että 17 % yksittäisen leijonan ja 30 % leijonalauman hyökkäyksistä johtaa saaliin saamiseen.

Saalistava leijona voi hypätä todistettavasti 4,5 metrin korkeudelle. Uroksilla ja naarailla on sisäänvedettävät kynnet, jotka pysyvät terävinä ja pitkinä ollessaan vedettyinä sisään. Saalistuksen aikana leijona työntää kyntensä ulos ja iskee ne saaliiseensa. Leijonilla on myös suuret ja tehokkaat hampaat, jotka muodostuvat lyhyistä etuhampaista, raateluhampaista sekä kulmahampaista. Leijonan vahvat leukalihakset antavat sille 560 kilogramman purentavoiman. Saadessaan tiukan otteen saaliistaan leijona puree sitä kurkkuun ja näin tappaa saaliinsa. Leijonan tehokas hampaisto sopii saaliin tappamisen lisäksi myös lihan repimiseen, mutta ne eivät voi pureskella ruokaansa vaan nieleskelevät sen suurina kappaleina.

Lisääntyminen

 

Leijonaurokset tappelevat harvoin samasta naaraasta. Ensimmäisenä naaraan tavoittanut uros saa paritella sen kanssa. Leijonien parittelu kestää alle puoli minuuttia, mutta se voi tapahtua 50 kertaa vuorokaudessa.

Leijonanaaras tulee sukukypsäksi noin 3–4 vuoden ikäisenä. Leijonan kantoaika on vain 100–119 vuorokautta. Naaras voi synnyttää kahdesta kuuteen pentua, mutta yleisimmin pentuja syntyy kolme tai neljä. Naaras synnyttää pentunsa lauman ulkopuolella ja tuo ne laumaan niiden ollessa 4-8 vikkoa vanhoja. Leijonilla on ympärivuotinen lisääntymiskausi.

Emon lisäksi myös muut naaraat osallistuvat pentujen hoitoon, imetykseen ja niiden kanssa leikkimiseen. Pentuja imetetään noin viisi kuukautta. Pysyvät hampaat pentu saa 9–12 kuukauden ikäisenä. Hampaiden puhkeaminen aiheuttaa pennuille kuumetta, ja osa niistä kuolee.

Kolme neljäsosaa pennuista kuolee nälkään ennen kahden vuoden ikää. Aterioiden aikana pennuilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla urosten kanssa ravinnosta, eivätkä emotkaan välttämättä halua antaa suurta osaa saaliistaan pennuilleen, mikäli ravinnosta on pulaa. Neljännes kuolemantapauksista johtuu hyeenojen, puhvelien ja petolintujen hyökkäyksistä. Jos uusi uros ottaa vallan pentujen ollessa pieniä, se tappaa kaikki edellisen johtajauroksen siittämät pennut emojen vastustelusta huolimatta.

Urospennut viipyvät laumassaan korkeintaan kolmevuotiaiksi, jolloin ne karkotetaan.

Elinikä

Villinä leijona elää noin 15–20-vuotiaaksi, mutta eläintarhassa ne saattavat elää jopa 30 vuotta.

Sairaudet

Kissan immuunikatovirus eli FIV on Afrikan leijonilla yleisempi kuin millään muulla villillä kissaeläinlajilla; lähes kaikilla Afrikan leijonilla on FIV. Leijonat kantavat virusta mutta eivät näytä kuolevan siihen, sen sijaan kotikissoja kuolee tähän virukseen.

Viholliset

Leijonilla on vain kolme luontaista vihollista, ihmiset, hyeenat ja krokotiilit. Täplähyeena puolustaa saamaansa ruokaa naaraita ja nuoria leijonia vastaan, mutta väistyy yleensä suuren urosleijonan edessä. Hyeenat surmaavat leijonanpentuja sekä vanhoja ja sairaita leijonia. Yksin jätetyt pennut voivat joutua muidenkin suurten petojen surmaamiksi.

Leijonia ja tiikereitä on risteytetty vankeudessa. Urosleijonan ja naarastiikerin jälkeläisiä kutsutaan liikereiksi ja urostiikerin ja naarasleijonan jälkeläisiä tiikoneiksi. Naarasliikerit ja -tiikonit ovat lisääntymiskykyisiä, mutta urokset ovat steriilejä eli lisääntymiskyvyttömiä.

Liikerit ovat paljon suurempia kuin tavalliset leijonat, niiden pituus on tavallisesti noin 3,65 m ja paino jopa 500 kg.

Leijonat voivat lisääntyä myös jaguaarien ja leopardien kanssa, jolloin syntyy hybridikissoja.

Metsästys

Ihminen on kautta historian metsästänyt leijonaa eri syistä, kuten urheuden osoituksena. Nykyisin Afrikan leijonien metsästystä valvotaan tiukasti. Ihminen uhkaa leijonaa myös raivaamalla niiden elinalueita pelloiksi tai ampumalla niitä karjaa suojellakseen.

Ihmissyöjäleijonat

Suurina petoeläiminä leijoniin saatetaan joskus yhdistää pelko ihmissyönnistä, vaikkei ihminen leijonan pääasialliseen ruokavalioon kuulukaan. Kuitenkin tunnetaan joitain tapauksia, joissa ihmissyöjäleijonat ovat tappaneet useita ihmisiä ja syöneet nämä. Esimerkiksi Gir-metsässä asuvat aasialaiset leijonat tappoivat ennen vuoden 1987 kuivuutta keskimäärin 7,3 ihmistä vuodessa. Vuosien 1987–1991 kuivuuden aikana leijonan surmaamien ihmisten määrä alueella kasvoi 40 prosentilla, ja samalla leijonat alkoivat syödä tappamiaan ihmisiä. Vuosina 2002–2004 tansanialainen leijona tappoi yhteensä 35 ihmistä. Yleensä ihmisiä tappavat leijonat ovat vanhoja tai sairaita, mikä tekee niistä kykenemättömiä metsästämään tavanomaisia saaliseläimiään. Joskus saaliin väheneminen ihmisen toiminnan seurauksena ajaa leijonat saalistamaan ihmistä. Toisaalta leijonat ovat opportunisteja, ja jos ihmislihaa on helposti saatavana, ne voivat oppia hyödyntämään sitä. Orjia ja norsunluuta kuljettaneet karavaanit jättivät aikoinaan jälkeensä matkan varrelle lyyhistyneiden orjien ja kantajien ruumiita, ja näiden raatojen syömisen on arveltu johdattaneen 1800-luvun lopun kuuluisat Tsavon ihmissyöjäleijonat ihmislihan makuun.

Pääartikkeli: Leijonat kulttuurissa

 

Leijona esiintyy monissa vanhoissa tarinoissa ja myyteissä. Leijonaa on pidetty voiman ja rohkeuden vertauskuvina, minkä vuoksi joillekin suurille kuninkaille on annettu lisänimeksi ”leijona”, esimerkiksi Rikhard I Leijonamieli.

Vaakunaeläimenä leijona symboloi voimaa. Muun muassa Suomen, Norjan, Ruotsin ja Viron vaakunoissa esiintyy leijona. Suomen jääkiekkomaajoukkueen lempinimi on Leijonat sen pelipaidoissa olevan Suomen jääkiekkoliiton tunnuksen, Suomen vaakunaleijonan mukaan.

 

Leijona on taiteessa suosittu aihe. Gizan sfinksin ruumis on leijonan ja pää ihmisen. Leijonakoirat tai kiinalaiset leijonat ovat suosittuja aiheita kiinalaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa.

Arkkitehtuurissa leijona kuvataan yleensä alustalla makaavana patsaana, joka vartioi jotain tiettyä muistomerkkiä tai rakennusta.

Populaarikulttuurissa tunnettuja leijonatarinoita ovat esimerkiksi The Walt Disney Companyn Leijonakuningas, C. S. Lewisin Narnia-sarjan Aslan ja Ihmemaa Oz -kirjojen pelokas leijona.

• Koko perheen eläinkirja, Gummerus, 1991 (toinen painos 2004) ISBN 951-20-3804-8
• Morris, Pat & Beer, Amy-Jane: Siilistä sarvikuonoon : Maailman nisäkkäitä. (Encyclopedia of Mammals). Suomentanut Iiris Kalliola. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004. ISBN 951-1190679.

Viitteet

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leijona Wiki Commonsissa

• Laji.fi: Leijona (Panthera leo)
• University of Minnesota: Lion Research Center Tutkijoiden artikkeleita leijonasta (englanniksi)
• Asiatic Lion information Centre Tietoa aasianleijonasta (englanniksi)
• Pherobase: Semiochemicals of Panthera leo, the Lion (englanniksi)