Marilyn Monroe: Yhdysvaltalainen näyttelijä, laulaja ja malli

Marilyn Monroe
	; Monroe vuonna 1953
Henkilötiedot
Syntynyt	1. kesäkuuta 1926; Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut	4. elokuuta 1962 (36 vuotta); Los Angeles
Ammatti	elokuvanäyttelijä; laulaja; valokuvamalli;
Puoliso	James Dougherty; (vih. 1942; ero 1946); Joe DiMaggio; (vih. 1954; ero 1954); Arthur Miller; (vih. 1956; ero 1961)
Näyttelijä
Aktiivisena	1945–1962
Merkittävät roolit	”Lorelei Lee”; Herrat pitävät vaaleaveriköistä; ”tyttö”; Kesäleski; ”Chérie”; Bussipysäkki; ”Roslyn Taber”; Sopeutumattomat;
Palkinnot
	Parhaan naispääosan Golden Globe; 1959 Piukat paikat
	; Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
	Viralliset kotisivut
	IMDb
	Elonet
	AllMovie
	Svensk Filmdatabas
	[ Muokkaa Wikidatassa ]
	Infobox OK

Marilyn Monroe ([ˈmæɹɪlɪn mənˈɹoʊ], alk. Norma Jeane Mortenson; 1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia – 4. elokuuta 1962 Los Angeles) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä, laulaja ja malli. Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmitähtiä ja seksisymboleita.

Monroen syntymänimi oli Norma Jeane Mortenson, mutta pian syntymän jälkeen sukunimi vaihdettiin Bakeriksi. Hän otti vuonna 1946 taiteilijanimekseen Marilyn Monroe ja virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli rikkinäinen lapsuus, ja hän asui usein orpokodissa tai sijaisvanhempien luona. Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa 16-vuotiaana ja aloitti pian uransa mallina, mikä johti ensimmäiseen elokuvasopimukseen vuonna 1946. Monroen varhaiset roolit olivat pieniä, mutta hänen suorituksensa elokuvissa Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta (1950) saivat hyvän vastaanoton. Hänen komediennen kykyjään ylistettiin muun muassa elokuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955), ja hänestä tuli yksi Hollywoodin ja samalla koko maailman palvotuimmista tähdistä.

Monroen luokittelu ”tyhmäksi blondiksi” rajoitti hänen uramahdollisuuksiaan, joita hän yritti aktiivisesti laajentaa. Hän opiskeli Actors Studiossa ja perusti oman tuotantoyhtiön Marilyn Monroe Productions. Kriitikot kehuivat hänen roolisuoritustaan elokuvassa Bussipysäkki (1956), ja hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon musikaali- tai komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa Piukat paikat (1959).

Monroe oli naimisissa kolme kertaa: merisotilas James Doughertyn (1942–1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1956–1961) kanssa. Hänen elämänsä viimeisiä vuosia leimasivat terveysongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työtoverin maine. Monroe kuoli 36-vuotiaana barbituraattien yliannostukseen. Viralliseksi kuolinsyyksi annettiin ”todennäköinen itsemurha”, mutta onnettomuutta tai henkirikosta ei myöskään ole suljettu pois.

American Film Institute nimesi vuonna 1999 Monroen vuosisadan kuudenneksi merkittävimmäksi naiselokuvatähdeksi. Monroe sai vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Boulevard.

Lapsuus ja nuoruus

Syntymä

Norma Jeane Mortenson syntyi Los Angelesin piirikunnan sairaalassa 1. kesäkuuta 1926. Hän oli Gladys Pearl Bakerin, o.s. Monroen kolmas lapsi. Hänen sisaruspuoliaan olivat nuorena vaikeaan sairauteen kuollut Robert (1917–1933) ja Berniece (1919–2014) Gladysin edellisestä avioliitosta Jasper Newton Bakerin kanssa. Gladys oli avioitumisen aikaan vasta 15-vuotias, Baker yhdeksän vuotta vanhempi. Liitto oli päättynyt eroon miehen väkivaltaisuuden vuoksi, minkä jälkeen tämä oli siepannut lapsensa kotiseudulleen Kentuckyyn. Sisarestaan Monroe sai tietää 12-vuotiaana ja tapasi tämän ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Eron jälkeen Gladys työskenteli elokuvaleikkaajana Consolidated Film Industries -yhtiössä.

Norma Jeanen syntymätodistukseen kirjattiin sukunimeksi Mortenson, joka oli Gladysin uuden aviomiehen Martin Edward Mortensenin sukunimi, tosin väärin kirjoitettuna. Hänen toinen etunimensä kirjoitettiin usein ja kirjoitetaan joskus edelleen lyhyemmin ’Jean’ – jopa Monroen ystävät ja aviomiehet luulivat aikoinaan sen olleen oikea kirjoitusmuoto.

Isän henkilöllisyys

Monroen isän henkilöllisyydestä ei ole varmuutta. Hänen syntymätodistuksessaan isäksi on nimetty ”Edward Mortenson” ja tämän asuinpaikaksi ”tuntematon”. Gladys Baker oli avioitunut Mortensenin kanssa vuonna 1924, mutta he olivat eronneet ennen Gladysin raskautta. Tytön kastetodistuksessa sukunimeksi on merkitty Baker, ensimmäisessä avioliittoluvassa taas Mortensen. Useat Monroen elämäkerran kirjoittajat ovat esittäneet, että Gladys Baker käytti entisen miehensä nimeä välttääkseen aviottoman lapsen leimaa. Mortensenin kuoltua 85-vuotiaana papereista selvisi, että hän oli hakenut avioeroa Gladysista vasta vuonna 1927 ja että lopullinen päätös oli annettu seuraavana vuonna.

Koko elämänsä ajan Marilyn Monroe kielsi, että Mortensen olisi ollut hänen isänsä. Hän kertoi, että hänelle oli lapsena näytetty valokuva miehestä, jonka Gladys oli kertonut olevan hänen isänsä. Charles Stanley Gifford -niminen mies oli Gladysin kollega, jota hän oli tiettävästi tapaillut vuonna 1925. Monroe muisti, että miehellä oli ollut ohuet viikset ja että tämä oli muistuttanut jonkin verran Clark Gablea. Myös elämäkerturien mukaan Gifford oli mitä todennäköisimmin Monroen biologinen isä.

Huoltajuuden vaihtuminen

Talousvaikeuksista ja mielenterveysongelmista kärsinyt Gladys antoi Norma Jeanen vauvana kasvattivanhemmille, mutta maksoi hänen elättämisensä kuluja ja kävi katsomassa häntä. Vuonna 1933 Gladys otti seitsemänvuotiaan Norma Jeanen takaisin itselleen säästettyään rahaa omaan taloon. Gladys sai kuitenkin hermoromahduksen tammikuussa 1934, ja vuonna 1935 hänellä diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia. Hänet sijoitettiin parantolaan, ja hän vietti koko loppuelämänsä jaksoittain eri hoitolaitoksissa. Kun Monroen elokuvaura urkeni, hän alkoi tukea äitiään taloudellisesti, vaikka he eivät muutoin juuri pitäneet yhteyttä toisiinsa.

Gladysin paras ystävä Grace Goddard otti vastuun Norma Jeanesta ja hänen äitinsä asioista. Seuraavien neljän vuoden ajan Norma Jeanen asumisjärjestelyt vaihtuivat tiheään; hän ehti asua lyhyen aikaa Goddardin ja tämän uuden aviomiehen luona sekä kahdessa sijaisperheessä. Goddardin pariskunnan erottua väliaikaisesti Norma Jeane sijoitettiin orpokotiin. Henkilökunnan kehotuksesta Goddard otti tytön laillisen huoltajuuden vuonna 1936, mutta haki hänet pois orpokodista vasta kesällä 1937. Hänen aviomiehensä ahdisteli Norma Jeanea seksuaalisesti, joten tyttö lähetettiin jälleen eri sijaisperheisiin, myös Goddardin sukulaisten luo. Syyskuussa 1938 hän sai pidempiaikaisen kodin Grace Goddardin tädin Ana Lowerin luota. Iäkkään Lowerin terveysongelmien vuoksi Norma Jeane palasi jälleen Goddardin pariskunnan luo vuonna 1941.

12-vuotiaana Norma Jeane alkoi pitää kirjeitse yhteyttä vanhempaan sisarpuoleensa Bernieceen, joka asui Kentuckyssa, mutta suunnitelma muuttaa yhteen ei toteutunut. Norma Jeanen sijaisvanhemmat lähettivät hänet usein elokuvateatteriin, jossa hän saattoi istua koko päivän ja jopa yöhön asti. Jo tuolloin hän haaveili näyttelijänurasta. Norma Jeane kävi Emerson Junior High Schoolia, josta hän siirtyi Van Nuys High Schooliin vuonna 1941. Hän oli keskitason oppilas, joka menestyi parhaiten kirjoitusaineissa. Goddard oli samana vuonna muuttamassa puolisoineen itärannikolle, mutta 15-vuotiasta Norma Jeanea ei voitu ottaa mukaan, sillä hän oli osavaltion holhouksen alainen. Goddard keksikin ajatuksen saada Norma Jeane ja 20-vuotias naapurinpoika James ”Jim” Dougherty avioitumaan.

Monroe kertoi aikuisena, että sijaisvanhempien luona häntä oli käytetty kahdeksanvuotiaasta saakka seksuaalisesti hyväksi tai raiskattu. Väitteitä ei voida todistaa puoleen tai toiseen; jotkut Monroen elämäkerturit ovat pitäneet niitä uskottavina ja toiset eivät.

Ura

Mallinuran alku

Avioiduttuaan Doughertyn kanssa Norma Jeane eleli jonkin aikaa kotirouvana, kunnes sai työpaikan lentokonetehtaalta. Eräänä päivänä Yank-lehden valokuvaaja tuli tehtaalle kuvaamaan sotaponnisteluja tukevia naisia. Norma Jeanen kuvia ei julkaistu lehdessä, mutta niiden ansiosta hän sai 19-vuotiaana sopimuksen Blue Book Modelling -mallitoimistolta. Hän kävi kolmen kuukauden mallikurssin, jolla hän oppi meikkaamaan ja muut mallin elkeet, vaikka hänen luontaisesti hytkyvä kävelytyylinsä olikin mallille epätavallinen. Hänen ruskeat hiuksensa vaalennettiin ja suoristettiin, ja hän opetteli tunnusomaisen värisevän hymynsä. Hän teki töitä tapahtumaemäntänä sekä mainoskasvona ja valokuvamallina, ja hän pääsi usean lehden kanteen.

Norma Jeanen suosio mallina ja onnistunut koekuvaus studiojohtajan ja kykyjenetsijän Ben Lyonin edessä johtivat puolen vuoden elokuvasopimukseen 20th Century Foxin kanssa. Norma Jeane allekirjoitti sopimuksen elokuun 1946 lopulla kaksi viikkoa ennen kuin avioero Jim Doughertysta tuli voimaan. Hänen palkkansa oli 75 tai 125 dollaria viikossa, minkä lisäksi hänellä oli yhä epäsäännöllisiä tuloja mallintöistä.

Elokuvauran alku

Nimi Norma Jeane oli studion mielestä filminäyttelijälle liian tavallinen, joten Lyon valitsi aluksi tähtösen taiteilijanimeksi Carole Lind. Se ei kuitenkaan kuulostanut oikealta, joten Norma Jeane itse valitsi sukunimekseen äitinsä tyttönimen Monroe. Lyon vaimoineen sekä Norma Jeane sovittelivat yhdessä erilaisia nimiä, kuten Norma Jeane Monroe, Norma Monroe tai Jeane Monroe. Lopulta Lyon ehdotti Marilyniä, koska hänen mielestään Norma Jeane muistutti Marilyn Milleriä, 1920- ja 1930-lukujen kuuluisaa Broadway-tähteä. Norma Jeane Baker ryhtyi näin käyttämään taiteilijanimeä Marilyn Monroe. Hän otti sen myös viralliseksi nimekseen kymmenisen vuotta myöhemmin maaliskuussa 1956.

Monroe teki ensimmäisen roolinsa elokuvassa Ihannesihteeri (1947). Hänen osansa puhelinkeskuksen hoitajana oli pieni, eikä häntä mainittu näyttelijäluettelossa. Monroen ensimmäisenä julkaistu puherooli oli elokuvassa Dangerous Years (1947). Hän tosin saattoi kuvata seuraavana ilmestyneen elokuvansa Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948) puhekohtauksen sitä ennen. Dangerous Years -elokuvassa Monroe esitti tarjoilijaa nimeltä Evie. Hänen osuutensa kesti 22 sekuntia, ja hänen ensimmäinen repliikkinsä oli ”Vielä kuusi jäätelöannosta”. Foxin alaisuudessa Monroe opiskeli kameranäyttelemistä, laulua ja tanssia. Hänen valmentajansa pitivät häntä kuitenkin liian ujona näyttelijänuralle, eikä studio enää jatkanut Monroen sopimusta.

Kun ura Foxilla ei ottanut tuulta alleen, Monroe jatkoi opiskeluaan Actors’ Lab -teatterikoulussa. Ystävänsä, studiovastaava Joseph M. Schenckin kautta Monroe sai puolen vuoden sopimuksen Columbia Picturesilta. Hänellä oli vuonna 1948 iso rooli pienen budjetin elokuvassa Ladies of the Chorus, mutta se sai huonoja arvosteluja, eikä Monroen sopimusta enää uusittu. Vuonna 1949 Monroe oli palannut jälleen mallintöihin. Hän teki mainoksen muun muassa Pabst-oluelle. Rahapulassa hän suostui alastonkuviin, jotka valokuvaaja Tom Kelley otti toukokuussa 1949 punaista samettipeitettä vasten. Kuvat ilmestyivät kalenterissa, josta tuli hyvin suosittu kolme vuotta myöhemmin, kun Monroe oli jo kuuluisa elokuvanäyttelijä. Studio pelkäsi kuvien tuhoavan Monroen uran, mutta ne vain lisäsivät hänen suosiotaan.

Läpimurtoroolit

Pieni rooli Marxin veljesten elokuvassa Sardiinimysteerio (1949) saattoi Monroen agentti Johnny Hyden tietoisuuteen. Hydesta tuli Monroen merkittävä tukija sekä rakastaja hänen uransa alkuvaiheessa. Hyden suhteiden avulla Monroe sai sivuosat kaupallisesti menestyneissä elokuvissa Asfalttiviidakko (1950) ja Kaikki Eevasta (1950). Vaikka hänen osuutensa Asfalttiviidakossa kesti vain muutaman minuutin, hänet mainittiin Photoplay-lehdessä lupaavana tulokkaana.

Hyde kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1950, ja Monroe otti läheisen ystävänsä ja tukijansa kuoleman hyvin raskaasti. Hyde ehti ennen kuolemaansa järjestää Monroelle uuden sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, mutta studion johtaja Darryl F. Zanuck ei edelleenkään uskonut menestykseen. Monroen suosio oli kuitenkin kasvanut Kaikki Eevasta -elokuvan ansiosta, ja agentti Hugh French sai solmittua hänelle Foxin kanssa seitsenvuotisen sopimuksen toukokuussa 1951.

Monroe kirjoittautui vuonna 1951 Kalifornian yliopistoon opiskelemaan muun muassa kirjallisuutta. Samana vuonna hän teki sivurooleja kohtalaisesti menestyneissä Foxin komediaelokuvissa. Roolit olivat aiempaa isompia, ja Monroen nimi pääsi alkuteksteissä ensimmäisten joukkoon. Myös kriitikot alkoivat huomioida hänen roolitöitään, ja hänestä alettiin julkaista täysimittaisia lehtiartikkeleita. Monroen yleisönsuosio kasvoi hurjaa vauhtia, ja hän sai jo useita tuhansia ihailijakirjeitä viikossa. Photoplay äänesti vuonna 1952 Monroen Hollywoodin nopeimmin nousevaksi tähdeksi. Hän sai arvostelijoilta kiitosta erityisesti työläisnaisen roolistaan elokuvassa Purkaus yössä (1952), johon hänet oli lainattu RKO Picturesille. Seksisymboliksi tituleerattu Monroe halusi kokeilla kykyjään myös haastavammissa rooleissa ja opiskeli näyttelemistä Michael Chekhovin johdolla. Samaan aikaan Monroen vanhat alastonkuvat tulivat julkisuuteen, mikä kasvatti lehdistön mielenkiintoa entisestään. Hän sai yleisön sympatiat puolelleen myöntämällä auliisti olleensa rahan tarpeen vuoksi alastonmallina. Kohun keskellä eräs toimittaja kysyi Monroelta, eikö hänellä tosiaan ollut mitään päällään kuvauksissa, johon hän vastasi: ”Olihan minulla radio päällä.”

Monroe teki kolme elokuvaa loppuvuonna 1952. Hänen ensimmäinen päärooli oli trillerissä Draama hotellissa (1952), missä hän näytteli psyykkisesti häiriintynyttä lastenhoitajaa. Häntä pidettiin vaativaan osaan liian kokemattomana, joten tuottaja Zanuck kielsi häneltä draamaroolit. Monroe alkoi myös saada mainetta hankalana työtoverina, sillä hän myöhästeli usein tai saattoi jättää kokonaan tulematta paikalle. Lisäksi hän unohteli repliikkejään ja vaati kohtauksistaan uusintaottoja kunnes oli täysin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tämä oli Monroelle ominaista läpi hänen uransa. Kolme viikkoa myöhemmin julkaistusta episodielokuvasta Neljä helmeä (1952) Monroe sai hyvät arvostelut, vaikka hänen osuutensa oli lyhyt. Komedioissa Rakas, minä nuorrun ja Laittomasti naimisissa hän esitti tyypiteltyjä pintaliitäjiä, millä korostettiin ennen kaikkea hänen eroottista vetovoimaansa. Ensin mainitussa elokuvassa Monroe nähtiin ensimmäistä kertaa platinablondina.

Supertähteyden aika

Monroesta tuli supertähti vuonna 1953, kun hän esiintyi psykopaattisena vamppina film noir -draamassa Niagara. Tuottaja Zanuck halusi testata Monroen potentiaalia ja kiinnitti hänet femme fatalen osaan. Kesän 1952 kuvausten aikana Monroen hytkyvän kävelyn tilalle tuli kuuluisa keinahteleva kävelytyyli, joka syntyi hänen korkokenkiensä lipsumisesta liukkailla kivillä. Kriitikot huomioivat Monroen avoimen eroottisen roolisuorituksen. Yleisön vastaanotto Niagaralle oli hyvä, vaikka vanhoilliset naisyhdistykset pitivät sitä moraalittomana. Elokuva teki Monroesta maailmanlaajuisesti tunnetun ja antoi hänelle pysyvän seksisymbolin leiman. Myös hänen vuonna 1949 otettu alastonkuvansa nousi uudestaan pinnalle Playboy-lehden ensinumerossa joulukuussa 1953. Monroe ei ollut antanut suostumustaan kuvan julkaisuun.

Samana vuonna valmistuneet musiikkikomediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät Monroen aseman yhtenä ajan valovoimaisimmista filmitähdistä. Hän näytteli molemmissa elokuvissa onnenonkijaa, ja nämä roolit loivat hänestä julkisuuteen kuvaa ”tyhmänä blondina”. Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan ensi-illan yhteydessä kesäkuussa 1953 Marilyn Monroe ja Jane Russell pääsivät painamaan käden- ja jalanjälkensä sementtiin Grauman’s Chinese Theatren edessä. Elokuvan musiikkiesityksistä eniten huomiota sai Monroen tulkitsema jazz-kappale ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend”. Herrat pitävät vaaleaveriköistä oli vuoden suurimpia yleisömenestyksiä, ja Monroe sai myönteisiä arvioita komediennen kyvyistään.

Marraskuussa 1953 sai ensi-iltansa Kuinka miljonääri naidaan, jossa Monroe näytteli Betty Grablen ja Lauren Bacallin kanssa. Se koostui pitkälti samoista aineksista kuin Herrat pitävät vaaleaveriköistä: kolme show-tyttöä lyöttäytyy yhteen löytääkseen itselleen rikkaat aviomiehet. Kuinka miljonääri naidaan oli myös historian toinen CinemaScope-järjestelmällä kuvattu elokuva. Menetelmällä yritettiin houkutella katsojia takaisin elokuvateattereihin, sillä televisio oli alkanut syrjäyttää studiokauden elokuvaa Yhdysvalloissa. Ristiriitaisista arvosteluista huolimatta Kuinka miljonääri naidaan oli Monroen siihenastisen uran tuottoisin elokuva.

Monroe oli vuosisadan puolivälissä studionsa 20th Century Foxin suurimpia kassamagneetteja, mutta hänen sopimuksensa oli pysynyt samana vuodesta 1950. Hänen palkkansa oli siis edelleen studion muiden tähtien palkkioita pienempi, eikä hän voinut itse vaikuttaa elokuviensa aihevalintoihin. Hän oli jo kyllästynyt pin-up-rooleihin, mutta johtaja Zanuckin mielestä Monroe ei tahkoaisi studiolle yhtä paljon rahaa muun tyyppisissä rooleissa. Tammikuussa 1954 Monroe hyllytettiin Foxilta hänen kieltäydyttyään jälleen yhdestä musikaalielokuvasta The Girl in Pink Tights. Välttääkseen negatiivista julkisuutta hän meni naimisiin tapailemansa baseball-pelaajan Joe DiMaggion kanssa. Pari vihittiin San Franciscon kaupungintalolla 14. tammikuuta. Monroe matkusti yksin häämatkaltaan Japanista Koreaan, missä hän esiintyi yli kahdelletuhannelle Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaalle neljän päivän aikana. Suuresiintymiset auttoivat Monroeta pääsemään vihdoin eroon häntä piinanneesta lavajännityksestä.

Monroen studio 20th Century Fox suostui lopulta uusimaan hänen sopimuksensa, ja hänelle luvattiin päärooli suunnitteilla olevasta elokuvasta Kesäleski. Huhtikuussa 1954 ensi-iltansa sai Otto Premingerin ohjaama western Joki, jolta ei ole paluuta, jonka Monroe oli filmannut ennen hyllyttämistään. Elokuva sai yleisön suosiota, vaikka Monroe itse kutsui sitä ”Ö-luokan cowboy-elokuvaksi”. Monroen ensimmäinen elokuva uuden sopimuksensa alla oli musikaali Rytmiä veressä. Hän ei olisi halunnut tehdä elokuvaa lainkaan, mutta joutui suostumaan jättäydyttyään pois aiemmin tarjotusta musikaalista. Rytmiä veressä ei ollut menestys, ja monet kriitikot pitivät Monroen roolisuoritusta mauttomana.

Monroe kuvasi syyskuussa 1954 uransa kuuluisimman kohtauksen komediaelokuvaan Kesäleski. New Yorkin maanalaisen metron tuuletusaukosta pöllähtänyt ilmavirta nosti Monroen valkoisen mekon helmat ylös, mutta ohjaaja Billy Wilder ei jättänyt tapahtumaa sattuman varaan. Kohtausta kuvattiin yhä uudelleen monen tunnin ajan suuren ihmisjoukon edessä. Aviomies Joe DiMaggion kerrotaan olleen paikalla ja raivostuneen spektaakkelista. Pari riiteli asiasta julkisesti mutta palasi yhdessä New Yorkista Kaliforniaan. Kahden viikon kuluttua Monroe ilmoitti lehdistölle eroavansa DiMaggiosta. Ero myönnettiin marraskuussa 1954.

Kesäkuussa 1955 ensi-iltansa saaneesta Kesäleskestä tuli hitti ja Monroe sai hyvät arvostelut roolisuorituksestaan tyttönä, joka valloittaa kesäksi kaupunkiin jääneen ukkomiehen sydämen. Elokuvan myötä Monroe oli suosionsa huipulla. Pian kuvausten päättymisen jälkeen hän matkusti Hollywoodista takaisin itärannikolle ja perusti yhdessä luottovalokuvaajansa Milton Greenen kanssa oman tuotantoyhtiönsä Marilyn Monroe Productions. Hankkeelle antoivat alkusysäyksen uusi konflikti Foxin kanssa – Monroelle luvattu sadan tuhannen dollarin bonus jäi studiolta maksamatta – sekä kyllästyminen yksipuolisiin rooleihin. Monroella ja Greenellä oli näkemyseroja MMP:n johtamisessa, ja vuonna 1957 Monroe osti Greenen ulos yhtiöstä.

Vuoden 1955 lopussa Monroe solmi jälleen seitsenvuotisen neljä elokuvaa kattavan sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, kun studio halusi suurimman tähtensä takaisin leipiinsä, ja Marilyn Monroe Productionsilla ei ollut varaa tuottaa itsenäisesti elokuvia. Oman tuotantoyhtiönsä turvin hän kuitenkin takasi itselleen 400 000 dollaria kustakin elokuvasta, oikeuden tehdä elokuvia muiden studioiden kanssa sekä oikeuden kieltäytyä käsikirjoituksesta, ohjaajasta tai kuvaajasta, jota ei hyväksynyt.

Palkitut roolit

Vuoden 1955 Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Ujoutensa vuoksi hän sai yksityistunteja Strasbergin ja tämän vaimon kotona, ja pariskunnasta tuli hänelle läheisiä ystäviä. Monroe sai opettajaltaan kehuja: ”Olen työskennellyt satojen ja satojen näyttelijöiden kanssa, ja on vain kaksi jotka nousevat kirkkaasti muiden yläpuolelle. Ensimmäinen on Marlon Brando ja toinen on Marilyn Monroe.” Vuoden 1956 alussa Monroe ilmoitti voittaneensa vuoden kestäneen oikeuskiistan Foxia vastaan. Lehdistö, joka oli aluksi pilkannut Monroen pyrkimyksiä laajentaa uraansa, tunnusti nyt hänen ansionsa ja Time-lehti käytti nimitystä ”terävä bisnesnainen”.

Monroen seuraava roolityö oli Foxin elokuvassa Bussipysäkki (1956). Aiemmin Broadwaylla ohjannut Joshua Logan suostui ohjaamaan elokuvan, vaikka tiesi Monroen olevan hankala ohjattava. Bussipysäkin tuotannossa Monroe sai tehdä päätöksiä muun muassa kuvauksen suhteen. Kapakkalaulaja Chérien rooli poikkesi hänen aiempien elokuvatehtäviensä glamourista ja esitteli hänet pitkästä aikaa ”tavallisen naisen” osassa. Elokuvasta tuli menestys, ja kriitikot alkoivat arvostaa Monroeta paitsi valovoimaisena filmitähtenä myös lahjakkaana näyttelijänä. Hän sai roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden.

Bussipysäkin jälkeen Monroe aloitti ensimmäisen itsenäisen elokuvatuotantonsa, joka oli musiikkikomedia Prinssi ja revyytyttö (1957). Se kuvattiin Pinewoodin studioilla Englannissa. Ohjaajana toimi Laurence Olivier, joka esitti myös elokuvan miespääosan. Kuvauksia hankaloittivat Monroen ja Olivierin keskinäiset erimielisyydet sekä Monroen jatkuva myöhästely kuvauksista. Monroe oli alkanut käyttää yhä enemmän lääkkeitä, ja hänen on kerrottu saaneen tuohon aikaan myös keskenmenon. Olivier kuitenkin vaikuttui Monroen näyttelijäntaidoista. Prinssi ja revyytyttö ilmestyi kesäkuussa 1957. Vaikka elokuva ei ollut amerikkalaisen yleisön mieleen, keräsi Monroen roolisuoritus tunnustusta Euroopassa. Hän sai Italiassa David di Donatello- ja Ranskassa Étoiles de cristal -palkinnon sekä ylsi Britanniassa Bafta-ehdokkuuteen.

Menestysroolien jälkeen Monroe piti taukoa näyttelemisestä ja vietti kesän 1957 uuden aviomiehensä Arthur Millerin kanssa New Yorkin Long Islandilla. Hän sai keskenmenon elokuussa. Puolisonsa kannustamana Monroe näytteli seksipommin osan elokuvassa Piukat paikat (1958), vaikka hän pitikin sitä vanhojen roolien toistona. Tuotanto vaikeutui jälleen Monroen hankalan käytöksen vuoksi. Vastanäyttelijä Tony Curtisin mukaan suutelukohtaukset Monroen kanssa olivat ”kuin Hitleriä suutelisi”. Maaliskuussa 1959 ensi-iltaan tullut Piukat paikat nousi jättimenestykseksi, ja Monroe palkittiin roolistaan Golden Globella. Monroe sai toisen keskenmenon joulukuussa 1958, kun kuvaukset olivat jo päättyneet. Hänellä ja Tony Curtisilla oli ollut aiemmin suhde, jonka Curtis myöhemmin kertoi syvenneen elokuvan kuvausten aikana. Curtis myös sanoi Monroen tulleen raskaaksi nimenomaan tästä suhteesta, vaikka tämä olikin yhä naimisissa Arthur Millerin kanssa.

Viimeiset elokuvat

Monroe suostui tekemään Lemmenloukun täyttääkseen sopimuksensa Foxin kanssa, muttei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen. Miller teki siihen hänen haluamiaan muutoksia ja George Cukor valittiin ohjaajaksi. Muutosten jälkeen vastanäyttelijöiksi kaavaillut Gregory Peck, Cary Grant, Charlton Heston, Yul Brynner ja Rock Hudson kieltäytyivät yksi toisensa perään. Rooliin tarttui ranskalainen Yves Montand. Kun Miller ja Montandin vaimo Simone Signoret matkustivat ulkomaille työn perässä, syntyi Monroen ja Montandin välille lyhyt mutta paljon julkisuutta saanut suhde. Syyskuussa 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmenloukun menestys jäi heikoksi, ja juorukolumnisti Hedda Hopper kutsui sitä ”Monroen vulgaareimmaksi elokuvaksi”. Truman Capote kaavaili Monroeta elokuvan Aamiainen Tiffanylla naispääosaan, mutta rooli annettiin Audrey Hepburnille, koska tuottajat pelkäsivät Monroen hankaloittavan projektia.

Lemmenloukun kuvausten aikana Monroen terveys heikkeni ja hän alkoi käydä psykiatrilla. Hän kärsi unettomuudesta ja alkoi ottaa yhä suurempia määriä lääkkeitä olonsa helpottamiseen. Heinäkuussa 1960 alettiin Nevadassa kuvata elokuvaa Sopeutumattomat, johon Miller oli muokannut käsikirjoituksen novellistaan ja uskonut sen olevan sopiva myös Monroelle. Sopeutumattomista tuli Monroen viimeinen elokuva, ja se myös päätti Millerin ja Monroen liiton. Monroe sairasteli jatkuvasti, ja hän käytti runsaasti päihteitä eikä kyennyt näyttelemään. Hänet vietiin sairaalaan Los Angelesissa, missä hän oli hoidettavana kymmenen päivän ajan. Lehdet kirjoittivat hänen käyneen lähellä kuolemaa, mutta tarkkaa tietoa sairauden laadusta ei saatu.

Ohjaaja John Huston oli Monroen kanssa vaikeuksissa ja kuvaili hänen roolisuoritustaan Sopeutumattomissa: ”Hänellä ei ollut mitään tekniikoita. Se oli kaikki totta. Se oli vain Marilyn.” Monroe sai Sopeutumattomien kuvaukset päätettyä, mutta hänen ja Millerin välit tulehtuivat entisestään. Kuvausten päättymisestä ei ehtinyt kulua kuin kymmenen päivää, kun Monroe oli ilmoittanut eroavansa Milleristä. Avioero myönnettiin tammikuussa 1961. Sopeutumattomat tuli ensi-iltaan helmikuussa, ja Monroe nähtiin siinä jälleen dramaattisessa roolissa naisena, joka ystävystyy kolmen ikääntyneen cowboyn kanssa. Elokuva floppasi kaupallisesti, ja kriitikot pitivät Monroen roolisuoritusta heikkona. Vuosien saatossa elokuva on kuitenkin noussut klassikon asemaan, ja Monroen tulkintaa pidetään ”hänen kypsimpänä suorituksenaan”.

Terveydelliset ongelmat ja uran lasku

Monroe kirjautui helmikuussa 1961 psykiatriselle klinikalle, kun hänen lääke- ja alkoholiriippuvuutensa oli pahentunut. Hän kutsui klinikkaa myöhemmin painajaiseksi ja soitti sieltä Joe DiMaggiolle, joka riensi heti Floridasta avustamaan Monroen siirtymisessä hoitoon New Yorkiin. Monroe viipyi newyorkilaisessa sairaalassa kolme viikkoa. Hän kävi kahdessa leikkauksessa eikä kyennyt sairastelujensa vuoksi enää loppuvuodesta työskentelemään. Monroe palasi Kaliforniaan toipumaan.

Monroe palasi julkisuuteen keväällä 1962, jolloin hänet palkittiin Golden Globe -palkinnolla ”maailman suosituimpana naistähtenä”. Samaan aikaan aloitettiin Something’s Got to Give -elokuvan kuvaukset. Monroen terveys ei kuitenkaan toipunut, ja hän kärsi jälleen pahasta esiintymiskammosta. Fox painosti Monroeta jatkamaan kuvauksia väittämällä lehdistölle, että hän vain teeskenteli sairasta. Toukokuussa 1962 Monroe teki viimeisen merkittävän julkisen esiintymisensä presidentti John F. Kennedyn varhaisissa syntymäpäiväjuhlissa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Hän esitti juhlissa Kennedylle onnittelulaulun ”Happy Birthday, Mr. President”. Monroella oli useiden lähteiden mukaan epäsäännöllinen seksisuhde presidentti Kennedyn ja luultavasti myös tämän veljen Robert Kennedyn kanssa. Monroen kiusallisen syntymäpäiväesityksen jälkeen presidentti alkoi kuitenkin pitää häneen etäisyyttä.

Monroe erotettiin Something’s Got to Give -elokuvasta jatkuvien sairauspoissalojen takia. 20th Century Fox haastoi myös hänet oikeuteen, haki puolen miljoonan dollarin vahingonkorvauksia ja levitti hänestä valheellisia tietoja medialle. Korjatakseen imagoaan Monroe aloitti julkisuuskampanjan ja antoi kuvia ja haastatteluja muun muassa Cosmopolitanille ja Voguelle. Riita studion kanssa sovittiin ja Monroen sopimus uusittiin miljoonan dollarin arvoiseksi kahden elokuvan sopimukseksi. Toinen projekteista olisi ollut hänen nuoruuden idolistaan Jean Harlow’sta kertova elokuva. Myös kesken jääneen elokuvan kuvausten oli määrä jatkua syksyllä 1962.

Laulajana

Pääartikkeli: Marilyn Monroen diskografia

Monroe teki uraa myös laulajana. Hän esiintyi viidessä elokuvamusikaalissa ja lauloi joissain muissakin elokuvissaan sekä levytti vähän myös levytysstudiossa. Häneltä taltioitiin elokuvissa ja studiossa kaikkiaan kolmisenkymmentä kappaletta. Monroe tulkitsi esimerkiksi Harold Adamsonin ja Hoagy Carmichaelin, Harold Arlenin ja Johnny Mercerin, Irving Berlinin, Sammy Cahnin ja James Van Heusenin, Cole Porterin sekä Leo Robinin ja Jule Stynen kappaleita.

Monroen kuuluisimpia esityksiä ovat esimerkiksi ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, ”That Old Black Magic” elokuvasta Bussipysäkki sekä ”I Wanna Be Loved by You” ja ”I’m Through with Love” elokuvasta Piukat paikat; näistä kaksi viimeistä esitystä United Artists Records julkaisi singlenä. 20th Fox Records julkaisi syksyllä 1962 albumin Marilyn, jolla on Monroen elokuvissaan laulamaa musiikkia.

Tähtikuva

1940-luvulla Hollywoodissa kukoistivat vahvat ja älykkäät naisnäyttelijät, kuten Katharine Hepburn ja Barbara Stanwyck, jotka vetosivat sota-aikana etenkin naisyleisöön. 20th Century Fox teki Marilyn Monroesta uuden vuosikymmenen seksuaalivallankumouksen airueen, joka houkutteli miespuolista yleisöä elokuviin ja korvasi studion suosituimman 1940-luvun platinapommin, Betty Grablen.

Monroe oli uransa alusta alkaen mukana luomassa julkista imagoansa, ja elämänsä loppupuolella hän hallitsi sitä lähes kokonaan. Hän kehitti strategioita julkisuutta varten, ystävystyi Sidney Skolskyn ja Louella Parsonsin kaltaisten juorukolumnistien kanssa ja päätti valokuviensa käytöstä. Grablen ohella Monroeta verrattiin 1930-luvun vaaleaan filmitähteen Jean Harlow’hun. Monroe ihaili lapsuudessaan Harlow’ta suuresti ja käytti jopa alkuperäistä nimeään ’Norma Jeane’ muodossa ’Norma Jean’ idolinsa mukaan.

Monroen valkokangaspersoona keskittyi ennen kaikkea hänen platinanvaaleisiin hiuksiinsa ja niihin liittyviin stereotypioihin. Yksi hänen hahmojensa ominaispiirteitä oli vahva seksuaalinen vetovoima, mutta persoonaltaan hänen tulkitsemansa naiset olivat yksinkertaisia ja naiiveja. Hänellä oli pehmeä, lapsenkaltainen puheääni, ja useista hänen viattoman kuuloisista lausahduksistaan haastatteluissa on myöhemmin tullut ikonisia. Niagaran kuvauksissa Monroe loi maskeeraajansa kanssa tavaramerkikseen muotoutuneen ”Monroe-lookin”: vaalea pohjaväri, tummiksi piirretyt kulmakarvat, ”hehkuvan” punaiset huulet ja kauneuspilkku.

Marilyn Monroe on ollut vuodesta 1953 lähtien maailman tunnetuimpia henkilöitä. Vuoden 1949 alastonkuvat tekivät hänestä Hollywoodin kuumimman puheenaiheen, ja Niagara-elokuva vakiinnutti hänen asemansa seksisymbolina. Klassikkokomedioiden Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Kuinka miljonääri naidaan myötä hänestä tuli yksi kaikkien aikojen valovoimaisimmista filmitähdistä. Lehdistössä Monroe esitettiin amerikkalaisen unelman ruumiillistumana, tyttönä joka nousi lapsuuden kurjuuksista Hollywood-tähteyteen. Platinapommin osat tekivät Monroesta miesyleisön palvonnan kohteen, mutta ne myös leimasivat hänet pahemman kerran. Koska Monroen roolihahmot oli rakennettu hänen ”tyhmän blondin” imagonsa varaan, ihmiset luulivat hänen olevan sellainen tosielämässäkin. Tämä rajoitti hänen mahdollisuuksiaan saada toisenlaisia rooleja sekä tulla otetuksi vakavasti näyttelijänä ja liikenaisena.

Monroen tähtikuvaan kuuluu myös traaginen yksityiselämä: epäonninen lapsuus, haparoivat miessuhteet, ammatillinen epävarmuus ja salaperäinen kuolema. Vaikka hän oli maailmanlaajuisesti palvottu tähti, yksityiselämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielenterveysongelmista, päihde- ja lääkeriippuvuudesta sekä heikosta itsetunnosta. Hänen epävarmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmissuhteitaan.

Yksityiselämä

Avioliitot

Norma Jeane Baker avioitui ensimmäisen kerran naapurinsa James ”Jim” Doughertyn kanssa kesäkuussa 1942. Norma Jeane oli tuolloin 16-vuotias ja Dougherty 20-vuotias. Pari eli aluksi onnellista joskin Norma Jeanen mukaan tylsää elämää Catalina Islandilla. Lentokoneteknikkona työskennellyt Dougherty hakeutui merivoimiin ja sai komennuksen Tyynellemerelle vuonna 1944, jolloin Norma Jeane muutti takaisin Los Angelesiin appivanhempiensa luo. Hänet löydettiin lentokonetehtaalta valokuvamalliksi, mikä ei aviomiestä miellyttänyt. Norma Jeane piti heitä liian erilaisina toisilleen, haki avioeroa Doughertysta ja sai eron vuoden 1946 lopulla.

Monroe ja baseball-tähti Joe DiMaggio alkoivat tapailla vuonna 1952; seurusteluhuhujen seurauksena Monroen tähti lähti yhä suurempaan nousuun. He avioituivat San Franciscossa tammikuussa 1954. Kesälesken metroasemakohtauksesta tehty spektaakkeli teki Monroesta kansainvälisen etusivun uutisen, mikä raivostutti DiMaggiota. Suhdetta varjostivat alusta lähtien DiMaggion mustasukkaisuus ja kontrolloiva asenne. Monroe haki eroa liiton kestettyä vain yhdeksän kuukautta. Pari pysyi eron jälkeen ystävinä, ja DiMaggio auttoi Monroeta pääsemään New Yorkiin hoitamaan terveysongelmiaan.

Monroen kolmas aviomies oli näytelmäkirjailija Arthur Miller. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa Elia Kazanin esitellessä heidät toisilleen. Suhde syveni lokakuussa 1955 Monroen avioeron astuttua voimaan ja Millerin erottua omasta puolisostaan. Miller oli tuolloin FBI:n kiinnostuksen kohteena kommunismiepäilyjen vuoksi. Monroen studio halusi hänen lopettavan suhteen, mutta Monroe kieltäytyi. Pari vihittiin 29. kesäkuuta 1956 New Yorkin White Plainsissa. Avioliiton myötä kristinuskoon kasvatettu Monroe kääntyi juutalaisuuteen. Hän sai liiton aikana ainakin kahdesti keskenmenon ja alkoi käyttää yhä runsaammin päihteitä. Monroen ja Millerin suhde oli Sopeutumattomien kuvausten aikana jo käytännössä ohi, ja Monroe haki tammikuussa 1961 nopeaa avioeroa.

Romanssit

Monroella oli uransa aikana lyhyet romanssit ainakin Elia Kazanin, Nicholas Rayn, Yul Brynnerin ja Peter Lawfordin kanssa. 1950-luvulla hän seurusteli Marlon Brandon kanssa, ja Lemmenloukun kuvauksissa hänen ja vastanäyttelijä Yves Montandin välille syttyi romanssi. Suhde päättyi, kun Montand ei suostunut jättämään vaimoaan Monroen vuoksi. 1960-luvun alussa Monroe tapaili laulaja Frank Sinatraa muutaman kuukauden ajan.

Monroella on myös väitetty olleen useita suhteita naisten kanssa.

Henkilökohtaiset ongelmat

Marilyn Monroen yksityiselämään kuuluivat kaatuneiden miessuhteiden lisäksi mielenterveysongelmat sekä päihderiippuvuus. Ongelmien taustalla on sanottu olleen Monroen voimakas itsekriittisyys, heikko itsetunto sekä esiintymiskammo. Monroe oli roolisuoritustensa suhteen perfektionisti ja vaati valmentajiensa Paula Strasbergin ja Natasha Lytessin läsnäoloa kuvauksissa, mikä ärsytti ohjaajia. Hän alkoi lievittää ahdistustaan ja kroonista unettomuuttaan muun muassa barbituraateilla, amfetamiinilla ja alkoholilla. Pahasti riippuvaiseksi hän tuli vuonna 1956. Monroen on myös sanottu saaneen seksististä kohtelua miespuolisilta kollegoiltaan.

Monroe kasvoi ilman isää, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä vaikutti hänen myrskyisään rakkauselämäänsä. Olematon isäsuhde sai hänet etsimään epätoivoisesti pysyvää rakkautta. Väkivaltainen suhde Joe DiMaggion kanssa sai Monroen käyttämään yhä enemmän alkoholia ja lääkkeitä.

Jotkut ovat kertoneet Monroen vihjanneen yksityisesti olevansa epävarma kyvystään tuntea seksuaalista vetovoimaa miehiä kohtaan. Julkisesti hän ei kuitenkaan tällaista paljastanut.

Monroe kärsi viimeisinä vuosinaan erilaisista pelkotiloista, masennuksesta ja voimakkaista mielialanvaihteluista.

Monroe sairasti endometrioosia, minkä takia monet hänen raskauksistaan päättyivät keskenmenoon. Hänen uskotaan yleisesti halunneen äidiksi ainakin ollessaan naimisissa Millerin kanssa, mutta hänen on väitetty myös tehneen useita abortteja uraansa varjellakseen.

Kuolema

Marilyn Monroe kuoli 36-vuotiaana 4. elokuuta 1962 kotonaan Brentwoodissa, Los Angelesissa barbituraattien yliannostukseen.

Monroen psykiatri Ralph Greenson oli tavannut Monroen kyseisenä päivänä, ja tämä vaikutti olevan kunnossa. Samana iltana Peter Lawford soitti ja kutsui Monroen illalliselle, mutta Monroe kieltäytyi; Lawfordin mukaan Monroe sammalsi puhuessaan. Monroe puhui illan aikana puhelimessa muidenkin kanssa, ja kymmeneltä illalla hän kutsui erään naispuolisen ystävänsä käymään, mutta tämän mukaan oli jo liian myöhä. Aamuyöllä Monroen sisäkkö Eunice Murray soitti hänen lääkärilleen, koska Monroen lukitussa huoneessa oli keskiyön jälkeen vielä valot, mutta tämä ei vastannut koputuksiin. Paikalle saapunut Greenson meni huoneeseen ikkunan kautta ja löysi Monroen makaamasta vuoteellaan alastomana puhelimen kuuloke kädessään. Yöpöydällä oli tyhjiä lääkepurkkeja. Monroe todettiin kuolleeksi paikan päällä ja kuolinajaksi arvioitiin 4. elokuuta klo 20.30 ja 22.30 välillä.

Ruumiinavauksessa Monroen elimistössä todettiin kloraalihydraattia kahdeksan milligrammaa millilitrassa ja pentobarbitaalia 4,5 mg/ml. Los Angelesin kuolemansyyntutkijanviraston lääkäri Thomas Noguchi merkitsi Monroen kuolinsyyksi ”akuutti barbituraattimyrkytys”, jonka syynä oli ”mahdollisesti itsemurha”. Tahaton yliannostus suljettiin pois laskuista Monroen elimistöstä löydettyjen lääkemäärien perusteella. Monroe oli tiettävästi ottanut yliannostuksen barbituraatteja aiemminkin ja joutunut ainakin kerran sen takia sairaalaan.

Monroen äkillinen kuolema nousi etusivun uutiseksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lehdistö kirjoitti filmitähden kuoleman hämäristä olosuhteista laajasti. Marilyn Monroe haudattiin Westwood Village Memorial Parkin hautausmaalle Los Angelesissa 8. elokuuta läheisten ystävien läsnä ollessa. Joe DiMaggio järjesti hautajaiset eikä päästänyt paikalle Hollywoodin väkeä.

Kuolinsyyspekulaatiot

Monroen kuolemasta esitetään edelleen monenlaisia spekulaatioita, eivätkä huhut Monroen viimeisistä hetkistä ja kuolemaan johtaneista syistä ole laantuneet. Kuolinpäivään liittyy joitain epäselviä yksityiskohtia: Monroen kuolleeksi julistamisen ja poliisin hälyttämisen välissä oli 35 minuuttia, puhelutiedot ovat puutteelliset, toksikologiset testit olivat vajavaiset ja tärkeitä elimiä ei säilytetty.

Los Angelesin syyttäjä aloitti uudet tutkimukset Monroen kuolemasta vuonna 1982. Mahdolliseksi kuolinsyyksi tarjottiin vahinkoa. Unettomuudesta kärsinyt Monroe otti pillerin toisensa jälkeen, kun ei saanut unta. Lopulta hän vaipui koomaan lääkkeiden vaikutuksesta ja kuoli yliannostukseen. Mitään todisteita murhasta ei löytynyt, mutta selvityksen mukaan tapaturmainen yliannostus oli mahdollinen.

Jotkut ovat esittäneet, että Monroe murhattiin piikittämällä rauhoittavia lääkkeitä hänen kehoonsa. Joidenkin mukaan Monroe olisi aikonut paljastaa suhteensa sekä John F. että Robert Kennedyyn, ja Kennedyt olisivat halunneet vaientaa hänet skandaalin välttämiseksi. Robert Kennedyn on myös huhuttu vierailleen salaa Los Angelesissa Monroen kuolinpäivän tienoilla. Myös moni muu taho on salaliittoteorioissa yhdistetty Monroen kuolemaan, kuten mafia ja FBI.

Jäämistö

Monroe jätti suurimman osan huomattavasta omaisuudestaan Lee Strasbergille ja Marianne Krisille, joka oli hänen psykiatrinsa New Yorkissa. Strasbergin leski Anna myi vuonna 1999 kaikki miehensä Monroelta perimät henkilökohtaiset esineet ”vuosisadan huutokaupassa”. Beige, ihonmyötäinen ja strassikivin koristeltu leninki, jossa Monroe oli laulanut presidentti Kennedylle syntymäpäivälaulun, myytiin yli 1,2 miljoonalla dollarilla. Vuonna 2005 Los Angelesissa myytiin huutokaupassa vielä 200 muuta esinettä.

Tunnustukset

Pääartikkeli: Luettelo Marilyn Monroen palkinnoista ja ehdokkuuksista

Monroelle myönnettiin neljä Golden Globe -palkintoa, joista kolme hän sai suosituimpana naisnäyttelijänä ja yhden roolistaan elokuvassa Piukat paikat (1959). Oscar-palkintoja tai -ehdokkuuksia Monroe ei koskaan saanut. Euroopassa hän sai parhaan ulkomaalaisen naisnäyttelijän italialaisen David di Donatello -patsaan 1958 ja ranskalaisen Crystal Star Awardin 1959, molemmat elokuvasta Prinssi ja revyytyttö (1957).

Monroe sai vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Blvd. Yhdysvaltalainen American Film Institute listasi Monroen vuonna 1999 kaikkien aikojen 6. suurimmaksi naispuoliseksi filmitähdeksi.

Perintö

Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämäkertakirjoja kuin kenestäkään muusta lähihistorian filmitähdestä. Hänen vaikutustaan naiskuvaan, kauneusihanteisiin ja länsimaiseen filmitähtikulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös vedenjakajana vanhan ajan hohdokkaan tähtikuvan sekä myöhemmän arkisemman tähtikuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsimaailmaan uudenlaisen seksisymbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Myös hänen asemansa populaarikulttuurin ikonina on vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen.

Monroeta pidetään nykyään kehomyönteisyyden edelläkävijänä, sillä hän ei arkaillut alastomuutta ja esiintyi usein julkisuudessakin paljastavissa asuissa. Hänellä on edelleen myös vankka mainosarvonsa; hänen kuviaan ja nimeään on käytetty muun muassa Max Factorin, Chanelin, Mercedes-Benzin ja Absolut Vodkan mainoksissa.

Tunnetuin Monroesta tehty elokuva lienee vuonna 2011 ensi-iltaan tullut My Week with Marilyn, jossa Michelle Williams näytteli Monroeta. Syksyllä 2022 julkaistiin fiktiivinen elämäkertaelokuva Blondi, jossa Monroeta esittää Ana de Armas. Muita Monroen elämästä kertovia fiktiivisiä teatterielokuvia ovat esimerkiksi Hyvästi, Norma Jean – tervetuloa, Marilyn Monroe (1976), This Year’s Blonde (1980), Goodnight, Sweet Marilyn (1989) ja Calendar Girl (1993). Myös Anna Erikssonin ohjaama M (2018) perustuu löyhästi Monroen viimeisiin elinpäiviin.

Valikoitu filmografia

Pääartikkeli: Marilyn Monroen filmografia

Elokuvat
Vuosi	Nimi	Rooli
1950	Asfalttiviidakko	Angela Phinlay
1950	Kaikki Eevasta	neiti Claudia Caswell
1952	Purkaus yössä	Peggy
1952	Draama hotellissa	Nell Forbes
1953	Niagara	Rose Loomis
	Herrat pitävät vaaleaveriköistä	Lorelei Lee
	Kuinka miljonääri naidaan	Pola Debevoise
1955	Kesäleski	tyttö
1957	Prinssi ja revyytyttö	Elsie Marina
1959	Piukat paikat	Sugar Kane Kowalczyk
1961	Sopeutumattomat	Roslyn Taber

Lähteet

Banner, Lois: Marilyn: The Passion and the Paradox. Bloomsbury, 2012. ISBN 978-1-4088-3133-5.
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää. (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004.). Suomentanut Parpola, Inka. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6565-7.
Havers, Richard & Evans, Richard: Marilyn sanoin, kuvin ja sävelin. (Marilyn in Words, Pictures and Music, 2010.). Suomentanut Ahola, Ari. Helsinki: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8371-8.
Riese, Randall & Hitchens, Neal: The Unabridged Marilyn. Lontoo: Corgi Books, 1988. ISBN 978-0-552-99308-1.
Spoto, Donald: Marilyn Monroe: The Biography. Cooper Square Press, 2001. ISBN 978-0-8154-1183-3.
Summers, Anthony: Jumalatar: Marilyn Monroe. (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985.). Suomentanut Mäenpää, Risto. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13816-9.

Viitteet

Kirjallisuutta

Suomeksi

Alanen, Antti: Marilyn: Alaston naamio: Marilyn Monroen elokuvat. Uudistettu painos. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto: Edita, 1996. ISBN 951-37-1915-4.
Monroe, Marilyn: Nuoruuteni. Teos on käsikirjoittaja Ben Hechtin haamukirjoittama. Suomentanut Lindberg, Tutteli. Otava, 1975.
Monroe, Marilyn: Välähdyksiä, sirpaleita. (Fragments. Poems, Intimate Notes, Letters, 2010.) Toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment. Suomentanut Sallamo-Lavi, Anuirmeli & Toivanen, Lotta. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36980-7.

Englanniksi

Morgan, Michelle: Marilyn Monroe : Private and Confidential. New York: Skyhorse Pub, 2012. ISBN 9781616087197.
Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 1 – 1926 to 1956. Bear Manor Media, 2015. ISBN 9781593937942.
Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 2 – 1956 to 1962. Bear Manor Media, 2014. ISBN 9781593937782.

Aiheesta muualla

Viralliset kotisivut (englanniksi)
Marilyn Monroe -galleria
Gilmore, John: Spotlight Marilyn Monroe (englanniksi)
Marilyn Monroe (1926–1962) Find a Grave (englanniksi)
Rudnick, Paul: Time 100: Marilyn Monroe Time. 14.6.1999. Arkistoitu 25.5.2009. (englanniksi)
Kirkland, Doug: An Evening with Marilyn Monroe (valokuvia) The Digital Journalist. Arkistoitu 13.6.2006. Viitattu 21.6.2006. (englanniksi)
Duke, Alan: Marilyn Monroe Photos Found at Garage Sale Still a Mystery CNN. 29.5.2011. (englanniksi)
Marilyn Monroe berättar (Georges Belmont haastattelee Monroeta 1960: kaksi äänitiedostoa, 49 ja 44 min) Svenska Yle. (englanniksi, ruotsiksi)

This article uses material from the Wikipedia Suomi article Marilyn Monroe, which is released under the Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 license ("CC BY-SA 3.0"); additional terms may apply (view authors). Sisältö on käytettävissä lisenssillä CC BY-SA 4.0, ellei toisin mainita. Images, videos and audio are available under their respective licenses.
®Wikipedia is a registered trademark of the Wiki Foundation, Inc. Wiki Suomi (DUHOCTRUNGQUOC.VN) is an independent company and has no affiliation with Wiki Foundation.